Kun retkikunta oli palannut, turhaan koetettuaan päästä D'Arnotin
avuksi, alkoi kapteeni Dufranne innokkaasti vaatia, että kaikki
lähtisivät täältä niin pian kuin suinkin, ja muut, paitsi Jane
Porter, olivat samaa mieltä.
"Ei", sanoi hän päättävästi, "minä en lähde, eikä teidänkään pitäisi
lähteä, sillä viidakossa on kaksi ystävää, jotka lähipäivinä
varmaankin tulevat meitä tapaamaan siinä toivossa, että me olemme
heitä odottaneet. Toinen on teidän oma upseerinne, kapteeni
Dufranne, ja toinen on se metsäläinen, joka on pelastanut isäni koko
retkikunnan. Kaksi päivää sitten hän jätti minut viidakon reunaan
kiiruhtaakseen auttamaan isääni ja herra Claytonia, kuten hän luuli,
ja hän viipyy nyt vain pelastaakseen luutnantti D'Arnotin, siitä
saatte olla varmat. Jos hän olisi tullut liian myöhään voidakseen
auttaa luutnanttia, olisi hän jo aikoja ollut täällä. Kun hän ei
vielä ole palannut, todistaa se minun mielestäni aivan selvästi, että
hän on viipynyt auttaessaan luutnantti D'Arnotia, ja että hänen on
täytynyt ajaa neekereitä takaa kauemmaksi kuin siihen kylään asti,
jonka matruusinne valloittivat."
"Mutta D'Arnot-paran univormu ja muita hänellä olleita kapineita
löydettiin kylästä, neiti Porter", väitti kapteeni, "ja alkuasukkaat
osoittivat tavatonta kiihtymystä, kun heiltä kysyttiin valkoisen
miehen kohtaloa."
"Totta kyllä, kapteeni, mutta he eivät sanoneet, että hän oli
kuollut, ja mitä taas tulee siihen, että heillä oli hänen vaatteitaan
ja varustuksiaan, niin ei ainoastaan villeillä, vaan paljon
sivistyneemmilläkin on tapana ryöstää vankinsa putipuhtaaksi,
vaikkeivät aikoisikaan heitä tappaa. Mutta omatkin sotilaamme ottavat
eläviltä ja kuolleilta mitä suinkin saavat. Myönnän kyllä, että asia
tuntuu hyvin epäilyttävältä, mutta varmoja todisteita meillä ei ole."
"Ehkä teidän metsäläisenne on itse joutunut villien vangiksi tai
surmattu", arveli kapteeni Dufranne.
Tyttö nauroi.
"Te ette tunne häntä", vastasi hän, ja hänen äänensä värähti hiukan,
ikäänkuin olisi loukattu hänen omaa arvoaan.
"Tuota yli-ihmistänne sietäisi kyllä odottaa", myönsi kapteeni
nauraen. "Minunkin tekisi mieleni nähdä hänet."
"Odottakaa siis, hyvä kapteeni", pyysi tyttö, "sillä minä ainakin
aion jäädä tänne".
Ranskalainen olisi varmaankin suuresti hämmästynyt, jos olisi
ymmärtänyt, mitä tyttö oikeastaan tarkoitti.
Puhellessaan he olivat kävelleet rannalta majalle päin ja yhtyivät
nyt pieneen ryhmään, joka istui leirituoleilla korkean puun varjossa.
Siellä oli professori Porter, herra Philander ja Clayton ynnä
luutnantti Charpentier ja kaksi muuta upseeria, Esmeraldan häärätessä
vähän taaempana, mistä hän tavantakaa toi julki arvelunsa niin
vapaasti kuin vanhalle ja hemmoitetulle perhepalvelijalle soveltuu.
Upseerit nousivat ja tekivät kunniaa päällikölleen ja Clayton
luovutti tuolinsa Jane Porterille.
"Puhelimme juuri Paul-paran kohtalosta", sanoi kapteeni Dufranne.
"Neiti Porter väittää, ettei ole ehdottoman varmoja todistuksia
hänen kuolemastaan -- eikä oikeastaan olekaan. Sitäpaitsi hän uskoo
kaikkivoivan viidakkoystävämme poissaolon merkitsevän, että D'Arnot
yhä tarvitsee hänen apuaan, ollen joko haavoittunut tai vankina
jossakin kaukaisessa alkuasukaskylässä."
"On arveltu sitäkin", huomautti luutnantti Charpentier, "että tuo
villi on voinut kuulua samaan joukkoon kuin mustat, jotka ahdistivat
meitä, ja että hän on kiirehtinyt auttamaan heitä".
Jane Porter katsahti nopeasti Claytoniin.
"Se tuntuu hyvinkin otaksuttavalta", sanoi professori Porter.
"Siihen mielipiteeseen en voi yhtyä", sanoi herra Philander. "Hänellä
on ollut monta tilaisuutta itse vahingoittaa meitä tai johtaa mustia
hätyyttämään meitä, mutta sen sijaan hän onkin koko täällä olomme
aikana ollut suojelijamme."
"Se on kyllä totta", sanoi Clayton, "mutta emme kuitenkaan saa
unohtaa, että häntä itseään lukuunottamatta täällä ei ole satojen
kilometrien alalla muita kuin villejä ja ihmissyöjiä. Hänellä oli
ihan samanlaiset aseet kuin heillä, ja sehän todistaa selvästi hänen
ainakin olleen heidän kanssaan suhteissa. Kun hän on yksin kenties
tuhansia vastassa, osoittaa se, että nämä suhteet tuskin ovat voineet
olla muuta kuin ystävälliset."
"Tosiaankin olisi uskomatonta, ellei hän olisi ollut tekemisissä
mustien kanssa", huomautti kapteeni, "eikä myöskään ole mahdotonta,
että hän on liittynyt heihin".
"Ja kuinka hän muuten olisikaan voinut elää niin kauan viidakon
petojen ja villien parissa, ellei hänestä olisi tullut niiden
kaltainen. Minä ajattelen nyt lähinnä hänen raakaa voimaansa ja
afrikkalaisia aseitaan."
"Te arvostelette häntä omalta kannaltanne, hyvät herrat", sanoi Jane
Porter. "Tavallinen valkoinen mies, esimerkiksi joku teistä -- pyydän
anteeksi, en tarkoita mitään loukkaavaa, -- aion vain sanoa, että
jos miehellä on ainoastaan tavallinen määrä ruumiillista ja henkistä
voimaa, ei hän mitenkään pystyisi yhtäkään vuotta elämään yksin ja
alastonna tässä troopillisessa viidakossa. Mutta se mies, josta nyt
puhumme, on voimakkaampi ja reippaampi kuin tavallinen valkoihoinen.
Hän voittaisi minkä tahansa atleetin niinkuin pikku lapsen, ja
taistelussa hän on niin rohkea ja väkevä kuin villipeto."
"Epäilemättä hän on saanut ainakin yhden lämpimän puolustajan, neiti
Porter", sanoi kapteeni Dufranne nauraen. "Olen varma siitä, ettei
joukossamme ole ketään, joka ei mielellään kuolisi vaikka sata kertaa
saadakseen niin paljon ylistystä nuorelta naiselta, joka olisi edes
puoleksi niin innokas ja -- kaunis."
"Te ette niin ihmettelisi, että puolustan häntä", vastasi tyttö,
"jos olisitte niinkuin minä nähnyt hänen taistelevan hirveän ison,
karvaisen pedon kanssa minua suojellakseen. Jos olisitte nähnyt
hänen hyökkäävän hirviön kimppuun ilman mitään epäröimistä, niin
olisitte luullut, että hän on jotakin muuta kuin pelkkä ihminen. Jos
olisitte nähnyt hänen tavattomien lihastensa paisuvan ruskean ihon
alla -- nähnyt hänet torjumassa pedon kauheita kynsiä ja hampaita,
niin olisitte tekin uskonut, että hän on voittamaton. Ja jos olisitte
nähnyt, kuinka ritarillisesti hän kohteli tuntematonta tyttöä, joka
kuuluu vieraaseen kansaan, niin luottaisitte häneen samoin kuin
minäkin."
"Te olette selvästi voittanut tässä jutussa, kaunis asianajaja",
huudahti kapteeni. "Oikeus havaitsee asianomaisen syyttömäksi, ja
risteilijä odottaa vielä muutamia päiviä siltä varalta, että hän
ilmestyisi kiittämään ylevää puolustajatartaan."
"Herranen aika, kultaseni!" tokaisi nyt Esmeralda, "ette kai
tarkoita, että olisimme täällä ihmissyöjien saaressa päivääkään
kauemmin kuin on pakko?"
"Sinun pitäisi hävetä, Esmeralda", vastasi Jane Porter. "Näinkö
sinä osoitat kiitollisuuttasi sille miehelle, joka kahdesti pelasti
henkesi?"
"Onhan se niinkin, Jane neiti, mutta ei meidän silti tarvitse
ikipäiviksi tänne jäädä, ja vaikka hän pelastikin, saamme me täältä
kerran lähteä. Hän ei voi olla niin tyhmä, että suuttuisi, jos me nyt
korjaamme täältä luumme, kun hän toimitti asiat niin, että pääsemme
tiehemme. Niin, minä soisin, ettei yhtään yötä enää tarvitsisi nukkua
tämmöisessä tiaatteritarhassa ja kuulla yksinäisyyden ääniä metsästä,
kun on tullut pimeä."
"Minä en moiti sinua vähääkään, Esmeralda", sanoi Clayton, "ja siinä
on todellakin perää, mitä sanoit noista yksinäisyyden äänistä. Se
kuvaa niitä ihan sattuvasti, ne herättävät juuri yksinäisyyden
tunteita."
"Te ja Esmeralda tekisitte parhaiten, kun siirtyisitte risteilijään",
sanoi Jane Porter ivallisesti. "Kuinkahan teidän kävisikään, jos
olisi pakko elää koko ikänne viidakossa, kuten metsäläisemme on
elänyt?"
"Pelkään, että minusta sukeutuisi kovin kehno villi", vastasi
Clayton tekeytyen alakuloiseksi. "Nuo yölliset äänet saavat hiukseni
nousemaan pystyyn päässäni. Minun kai pitäisi hävetä, kun myönnän
sen, mutta totta se on".
"Minä en oikein tiedä, kuinka sen laita on", sanoi luutnantti
Charpentier. "Tuskin olen koskaan ajatellut pelkoa tai sen tapaisia,
asioita, enkä ole koskaan koettanut määritellä, olenko pelkuri vai
urhoollinen; mutta kun makasimme yöllä viidakossa D'Arnot paran
katoamisen jälkeen ja lukemattomia ääniä nousi ja laski ympärillämme,
silloin aloin todella tuntea, että sittenkin olen aika pelkuri.
Minua ei oikeastaan peloittanut isojen petojen karjuminen ja murina,
vaan ne merkit, odottamattomat äänet, joita kuulin aivan likeltä
ja joihin sain turhaan odottaa jatkoa. Tuntui siltä kuin jokin iso
ruumis lähenisi äänettömästi, ja kamalinta oli juuri se, ettei voinut
tietää, kuinka lähellä se oli tai miten se aikoi hyökätä, sittenkuin
ei enää kuulunut mitään. Tuollaiset äänet ja silmät suorastaan
karmivat selkää! _Mon dieu_, minusta tuntuu kuin aina näkisin niiden
tuijottavan pimeydestä. Pahinta oli, ettei lainkaan tiennyt, mitä
siellä näkyi."
Kaikki olivat vähän aikaa ääneti. Sitten Jane Porter puhui taas:
"Ja hän on kaiken sen keskellä", sanoi hän kauhusta värähtävällä
äänellä. "Ne silmät tuijottivat tänä yönä häneen ja teidän
toveriinne, luutnantti D'Arnotiin. Hyvät herrat, voitteko todella
jättää heidät, tahtomatta heitä auttaa edes sen verran, että
muutamiksi päiviksi jäisitte tänne?"
"No, no, lapsi", sanoi professori Porter, "onhan kapteeni Dufranne
suostunut jäämään, ja minä puolestani mukaudun noudattamaan
lapsellisia oikkujasi".
"Huomispäivän voimme käyttää aarrearkun etsimiseen, professori",
ehdotti herra Philander.
"Aivan niin, herra Philander. Olin melkein unohtanut koko aarteen",
vastasi professori Porter. "Ehkä saamme kapteeni Dufrannelta lainata
avuksi muutamia miehiä ja joku vangeista voi näyttää meille, missä se
arkku nyt on."
"Se sopii mainiosti, herra professori. Me kaikki olemme
käytettävissänne", sanoi kapteeni.
Sitten sovittiin, että seuraavana päivänä luutnantti Charpentier
ottaisi mukaansa kymmenen miestä ja yhden _Arrowin_ kapinoitsijoista
oppaaksi hakemaan aarretta. Risteilijä jäisi vielä viikoksi pikku
satamaan. Ellei D'Arnotista tällä välin mitään kuuluisi, täytyisi
pitää varmana, että hän oli todella kuollut ja että metsäläinen ei
tahtonut palata. Sitten molemmat laivat nostaisivat ankkurin, ja
kaikki lähtisivät täältä.
Professori Porter ei seuraavana päivänä mennyt aarteenetsijäin
mukana, mutta nähdessään heidän iltapuolella palaavan tyhjin käsin,
kiirehti hän heitä vastaan, unohtaen tavallisen piittaamattomuutensa
ja ilmaisten hermostunutta kiihkeyttä.
"Missä aarre on?" huusi hän Claytonille jo pitkän matkan päästä.
Clayton ravisti päätänsä.
"Poissa", sanoi hän lähestyessään professoria.
"Poissa? Se ei voi olla mahdollista. Kuka sen olisi ottanut?" huusi
professori Porter.
"Sen tietää Jumala yksin", vastasi Clayton. "Ensin luulimme, että
oppaamme oli vienyt meitä harhaan, mutta hänen hämmästyksensä, kun
murhatun Snipesin ruumiin alta ei löydettykään arkkua, oli niin
todellinen, ettei tarvitse pelätä hänen teeskennelleen. Sitäpaitsi
huomasimme piankin, että jotakin oli ollut kätkössä ruumiin alla,
sillä sinne oli kaivettu ontelo, joka tosin myöhemmin oli täytetty
löyhällä mullalla."
"Mutta kuka sen on voinut viedä?" toisti professori Porter.
"Luonnollisesti voitaisiin ensiksi epäillä risteilijän miehiä", sanoi
luutnantti Charpentier, "mutta aliluutnantti Janviers vakuuttaa, että
kellään miehistä ei ole ollut lomaa maissakäyntiin eikä kukaan ole
ollut ilman upseereja poissa siitä asti kun ankkuroimme. Enpä tiedä,
mitä muutoin olisitte ajatellut, mutta nyt olen mielissäni siitä,
että voimme todistaa miestemme olevan viattomia."
"Koskaan ei olisi johtunut mieleeni epäillä reippaita miehiänne,
joille olemme niin suuressa kiitollisuudenvelassa", vastasi
professori Porter kohteliaasti. "Yhtä hyvin voisin epäillä kelpo
Claytonia tai herra Philanderia."
Sekä upseerit että matruusit hymyilivät. Ilmeisesti oli ikäänkuin
raskas paino pudonnut heidän sydämeltään.
"Aarre on varmasti ollut poissa jo kauan aikaa", jatkoi Clayton.
"Ruumis oli hajoamistilassa, kun sitä nostimme. Jos sitä olisi
äskettäin liikuteltu paikaltaan, olisi siitä jäänyt joitakin
merkkejä."
"Ryöstäjiä on täytynyt olla useampia", huomautti Jane Porter, joka
nyt liittyi seuraan. "Muistattehan, että neljä miestä tarvittiin sitä
kantamaan."
"Se on totta!" huudahti Clayton. "Varmaankin ovat siis mustanahat sen
varastaneet. Ehkä joku heistä näki, kuinka arkku kaivettiin maahan ja
tuli sitten pian tovereineen sitä anastamaan."
"Turhaa on siitä enää arvella sitä tai tätä", sanoi professori
Porter alakuloisesti. "Arkku on viety. Milloinkaan emme saa sitä tai
aarretta enää nähdä."
Ainoastaan Jane Porter tiesi, mitä tämä tappio merkitsi hänen
isälleen, mutta yksikään ei aavistanut, mitä se merkitsi hänelle
itselleen.
Kuusi päivää myöhemmin kapteeni Dufranne ilmoitti, että he lähtisivät
matkalle varhain seuraavana aamuna.
Jane Porter olisi halunnut pyytää vielä lykkäystä, ellei itsekin
olisi jo alkanut epäillä, että hänen metsäläisensä koskaan
tulisi takaisin. Pelko ja epätoivo oli hiipinyt hänen mieleensä.
Ranskalaisten upseerien arvelut ja todistelut, jotka eivät suinkaan
rohkaisseet, olivat vastoin hänen tahtoaankin horjuttaneet hänen
vakaumustaan.
Sitä hän ei uskonut, että Tarzan olisi ihmissyöjä, mutta sensijaan
ei näyttänyt lopulta niinkään mahdottomalta, että hän oli liitossa
jonkin villiheimon kanssa.
Hän torjui jyrkästi sen ajatuksen, että Tarzan oli kuollut. Suoraan
mahdotonta oli kuvitella, että niin voimakas ruumis, täynnä
elämäntarmoa, milloinkaan lakkaisi palvelemasta hänen ylevän sielunsa
verhona -- yhtä hyvin voisi uskoa, että kuolemattomuus oli pelkkää
puhetta.
Samaan aikaan kun Jane Porter hautoi näitä ajatuksia, tuli hänen
mieleensä pakostakin myös toisia perin kiusallisia kuvitelmia. Jos
Tarzan kuului johonkin villiin heimoon, oli hänellä kaiketi myös
villi vaimo, jos oikein ajatteli, ja lauma villejä, sekarotuisia
lapsia. Nuorta tyttöä värisytti, ja hän oli melkein iloinen
saadessaan kuulla, että risteilijä aikoi lähteä huomenna.
Hän kuitenkin ehdotti, että majaan jätettäisiin aseita, ammuksia,
ruokavaroja ja muita tarpeita. Tällöin hän sanoi ajattelevansa
sitä merkillistä olentoa, joka oli ilmoittanut olevansa Apinain
Tarzan, mutta tietysti hän tarkoitti, että niistä olisi hyötyä myös
D'Arnotille, jos hän vielä olisi elossa. Oikeastaan hän kuitenkin
täten halusi antaa ne omalle metsäläiselleen, vaikkei tämä olisikaan
niin erinomainen kuin hän oli kuvitellut.
Ja viimeksi hän sitten kirjoitti kirjeen, jonka Apinain Tarzan saisi
toimittaa perille.
Jane Porter lähti majasta viimeisenä. Muiden jo mentyä veneiden luo
hän palasi sinne vieläkin kerran jonkin mitättömän tekosyyn nojalla.
Polvistuen vuoteen ääreen, jossa hän oli niin monta yötä nukkunut,
hän rukoili hartaasti ihmeellisen ystävänsä puolesta, painoi
huulilleen häneltä saamansa medaljongin ja kuiskasi:
"Minä rakastan sinua, ja koska sinua rakastan, niin uskon myös
sinuun. Mutta vaikken uskoisikaan, niin sittenkin rakastaisin.
Suokoon Jumala minulle anteeksi... Jos olisit tullut takaisin eikä
olisi ollut muuta mahdollisuutta, niin olisin lähtenyt kanssasi
viidakkoon -- ainiaaksi."