Kun aamu valkeni ranskalaisten pikku leirin ylle viidakon sydämessä,
tapasi se alakuloisen ja epätoivoisen miesjoukon.
Heti kun oli tullut tarpeeksi valoisaa, lähetti luutnantti
Charpentier kolmen miehen ryhmiä eri suuntiin etsimään polkua, joka
pian löydettiinkin, ja sitten retkikunta kiiruhti takaisin rannikolle.
Eteneminen oli hidasta, sillä heidän täytyi kantaa kuuden kaatuneen
ruumiita; entisten lisäksi oli kaksi kuollut yöllä. Sitäpaitsi
tarvitsivat useat haavoittuneetkin apua, päästäkseen edes hitaasti
liikkumaan.
Charpentier oli päättänyt palata leirille saamaan lisäväkeä, minkä
jälkeen uudestaan lähtisi etsimään mustia ja pelastamaan D'Arnotia.
Oli jo myöhä iltapäivä, kun uupuneet miehet vihdoin pääsivät
ranta-aukealle, mutta kahdelle heistä toi paluu niin suuren ilon,
että samassa hetkessä kaikki heidän kärsimyksensä ja huolensa
unohtuivat. Kun pieni retkikunta tuli esiin viidakosta, oli Jane
Porter ensimmäinen olento, jonka professori Porter ja Cecil Clayton
näkivät majan ovella.
Riemusta huudahtaen hän juoksi heitä tervehtimään, kietaisi kätensä
isänsä kaulaan ja purskahti itkuun ensi kerran siitä asti, kun heidät
jätettiin tälle kauhealle ja seikkailuista rikkaalle rannalle.
Professori Porter taisteli miehekkäästi pitääkseen tunteitaan
kurissa, mutta hermoja ja voimia oli koeteltu liiaksi, eikä hän
voinut muuta kuin painaa vanhat kasvonsa tytön olkaa vasten, ja hän
alkoi hiljaa nyyhkiä kuin väsynyt lapsi.
Jane Porter talutti hänet majaan, ja ranskalaiset jatkoivat matkaansa
rannalle, missä useita heidän tovereitaan tuli heitä vastaan.
Haluten jättää isän ja tyttären kahden kesken, Clayton seurasi
matruuseja ja jäi puhelemaan upseerien kanssa, kunnes näiden vene
työnnettiin vesille, sillä luutnantti Charpentierin piti lähteä
risteilijälle ilmoittamaan, kuinka onnettomasti heidän retkensä oli
päättynyt.
Sitten Clayton hitaasti palasi majalle. Hänen sydämensä oli
tulvillaan onnea. Se nainen, jota hän rakasti, oli pelastunut.
Hän kummasteli, minkä ihmeen kautta Jane oli säästynyt. Melkein
uskomatonta oli nähdä hänet vielä elossa.
Lähestyessään majaa hän näki Jane Porterin tulevan ulos ovesta ja
hänet nähtyään rientävän hänen luokseen.
"Jane!" huudahti nuori mies. "Jumala on todella ollut meille
armollinen. Kertokaa nyt, kuinka te pääsitte sieltä -- millä tavalla
kaitselmus teidät pelasti -- meille."
Clayton ei ollut milloinkaan ennen puhutellut häntä ristimänimeltä.
Kahta päivää aikaisemmin Jane Porter olisi tuntenut mielihyvää
kuullessaan sen Claytonin huulilta -- nyt se häntä peloitti.
"Herra Clayton", sanoi hän rauhallisesti ja ojensi hänelle kätensä,
"sallikaa minun ensiksi kiittää teitä siitä avusta, jota annoitte
rakkaalle isälleni. Hän on kertonut minulle, kuinka jalo ja uhrautuva
te olette ollut. Kuinka voimme koskaan sitä teille palkita!"
Clayton huomasi, ettei tyttö vastannut yhtä tuttavallisesti hänen
tervehdykseensä, mutta hän ei siitä pahastunut. Olihan Jane saanut
kärsiä niin paljon. Hän älysi, ettei nyt ollut aika tyrkyttää tytölle
rakkaudentunnustuksia.
"Olen jo saanut siitä palkintoni", vastasi hän, "kun näen teidät ja
professori Porterin jälleen turvassa ja terveinä. Enpä usko, että
olisin kauan sietänyt katsella hänen hiljaista sanatonta tuskaansa.
Se oli elämäni katkerin kokemus, neiti Porter. Ja lisäksi tuli oma
tuskani -- suurin, mitä olen tuntenut. Mutta hänen murheensa oli niin
epätoivoinen, ettei mikään rakkaus, ei edes miehen rakkaus vaimoonsa,
voi olla niin syvä, liikuttava ja uhrautuva kuin isän rakkaus
tyttäreen."
Tyttö taivutti päätänsä. Hänen teki mieli kysyä jotakin, mutta se
tuntui melkein herjaavalta, kun hän ajatteli näiden kahden miehen
rakkautta ja niitä hirveitä kärsimyksiä, joita heidän oli täytynyt
kestää sillä aikaa, kun hän itse oli nauraen ja onnellisena istunut
metsänhaltian vieressä, syönyt herkullisia hedelmiä ja heltyneenä
katsellut silmiin, joista samoin säteili hänelle rakkautta.
Mutta rakkaus on merkillinen valtias, ja ihmisluonto vielä
merkillisempi, ja siksi hän kuitenkin teki kysymyksensä, mutta
tunnusti samalla sydämessään menettelevänsä väärin. Hän tunsi
halveksivansa itseään, mutta kysyi sittenkin:
"Missä on se metsäläinen, joka lähti teitä pelastamaan? Miksi hän ei
ole palannut mukananne?"
"En ymmärrä", vastasi Clayton. "Ketä tarkoitatte?"
"Samaa, joka on meidät kaikki pelastanut -- joka minutkin pelasti
gorillan kynsistä!"
"Oho!" huudahti Clayton hämmästyen. "Hänkö siis teidät pelasti?
Ettehän vielä ole kertonut mitään omista seikkailuistanne. Kertokaa
nyt vihdoinkin!"
"Mutta ettekö todellakaan ole häntä nähnyt?" jatkoi tyttö
kysymyksiään. "Kun kuulimme viidakosta laukauksia, hyvin heikosti ja
kaukaa, lähti hän luotani. Olimme juuri päässeet tänne likelle majaa,
ja hän riensi taistelupaikalle. Tiedän varmasti, että hän tahtoi
teitä auttaa."
Hänen äänensä oli melkein rukoileva, ja näennäisesti tyynen pinnan
alla oli tukahdutettua liikutusta. Clayton ei voinut olla panematta
sitä merkille ja ihmetteli, miksi Jane oli niin kuohuksissa -- miksi
hän niin kiihkeästi halusi tietää, missä tuo outo olento nyt viipyi.
Kuinka hän olisikaan voinut aavistaa totuutta!
Kuitenkin heräsi hänessä jokin epämääräinen kuvitelma lähestyvästä
surusta, ja hänen rinnassaan orasti hänen itsensäkään sitä tietämättä
mustasukkaisuus ja epäilys apinamiestä kohtaan, jolle hän oli
hengestään kiitollisuudenvelassa.
"Emme ole nähneet häntä", vastasi hän tyynesti. "Hän ei tullut
luoksemme." Sitten hän lisäsi hetken mietittyään: "Ehkä hän liittyi
omaan heimoonsa -- siihen joukkoon, joka hyökkäsi kimppuumme." Hän ei
tiennyt, miksi näin sanoi, sillä hän ei uskonut sitä itsekään, mutta
rakkaus on oikullinen.
Tyttö katsoi häneen vähän aikaa silmät suurina.
"Ei!" huudahti hän sitten kiivaasti -- liiankin kiivaasti Claytonin
mielestä. "Se on mahdotonta. Ne olivat neekereitä, mutta hän on
valkoinen -- ja lisäksi kelpo mies."
Clayton näytti hämmästyvän. Mustasukkaisuuden vihreäsilmäinen
paholainen kiusasi häntä.
"Hän on merkillinen, puolivilli viidakon asukas, neiti Porter.
Me emme tiedä hänestä mitään. Hän ei puhu eikä ymmärrä mitään
Euroopan kieltä -- ja hänen koristuksensa ja aseensa ovat samat kuin
länsirannikon villeillä."
Clayton puhui nopeasti.
"Täällä ei ole monien satojen kilometrien alalla muita ihmisolentoja
kuin villejä, neiti Porter. Hänen täytyy kuulua niihin heimoihin,
jotka ahdistavat meitä, tai joihinkin muihin samankaltaisiin -- voipa
hän olla ihmissyöjäkin."
Jane Porter kalpeni.
"Sitä en tahdo uskoa", väitti hän puoleksi kuiskaten. "Se ei ole
totta. Saattepa vielä nähdä", jatkoi hän kääntyen Claytoniin päin,
"että hän tulee takaisin ja näyttää teidän erehtyneen. Te ette häntä
tunne niinkuin minä. Minä tiedän, että hän on kelpo mies."
Clayton oli hyväsydäminen ja ritarillinen mies, mutta nuoren tytön
kiihkeys metsäläisen puolustamisessa yllytti hänet päättömän
mustasukkaiseksi, niin että hän hetkeksi unohti kaikki, mistä heidän
tuli kiittää tätä villiä, ja vastasi tytölle pilkallisesti hymyillen:
"Ehkäpä olette oikeassa, neiti Porter, mutta en sittenkään
luule, että kummankaan meistä tarvitsee huolehtia ystävästämme
raadonsyöjästä. Onhan mahdollista, että hän on jokin raaistunut,
hunningolle joutunut haaksirikkoinen, joka unohtaa meidät nopeammin
kuin me hänet. Hän on vain viidakon elukka, neiti Porter."
Tyttö ei vastannut, mutta tunsi sydämensä ikäänkuin kutistuvan.
Rakastettuamme kohtaan osoitettu viha ja vaino terästää mieltämme,
mutta halveksiminen ja sääli tekee meidät vaiteliaiksi ja hävettää.
Hän tiesi, että Clayton puhui vain, mitä ajatteli, ja ensi kerran hän
alkoi miettiä, mistä johtui hänen uusi rakkautensa, ja arvostellen
muistella pelastajaansa.
Hitaasti hän kääntyi ja palasi majaan. Hän koetti kuvitella
metsäläistänsä rinnallaan valtamerilaivan salongissa ja oli
näkevinään, kuinka mies söi käsistään, repi ruokaansa kuin villieläin
ja pyyhki rasvaisia sormiaan reisiinsä. Häntä värisytti.
Sitten hän kuvitteli esittelevänsä tuota villiä ystävilleen,
kömpelöä, sivistymätöntä raakalaista, ja se ajatus suorastaan
kouristi sydäntä.
Nyt hän oli tullut omaan soppeensa ja istui saniais- ja
ruohovuoteensa reunalla, painaen kättään aaltoilevaa poveansa vasten.
Silloin hän tunsi Tarzanilta saamansa medaljongin puseronsa alla.
Hän otti sen esiin, piti sitä hetken aikaa kämmenellään ja katseli
sitä kyyneleet silmissä. Sitten hän nosti sen huulilleen, hautasi
kasvonsa pehmeihin sananjalkoihin ja nyyhkytti:
"Eläinkö! Hyvä Jumala, tee sitten minutkin eläimeksi. -- Ihminen tai
eläin, minä rakastan sinua..."
Sinä päivänä hän ei enää nähnyt Claytonia. Esmeralda toi hänelle
illallista, ja hän lähetti sanan isälleen, että tunsi itsensä
rasittuneeksi seikkailujensa jälkeen.
Seuraavana aamuna lähti Clayton varhain retkikunnan mukana, jonka
oli määrä etsiä luutnantti D'Arnotia. Tällä kertaa kuului joukkoon
kaksisataa aseistettua miestä, kymmenen upseeria, kaksi välskäriä, ja
muonaa otettiin mukaan viikon ajaksi.
Heillä oli myöskin huopapeitteitä ja riippumattoja; jälkimmäisissä
voitaisiin kuljettaa sairaita ja haavoittuneita.
Kaikkia elähdytti taistelunhalu ja vimma. Nyt ei menty ainoastaan
pelastamaan, vaan tahdottiin myös kostaa. Edellisen retkikunnan
taistelupaikalle saavuttiin vähän puolenpäivän jälkeen, sillä he
kulkivat tuttua tietä eivätkä menettäneet aikaa tiedusteluun. Sieltä
he marssivat elefanttien polkua myöten suoraan Mbongan kylälle. Kello
oli vasta kaksi, kun etujoukko pysähtyi raivatun alan reunalle.
Luutnantti Charpentier, joka komensi joukkoa, lähetti osan miehistään
viidakon läpi kylän vastakkaiselle puolelle. Toinen osasto jäi portin
kohdalle, ja hän itse pääjoukon kera asettui kylän eteläpuolelle.
Sitä ennen oli sovittu, että pohjoispuolelle menevä joukko, joka
viimeksi ehtisi perille, aloittaisi taistelun, ja että heidän
ensimmäiset laukauksensa olisivat merkkinä yleiseen hyökkäykseen
kaikilta tahoilta, jotta kylä vallattaisiin heti väkirynnäköllä.
Puolisen tuntia sai luutnantti Charpentierin joukko odotella merkkiä
tiheässä viidakossa. Minuutit tuntuivat heistä tunneilta. He
saattoivat nähdä, kuinka alkuasukkaat puuhailivat pelloilla ja toiset
liikkuivat edestakaisin kylän portista.
Vihdoin kuului merkki -- rätiseviä kiväärinlaukauksia, ja heti tuli
samanlainen vastaus viidakosta lännen ja etelän puolelta. Pelloilla
työskentelevät mustat heittivät työkalut käsistään ja ryntäsivät kuin
hullut varustuksen suojaan. Ranskalaiset luodit pyyhkäisivät heidät
maahan, ja matruusit juoksivat heidän ruumiittensa yli porttia kohti.
Niin äkillinen oli valkoisten hyökkäys, että he pääsivät portille,
ennenkuin kauhistuneet alkuasukkaat ehtivät sitä teljetä, ja
seuraavassa hetkessä vilisi kylän raitilla aseellisia miehiä hurjassa
käsikähmässä sekasortoisen mustan joukon kanssa.
Hetken aikaa jaksoivat alkuasukkaat pitää puoliaan, mutta
ranskalaisten revolverit, kiväärit ja miekat surmasivat heidän
keihäsmiehensä, ja mustat jousimiehet kaatuivat ennenkuin olivat edes
ehtineet sovittaa nuolia paikoilleen.
Pian kehittyi taistelu villiksi riehunnaksi ja sitten armottomaksi
verilöylyksi, sillä ranskalaiset matruusit olivat nähneet D'Arnotin
univormun palasia eräiden mustien soturien yllä. He säästivät lapset
ja naiset, joita ei tarvinnut itsepuolustukseksi tappaa, mutta kun
he vihdoin hengästyneinä, verentahraamina, hikisinä lakkasivat
työstänsä, johtui se vain siitä, ettei heitä vastassa enää ollut
ainoatakaan soturia koko Mbongan kylässä.
Huolellisesti he tutkivat joka majan ja sopen, mutta D'Arnotista ei
tavattu jälkeäkään. Merkkien avulla he tiedustelivat asiaa vangeilta,
ja vihdoin muuan matruuseista, joka oli palvellut Ranskan Kongossa,
huomasi voivansa saada heidät ymmärtämään erästä sekakieltä, jota
valkoiset ja rannikolla asustavat rappeutuneet heimot keskenään
käyttivät, mutta sittenkään he eivät saaneet mitään varmaa tietoa
D'Arnotin kohtalosta. Vastaukseksi kysymyksiin tuli vain kiihkeitä
liikkeitä ja pelon ilmeitä, ja vihdoin täytyi heidän uskoa, että nämä
merkit todistivat mustien paholaisten syyllisyyttä, ja että heidän
toverinsa oli kaksi yötä takaperin täällä teurastettu ja syöty.
Vihdoin he luopuivat kaikesta toivosta ja valmistautuivat
leiriytymään yöksi kylään. Vangit suljettiin kolmeen majaan, joissa
heitä pidettiin ankarasti silmällä. Teljetylle portille pantiin
vartijoita, ja sitten kylä vaipui uneen ja hiljaisuuteen, jota
ei häirinnyt muu kuin mustien naisten ruikutus heidän surressaan
kuolleitansa. --
Seuraavana aamuna lähdettiin paluumatkalle. Ensin aiottiin polttaa
kylä, mutta siitä ajatuksesta luovuttiin, ja vangit saivat jäädä
kotikyläänsä itkemään ja valittamaan, kuitenkin katto yllään ja
aitaus turvanaan viidakon petoja vastaan.
Verkalleen retkikunta palasi edellisen päivän jälkiä myöten. Kymmenen
täyteen kuormitettua riippumattoa hidastutti kulkua. Kahdeksassa
niistä makasivat vaikeammin haavoittuneet, kahdessa kannettiin
kuollutta.
Clayton ja luutnantti Charpentier marssivat viimeisinä.
Englantilainen oli vaiti kunnioituksesta toisen surua kohtaan, sillä
D'Arnot ja Charpentier olivat poikuudesta asti olleet läheisiä
ystävyksiä.
Clayton saattoi hyvin ymmärtää, että ranskalaisen suru oli sitä
katkerampi, kun D'Arnotin uhraus oli ollut turha, koska Jane Porter
oli pelastettu, ennenkuin D'Arnot oli joutunut villien käsiin. Ja
olihan hän lisäksi menettänyt henkensä ulkopuolella varsinaista
velvollisuuttaan, uhrannut itsensä vieraan ja ulkomaalaisen vuoksi.
Mutta kun Clayton huomautti siitä luutnantti Charpentierille, pudisti
tämä päätänsä.
"Ei, hyvä herra", sanoi hän, "D'Arnot olisi itse halunnut kuolla
tällä tavalla. Suren vain sitä, etten saanut kuolla hänen sijastaan
tai ainakin hänen kanssaan. Toivoisin, että olisitte tutustunut
häneen paremmin. Hän oli todella upseeri ja herrasmies, jollainen
nimitys annetaan monelle, mutta jonka vain harvat ansaitsevat. Hän
ei kuollut turhaan, sillä hänen kuolonsa amerikkalaisen tytön vuoksi
rohkaisee meitä, hänen tovereitaan, urheasti kohtaamaan kuolemaa,
milloin tahansa se meidät yllättää."
Clayton ei vastannut, mutta hänessä heräsi yhä suurempi kunnioitus
ranskalaisia kohtaan, eikä se tunne hänestä sitten milloinkaan
haihtunut.
Oli jo hyvin myöhä, kun he saapuivat majalle. Yksi ainoa laukaus
ennen heidän tuloansa esille viidakosta oli ilmoittanut sekä leirissä
että laivassa olijoille, että retkikunta oli ehtinyt liian myöhään
perille. Oli nimittäin sovittu ennakolta, että kun he tulisivat
kilometrin tai parin päähän leiristä, yksi laukaus merkitsisi
epäonnistumista, kolme onnistumista, kaksi taas merkitsisi, etteivät
he olleet löytäneet jälkeäkään D'Arnotista eikä hänen mustista
vangitsijoistaan.
Totinen oli siis se seura, joka odotti heidän tuloaan, ja vain
muutamia sanoja vaihdettiin, ennenkuin kuolleet ja haavoittuneet
varovasti sijoitettiin veneisiin, jotka ääneti soudettiin risteilijää
kohti.
Clayton oli väsynyt viiden päivän rasittavista marsseista viidakon
puhki ja kahdesta ottelusta mustien kanssa, ja lähti majalle
saadakseen hiukan ruokaa ja päästäkseen verrattain mukavalle
ruohovuoteelle lepäämään, vietettyään kaksi yötä taivasalla.
Ovella seisoi Jane Porter.
"Kuinka on käynyt luutnantti-raukan?" kysyi hän. "Löysittekö hänestä
mitään jälkiä?"
"Tulimme liian myöhään, neiti Porter", vastasi Clayton alakuloisesti.
"Kertokaa! Mitä on tapahtunut?"
"En voi, neiti Porter, se oli liian kauheaa."
"Ette kai tarkoita, että he olivat kiduttaneet häntä?" kuiskasi tyttö.
"Emme tiedä, mitä he tekivät, _ennenkuin_ tappoivat hänet", vastasi
Clayton kasvot vääristyneinä väsymyksestä ja siitä surusta, jota hän
tunsi ajatellessaan onnettoman upseerin kohtaloa. Sanalle "ennenkuin"
hän pani erikoisen koron.
"_Ennenkuin_ tappoivat hänet! Mitä tarkoitatte? Eiväthän he...?
Eiväthän he sentään liene...?"
Hän muisti äkkiä, mitä Clayton oli sanonut metsäläisen mahdollisesta
sukulaisuudesta tämän heimon kanssa, eikä voinut saada kamalaa sanaa
huuliltaan.
"Niin, neiti Porter, he olivat -- ihmissyöjiä", sanoi Clayton melkein
katkerasti, sillä hänenkin mieleensä oli tullut metsäläinen, ja
merkillinen järjetön mustasukkaisuus, jota hän oli tuntenut pari
päivää aikaisemmin, valtasi hänet jälleen.
Sitten hän jatkoi äkillisen töykeästi, mikä oli yhtä vähän hänen
tapaistaan kuin apinalta voi odottaa hienotunteisuutta.
"Kun teidän metsänhaltianne jätti teidät, oli hänellä varmaankin kova
kiire päästä mässäyksestä osalliseksi."
Hän katui sanojaan, ennenkuin oli edes ehtinyt lauseensa loppuun,
mutta sittenkään hän ei tiennyt, kuinka julmasti se loukkasi tyttöä.
Sillä oikeastaan hän katui kiittämättömyyttään sitä miestä kohtaan,
joka oli pelastanut hänet ja kaikkien hänen seuralaistensa hengen
eikä milloinkaan tehnyt heille pahaa.
Tyttö nosti päätään.
"Teidän väitteeseenne on vain yksi sopiva vastaus, herra Clayton",
sanoi hän jäätävän kylmästi, "ja minä surkuttelen, etten ole mies
voidakseni sen antaa". Samassa hän kääntyi nopeasti ja astui majaan.
Clayton oli englantilainen ja siksi tyttö ehti näkyvistä, ennenkuin
hänelle kylliksi selvisi, miten mies olisi vastannut.
"Totta vieköön", mutisi hän onnettoman näköisenä, "hän sanoi minua
valehtelijaksi. Ja luulenpa sen hyvin ansainneeni", lisäsi hän
miettivästi. "Kuules, Clayton, vanha veikko, tiedän kyllä, että olet
väsynyt ja lamaantunut, mutta ei sinun silti tarvitse käyttäytyä
nautamaisesti. Parasta on, että nyt lähdet makuulle."
Sitä ennen hän kutsui Jane Porteria purjekangasseinän toiselta
puolelta, sillä hän halusi pyytää anteeksi, mutta yhtä hyvin hän
olisi voinut odottaa vastausta sfinksiltä. Silloin hän kirjoitti
anteeksipyyntönsä paperilipulle ja työnsi sen väliseinän alitse.
Jane Porter näki kirjelapun, mutta ei tahtonut olla siitä
tietääkseen, sillä hän oli hyvin vihastunut ja loukkaantunut. Kun hän
kuitenkin oli nainen, otti hän sen vihdoin kuin sattumalta käteensä
ja luki:
Hyvä neiti Porter.
Minulla ei ollut mitään syytä lausua sitä vihjaustani. Ainoana
puolusteluna voisi minulla olla se, että hermoni eivät liene
kunnossa, mutta sekään ei ole mikään syy.
Olkaa hyvä ja koettakaa ajatella, etten ole sitä sanonutkaan.
Olen hyvin pahoillani. _Teitä_ olisin kaikkein vähimmin tahtonut
loukata. Sanokaa, että annatte anteeksi.
_W:m Cecil Clayton_.
-- Hän ajatteli sitä, sillä muuten hän ei olisi sitä sanonut, --
päätteli tyttö. -- Mutta se ei voi olla totta -- oh, minä tiedän,
että se ei ole totta!
Muuan kirjeen lauseista peloitti häntä: "_Teitä_ olisin kaikkein
vähimmin tahtonut loukata."
Viikko takaperin olisi tämä lause täyttänyt hänet ilolla; nyt se teki
hänet vain alakuloiseksi.
Hän toivoi, ettei koskaan olisi tavannut Claytonia. Hän oli
pahoillaan, että ollenkaan oli nähnyt metsäläisen -- eipä, hyvillään
hän siitä oli. Ja hänen mieleensä muistui toinen kirje, jonka hän
oli löytänyt ruohikosta majan edustalta päivää myöhemmin kuin oli
palannut viidakosta -- Apinain Tarzanin rakkauskirje.
Kukahan tämä uusi kosija oli? Jos hän oli tämän kauhean metsäseudun
asukkaita, niin mihin hän ryhtyisikään saadakseen hänet omakseen...
"Esmeralda! Herää!" huusi hän. "Minua ärsyttää, että sinä voit nukkua
noin rauhallisesti, vaikka tiedät, että maailma on surua täynnä..."
"Ai taivas!" kiljahti Esmeralda nousten istumaan. "Mitäs nyt? Petoko!
Missä on se, miss Jane?"
"Loruja, Esmeralda, ei hätää mitään. Nuku vain uudelleen. Siinä on
jo kylliksi kiusaa, kun nukut, mutta vielä pahempaa on kun olet
valveilla."
"Vai niin, kultaseni, mutta mitä varten tarvitsee olla niin
kummallinen kuin pikku neiti on ollut koko illan?"
"Oh, Esmeralda, minä olen niin pahalla päällä tänä iltana", vastasi
tyttö. "Älä nyt välitä minusta."
"Enkä välitä, mutta pankaa nyt vain maata. Hermot on pilalla, ja
kyllä tässä hermostuukin, kun ajattelee kaikkia niitä petoja ja
ihmissyöjiä, joista massa Philander on kertonut. Eihän olisikaan
mikään kumma, jos tulisimme kaikki kipeiksi."
Jane Porter naurahti, astui pikku huoneen poikki suutelemaan mustaa
uskollista poskea ja sanoi hänelle hyvää yötä.