Kun pieni matruusijoukko vaivalloisesti kulki pitkin tiheää viidakkoa
Jane Porteria etsimässä, kävi yhä ilmeisemmäksi tämän yrityksen
turhuus; mutta vanhan professorin murhe ja nuoren englantilaisen
epätoivo estivät hyväsydämistä D'Arnotia kääntymästä takaisin.
Hän arveli, että kenties sittenkin oli hiukan mahdollisuutta löytää
tytön ruumis tai sen jäännöksiä, vaikka hän muuten oli varma
siitä, että tyttö oli joutunut jonkun pedon uhriksi. Hän käski
miestensä hajaantua ampumaketjuksi sillä kohtaa, josta Esmeralda
oli tavattu, ja sieltä he hikoillen ja puhkuen tunkeutuivat melkein
läpipääsemättömään tiheikköön.
Hidasta työtä se oli. Keskipäivään asti he olivat edenneet vain
muutamia kilometrejä sisämaahan. Silloin he vähäksi aikaa pysähtyivät
lepäämään, ja kun sitten oli vielä kuljettu jonkun verran, tapasi
eräs miehistä hyvin tallatun polun.
Se oli vanhan elefantin tie, ja D'Arnot päätti seurata sitä, kun
ensin oli neuvoteltu professori Porterin ja Claytonin kanssa.
Tie mutkitteli viidakon läpi koilliseen, ja miehet marssivat
perätysten.
Luutnantti D'Arnot kulki etunenässä jokseenkin reippain askelin,
sillä polku oli verrattain leveä ja mukava. Heti hänen perässään
tuli professori Porter, mutta koska hän ei jaksanut pysyä nuoren
miehen kintereillä, oli D'Arnot päässyt hänestä noin satakunta metriä
edelle, kun hänet äkkiä piiritti puolitusinaa mustaa soturia.
D'Arnot antoi varoitushuudon joukoilleen, mutta ennenkuin hän sai
revolverinsa esille, oli hänet jo sidottu ja laahattu viidakkoon.
Hänen huutonsa oli hälyttänyt matruusit, ja kymmenkunta miestä juoksi
professori Porterin ohi upseerilleen avuksi.
He olivat juuri sivuuttaneet sen paikan, missä D'Arnot oli siepattu
kiinni, kun viidakosta viskattu keihäs lävisti yhden miehistä, minkä
jälkeen he saivat niskaansa kokonaisen nuolisateen. He kohottivat
kiväärinsä ja laukaisivat sinne päin, mistä vasamat olivat tulleet.
Nyt ehti paikalle muukin joukko, ja yhteislaukaus toisensa perästä
laskettiin piilevää vihollista kohti. Nämä laukaukset kuuluivat myös
Tarzanin ja Jane Porterin korviin.
Luutnantti Charpentier, joka oli johdattanut jälkijoukkoa, tuli nyt
saapuville ja kuultuaan, mikä oli hätänä, komensi miehet seuraamaan
itseään ja ryntäsi tiheikköön.
Pian he joutuivat käsikähmään noin viidenkymmenen mustan sotilaan
kanssa, jotka olivat tulleet Mbongan kylästä. Nuolet ja luodit
viuhuivat sakeasti ja nopeasti.
Eriskummaiset Afrikan puukot ja ranskalaisten pyssynperät suorittivat
katkeran ja verisen kamppailun, mutta kauan ei kestänyt, ennen
kuin alkuasukkaat pakenivat viidakkoon, jättäen ranskalaiset yksin
laskemaan mieshukkaansa.
Kahdestakymmenestä oli neljä kaatunut, kymmenkunta oli haavoittunut
ja luutnantti D'Arnot kadoksissa. Yö oli nopeasti tulossa, ja heidän
asemansa kävi kaksin kerroin vaarallisemmaksi, kun he eivät edes
osanneet takaisin sille polulle, jota pitkin olivat tulleet.
Tässä ei ollut muuta neuvoa kuin leiriytyä, kunnes päivä valkenisi.
Luutnantti Charpentier komensi raivaamaan aukean alan, joka
ympäröitiin oksa- ja risuvallituksella. Varustuksia ei saatu
valmiiksi ennen kuin pimeän tultua, ja miehet sytyttivät suuren
nuotion raivauksen keskelle valaisemaan työtänsä.
Kun vihdoin kaikki oli kunnossa, niin että voitiin kestää petojen
ja villi-ihmisten hyökkäyksiä, sijoitti luutnantti Charpentier
vartijoita pikku leirin ympärille, ja väsyneet ja nälkäiset miehet
heittäytyivät maahan nukkumaan.
Haavoittuneiden huokaukset, joihin sekaantui metelin ja nuotion sinne
houkuttelemien petojen ärinä ja karjunta, estivät miehiä saamasta
mitään todellista lepoa. Alakuloisina ja nälkäisinä he makasivat
odottaen vain pitkän yön loppumista ja päivänkoittoa.
Ne mustat, jotka olivat vanginneet D'Arnotin, eivät olleet huolineet
ryhtyä otteluun, joka sitten seurasi, vaan olivat laahanneet hänet
mukanaan toiseen suuntaan viidakon läpi ja sitten taas kauempana
palanneet samalle tielle.
He hoputtivat vankiaan eteenpäin, ja yhä heikommin kuuluivat äänet
taistelupaikalta, kunnes D'Arnotin eteen äkkiä aukeni melkoisen
laaja raivattu alue, jonka toisessa päässä oli ruohokattoinen
paaluaitauksella ympäröity kylä.
Oli jo hämärä, mutta portinvartijat näkivät lähestyvän miesjoukon ja
erottivat, että yksi heistä oli vanki.
Aitauksesta alkoi kuulua huutoja, ja lauma naisia ja lapsia ryntäsi
seuruetta vastaan.
Silloin alkoi ranskalaiselle upseerille hirvein kokemus, mitä maan
päällä voi ihmisen osaksi tulla -- valkoisen vangin vastaanotto
Afrikan ihmissyöjien kylässä.
D'Arnot käsitti hyvinkin, ettei tässä voinut odottaa vähääkään armoa,
varsinkin kun hän muisti ne julmuudet, joita Belgian kuninkaan
Leopold II:n upseerit olivat harjoittaneet juuri näitä alkuasukkaita
kohtaan ja joiden vuoksi nämä olivat paenneet Kongon vapaavaltiosta,
ollen silloin enää säälittävä jäännös kerran mahtavasta heimosta.
He kävivät D'Arnotin kimppuun kynsin ja hampain, löivät häntä
kepeillä ja kivillä ja repivät kuin metsän pedot. Jokainen vaatepala
revittiin hänen yltään, ja armottomia iskuja sattui hänen paljaaseen,
suojattomaan ruumiiseensa. Mutta kertaakaan ranskalainen ei
parahtanut tuskasta. Hiljaisen rukouksen hän vain lähetti Luojalleen,
että kidutuksesta pian tulisi loppu.
Mutta kuolemaa hänelle ei suotu niin helposti. Soturit ajoivat naiset
pois vangin luota. Hänet oli säästettävä jalompaa huvitusta varten,
ja saatuaan purkaa ensi vimmansa he kokoontuivat hänen ympärilleen
häntä herjaamaan ja syljeskelemään.
Sitten D'Arnot köytettiin isoon paaluun, josta yksikään ihminen ei
ollut elävänä irti päässyt.
Osa naisista kiirehti hakemaan majoista patoja ja vettä, toiset
sytyttivät joukon rovioita juhla-aterian keittämistä varten. He
odottivat nähtävästi runsasta saalista, luullen muiden soturien
tuovan vankeja kotiin.
Kesti kuitenkin jonkun aikaa, ennen kuin juhla voitiin aloittaa,
sillä ensin piti odottaa niiden soturien paluuta, jotka olivat
joutuneet taisteluun valkonahkojen kanssa. Ilta oli siis jokseenkin
myöhäinen, kun kaikki olivat koolla ja kuolontanssi alkoi tuomitun
upseerin ympärillä.
Melkein tajuttomana tuskasta ja uupumuksesta D'Arnot katseli puoleksi
suljettujen silmäluomiensa alta villiä näytelmää, joka hänestä tuntui
kauhealta painajaiselta tai houreelta, josta hän pian heräisi.
Eläimelliset, maalatut kasvot, leveät suut, riippuvat huulet,
keltaiset, teräviksi viilatut hampaat, mulkoilevat paholaissilmät,
alastomat, kiiltävät ruumiit, kauheat keihäät -- ei, tuollaisia
ihmisiä ei todellakaan voinut olla maan päällä, varmasti tämä oli
vain unta...
Villit, kieppuvat ruumiit tulivat hyppien yhä lähemmäksi. Nyt
suhahti esiin keihäs ja pisti hänen käsivarteensa. Vihlova tuska ja
lämpimän veren valuminen pitkin ihoa ilmaisi hänelle, että tämä oli
hirvittävää, toivotonta todellisuutta.
Taas raapaistiin häntä keihäällä, ja sitten vielä kerran. Hän sulki
silmänsä ja puri hampaansa lujasti yhteen, sillä hän ei tahtonut
huutaa ääneen.
Hän päätti näyttää näille elukoille, kuinka upseeri ja herrasmies
kuolee...
Kenenkään ei ollut tarvinnut selittää Tarzanille, mitä kaukaiset
laukaukset merkitsivät. Silloin, kun muisto Jane Porterin suudelmista
vielä oli hänen huulillaan, samosi hän jo uskomattoman nopeasti
metsän halki suoraan Mbongan kylää kohti.
Kahakasta hän ei välittänyt sen enempää, sillä hän arveli sen piankin
loppuvan. Tapettuja hän ei voinut enää auttaa, eivätkä pakoon
päässeet tarvinneet hänen apuaan, vaan hän kiirehti niiden luo,
jotka eivät olleet saaneet surmaansa eivätkä pelastuneet. Hän tiesi
tapaavansa heidät suuren paalun luota Mbongan kylästä.
Monta kertaa oli Tarzan nähnyt Mbongan mustanahkojen palaavan
pohjoisesta ryöstöretkiltään vankeja tuoden, ja joka kerta oli sama
näytelmä uusittu kamalan paalun luona monien rovioiden lepattavassa
valaistuksessa.
Hän tiesi myös, etteivät mustat paljoakaan viivytelleet pannessaan
juhliaan toimeen, ja pelkäsi saapuvansa liian myöhään, voidakseen
tehdä muuta kuin vain kostaa.
Tarzan oli ennen jokseenkin kylmäkiskoisesti tarkannut heidän
mässäystään, vain joskus huvikseen heitä pelotellen; mutta tähän asti
olivatkin heidän uhrinsa olleet heidän omaa mustaa rotuansa.
Tänä iltana oli asianlaita toisin. Nyt oli vaarassa valkoisia miehiä,
Tarzanin omaa heimoa. Kenties he juuri nyt kärsivät kidutusta
viidakkovarustuksen paaluun sidottuna.
Eteenpäin hän kiiruhti. Yö oli tullut, ja hän matkasi puiden ylimpiä
latvoja myöten, missä loistava troopillinen kuu valaisi huimaavaa,
huojuvaa latua.
Äkkiä hän näki oikealta idästä tulen kajastavan. Se oli hänen
luulonsa mukaan kahden valkoisen miehen leirirovio, jonka he olivat
sytyttäneet, ennen kuin heidän kimppuunsa käytiin, sillä hän ei
tiennyt, että tänne oli tullut matruuseja.
Mutta Tarzan tunsi viidakkonsa niin varmasti, ettei poikennut
suunnaltaan, vaan sivuutti nuotion noin kilometrin matkan päästä. Se
oli ranskalaisten leirivalkea.
Muutamia minuutteja myöhemmin Tarzan liukui puissa Mbongan kylän
lähellä. Kas, hän ei sentään ollut pahasti myöhästynyt! Vai oliko!
Sitä oli aluksi vaikea tietää. Paaluun köytetty olento seisoi ihan
hiljaa, vaikka mustat soturit vasta riipaisivat sitä keihäillään.
Tarzan tunsi heidän tapansa. Kuoliniskua ei oltu vielä annettu. Hän
saattoi melkein minuutilleen sanoa, kuinka kauan tanssi oli kestänyt.
Vielä hetkinen, ja Mbongan veitsi viiltäisi uhrilta toisen korvan.
Se oli lopun merkki, sillä kohta sen jälkeen ei olisi vangista muuta
jäljellä kuin raadeltu, värisevä lihakasa, vielä elossa, mutta
valmiina saamaan viimeisen iskun.
Paalu oli noin viidentoista metrin päässä lähimmästä puusta. Tarzan
otti esille suopunkinsa, ja heti kuului tanssivien paholaisten
ulvonnan ja melun yli apinamiehen kauhea haastekarjaisu.
Tanssijat pysähtyivät kuin kivettyneinä. Suopunki viuhahti
korkealla mustanahkojen päitten yli. Sitä ei näkynyt edes rovioiden
lepattavassa, punaisessa hohteessa.
D'Arnot aukaisi silmänsä. Kookas neekeri, joka seisoi hänen edessään,
retkahti selälleen kuin näkymättömän käden satuttamana. Kirkuen
ja sätkytellen hän laahautui nopeasti puiden varjoon. Toiset
villit tarkkasivat jähmettyneinä tätä noituutta, silmät pullollaan
kauhistuksesta.
Sitten he saivat nähdä, kuinka ruumis nousi suoraan ylös pimeyteen,
ja kun se katosi lehvien sekaan, lähtivät neekerit ulvoen karkuun
ulos portista.
D'Arnot jäi yksin.
Hän oli urhea mies, mutta sittenkin hän tunsi kylmiä väreitä
niskassaan, kun äskeinen hirvittävä sotahuuto kuului. Ja kun neekerin
rimpuileva ruumis hävisi metsän tiheään lehvistöön, ikään kuin
taikavoiman kiskomana, tuntui hänestä siltä, kuin itse kuolema olisi
noussut synkästä haudastaan ja laskenut kylmänhikisen kätensä hänen
päälleen.
D'Arnot tuijotti pimeyteen, jonne vihollisen ruumis oli kadonnut,
sillä hän oli kuulevinaan sieltä liikehtimistä.
Oksat taipuivat kuin raskaan pedon painosta, sitten kuului ryskettä,
ja neekeri mätkähti taas alas, jääden liikkumatta makaamaan.
Heti sen jälkeen tuli esiin valkoinen olento, mutta pystyssä.
D Arnot näki komeavartaloisen nuoren jättiläisen pujahtavan
pimennosta tulen valoon ja nopeasti astuvan sitä paikkaa kohti, missä
hän seisoi.
Mitä tämä merkitsi? Kuka tuo saattoi olla? Epäilemättä joku uusi
kiduttaja.
D'Arnot odotti. Hänen silmänsä ei hetkeksikään hellittänyt lähestyvää
miestä, joka myöskään ei kääntänyt hänestä avomielistä, kirkasta
katsettaan. Se rauhoitti hieman upseeria, mutta hän ei kuitenkaan
voinut paljon toivoa. Tosin hänestä näytti, ettei tuo ilme voinut
kuulua julmalle ihmiselle.
Sanaa sanomatta Apinain Tarzan viilsi poikki ranskalaisen siteet.
Heikkona kärsimyksistä ja verenvuodosta D'Arnot olisi lysähtänyt
maahan, jollei väkevä käsi olisi häntä pidellyt.
Hän tunsi kuinka hänet nostettiin maasta. Sitten hän oli lentävinään,
mutta samalla hän kadotti tajuntansa.