Kun Jane Porter huomasi olevansa vankina ja sen merkillisen
metsäläisen kannettavana, joka oli pelastanut hänet apinan käsistä,
alkoi hän epätoivoisesti ponnistella päästäkseen vapaaksi, mutta
vankat käsivarret, jotka pitelivät häntä yhtä helposti kuin pikku
vauvaa, puristivat yhä tiukemmin.
Silloin hän jätti turhat yrityksensä, pysyi hiljaa ja katseli
puoliavoimien silmäluomiensa lomitse sitä miestä, joka näin kepeästi
kuljetti häntä tiheikön läpi.
Kasvot olivat tavattoman kauniit, ja Tarzan oli hänestä väkevän
miehisen kauneuden perikuva, jonka piirteitä eivät raakojen ja
alentavien intohimojen jäljet rumentaneet. Sillä vaikka Apinain
Tarzan oli tappanut ihmisiä ja eläimiä, oli hän surmannut niitä kuin
metsästäjä, intohimotta, ellei oteta lukuun niitä harvoja tapauksia,
jolloin hän ei ollut hautonut mielessään ilkeyttä, joka painaa
inhoittavat jäljet kasvoihin.
Erään seikan tyttö oli pannut erikoisesti merkille nähdessään
Tarzanin ryntäävän Terkozia vastaan -- vasemmasta silmäkulmasta
yli pään ulottuvan tulipunaisen viirun. Mutta kun hän nyt tarkasti
Tarzanin piirteitä, huomasi hän, että se oli hävinnyt ja että sen
paikalla oli vain ohut valkea viiva.
Tuntiessaan tytön pysyvän rauhallisena Tarzan hellitti hieman
puristustaan ja kerran katsahti hänen silmiinsä hymyillen, ja silloin
Jane Porterin täytyi sulkea silmänsä, joita näiden kauniiden,
viehättävien miehenkasvojen näkeminen huikaisi.
Äkkiä Tarzan kiipesi puuhun, ja tyttö ihmetteli, miksi ei ollenkaan
peloittanut, vaan hänestä tuntui, ettei hän koskaan ennen ollut
levännyt paremmassa turvassa kuin nyt tämän ihmeellisen olennon
käsivarsilla ja matkan käydessä yhä syvemmälle villiin metsään, jossa
häntä odotti tuntematon kohtalo.
Kun hän silmät ummessa alkoi miettiä tulevaisuuttaan ja vilkkaan
mielikuvituksen tuoma pelko taas valtasi hänet, ei hänen tarvinnut
muuta kuin avata silmänsä ja katsoa likellä oleviin jaloihin
kasvoihin heti rauhoittuakseen.
Ei, tämä mies ei koskaan tekisi hänelle pahaa, siitä hän oli varma,
sillä hienot piirteet ja avomieliset kirkkaat silmät todistivat
ritarillisuutta.
Yhä edelleen he samosivat vihannoivaan tiheikköön, joka Jane
Porterista näytti mahdottomalta puhkaista, mutta jonka läpi tämä
ihmeellinen metsäläinen pääsi kuin taikakeinoin. Tuskin ainoakaan
oksa kosketti tyttöä, ja kuitenkin näkyi yllä ja alla, edessä ja
takana vain toisiinsa kietoutuneita oksia ja köynnöksiä.
Tarzanin kulkiessa eteenpäin heräsi hänen mielessään monia uusia ja
outoja ajatuksia. Nyt hänelle oli todellakin tullut ongelma, jonka
tapaista hän ei milloinkaan ollut käsitellyt, ja pikemminkin hän
tunsi kuin osasi harkita, että hänen oli se ratkaistava kuin ihminen
eikä apinan tavalla.
Ilmava matka pitkin puiden keskioksia, jota tietä hän suurimmaksi
osaksi käytti, oli hieman jäähdyttänyt hänen vastaheränneen
rakkautensa hehkua.
Äkkiä hän huomasi pohtivansa sitä kysymystä, mikä kohtalo olisi
tullut tytön osaksi, ellei häntä olisi pelastettu Terkozin käsistä.
Hän tiesi, miksi apina ei ollut tappanut tyttöä, ja alkoi vertailla
omia ja Terkozin aikeita.
Tosin oli viidakon väen tapaista, että uros otti puolisonsa väkisin.
Mutta voisiko Tarzan seurata eläinten lakeja? Eikö hän ollut ihminen?
Kuinka ihmiset tässä tapauksessa menettelivät? Hän joutui ymmälle,
sillä hän ei tietänyt.
Hän olisi toivonut voivansa kysyä sitä tytöltä, mutta sitten hän
tajusi, että tämä oli jo vastannut, kun oli ponnistellut päästäkseen
vapaaksi ja työntänyt hänet luotaan.
Tällä välin he olivat päässeet perille, ja Tarzan, pidellen vahvoilla
käsivarsillaan Jane Porteria, hypähti keveästi sille kentälle, missä
isojen apinain oli tapana pitää neuvottelujaan ja tanssia tappojuhlaa
viettäessään.
Vaikka he olivat kulkeneet hyvin monta kilometriä, ei vielä ollut
myöhäinen iltapäivä. Puoliympyrän muotoisella kentällä vallitsi
salaperäinen hämy, joka pujotteli sinne varjostavien puunlatvojen
läpi.
Vihreä turve houkutteli pehmeänä ja viileänä. Viidakon lukemattomat
äänet tuntuivat tulevan jostakin kaukaa ja kuuluivat ainoastaan
vaimenneena kaikuna, nousten ja laskien kuin mainingit autiolla
rannalla.
Haaveellisen rauhan tunne hiipi Jane Porterin mieleen, kun hän vaipui
ruohikolle, jonne Tarzan oli hänet laskenut, ja katsahtaessaan
ylitseen kumartuvaan voimakkaaseen mieheen, hän piti itseään
merkillisen turvallisena.
Hän tarkasteli puoliavoimin silmin Tarzania, kun tämä astui
yli kentän sen reunalla olevia puita kohti. Kuinka hyvin siinä
tulikin esille Tarzanin liikkeiden miellyttävä arvokkuus, jäntevän
ruumiin sopusointuinen täydellisyys, olkapäiden miehekäs leveys ja
hienopiirteisen pään ylväs ryhti!
Todellakaan ei voinut tuon jumalaisen ulkonäön kätkössä olla
julmuutta tai alhaisuutta. Ei milloinkaan, niin hän ajatteli, ollut
tuon veroinen mies maata polkenut siitä lähtien, kun Jumala loi
ihmisen omaksi kuvakseen.
Yhdellä hyppäyksellä Tarzan nousi puuhun ja katosi. Jane Porter
kummasteli, minne hän oli mennyt. Oliko hänet jätetty yksin
viidakkoon oman onnensa nojaan?
Hän silmäili levottomasti ympärilleen. Joka puu ja pensas näytti
hänestä väijytyspaikalta, missä jokin kauhea peto vain odotti
tilaisuutta hyökätäkseen esille ja upottaakseen välähtelevät
hampaansa hänen pehmeään lihaansa. Jokaisen äänen paisutti hänen
mielikuvituksensa paha-aikeisen hirviön salakavalaksi hiivinnäksi.
Kuinka toisenlaiselta nyt tuntui, kun Tarzan oli hänet jättänyt!
Muutamia minuutteja, jotka hänestä olivat tuntien pituisia, hän istui
peloissaan hermot jännittyneinä, odottaen hiipivän pedon hyökkäystä,
joka tekisi lopun hänen levottomuudestaan. Hän melkein odotti
murhaavaa iskua, joka toisi hänelle unohdusta ja rauhaa.
Äkkiä hän kuuli kahinaa takaansa. Kirkaisten hän hypähti pystyyn ja
kääntyi katsomaan kohtaloaan.
Siinä seisoi Tarzan kädet täynnä kypsiä, meheviä hedelmiä.
Jane Porter horjui ja olisi kaatunut, ellei Tarzan olisi laskenut
maahan kantamustaan ja ottanut hänet syliinsä. Hän ei menettänyt
tajuntaansa, mutta painautui Tarzaniin kiinni kuin pelästytetty
kauris.
Tarzan silitti hänen pehmeitä hiuksiaan ja koetti häntä rauhoittaa,
samoin kuin Kaalakin oli tehnyt hänelle itselleen, kun häntä pienenä
ollessaan oli säikäyttänyt Sabor, naarasleijona, tai Histah, käärme.
Kerran Tarzan painoi huulensa kevyesti hänen otsalleen, eikä hän
silloin väistynyt, vaan sulki silmänsä ja huokasi.
Hän ei osannut selvittää tunteitaan eikä sitä halunnutkaan. Hän oli
tyytyväinen, kun tunsi ympärillään väkevät turvalliset käsivarret,
ja tahtoi jättää kaikki kohtalon huomaan, sillä viime tunnit olivat
opettaneet häntä niin luottamaan tähän metsän kesyttömään olentoon,
että hän tuskin koskaan oli tuntenut sellaista luottamusta kehenkään
mieheen.
Ja kun hän sitten ajatteli edelleen, alkoi hänelle vähitellen
selvitä, että hän ehkä oli tänään oppinut vielä jotakin, mitä ei
oikein ollut aikaisemmin käsittänyt -- oppinut rakastamaan. Se oli
kuin ihme, ja hän hymyili.
Yhä hymyillen hän hiljaa työnsi Tarzanin luotaan, katsoi häneen
puoliksi kirkastuneena, puoliksi hämillään, mikä teki hänet aivan
lumoavaksi, ja osoitti sitten maassa olevia hedelmiä. Sitten hän
istui ihmisapinan savirummun reunalle aterioidakseen, sillä hänen oli
kova nälkä.
Tarzan poimi kiireesti maasta hedelmät ja toi ne hänen eteensä.
Sitten hänkin istui rummulle tytön viereen, veti esiin puukkonsa ja
alkoi kuoria metsän antimia.
Yhdessä he söivät ääneti ja loivat silloin tällöin salavihkaa
katseita toisiinsa, kunnes vihdoin Jane Porter purskahti iloiseen
nauruun, johon Tarzan yhtyi.
"Soisin teidän puhuvan englantia", sanoi tyttö.
Tarzan pudisti päätään, ja hänen silmiinsä tuli kaihoava ilme.
Sitten Jane Porter koetti puhua hänelle ranskaa ja vihdoin saksaa,
mutta jälkimmäistä kieltä yrittäessään hänen täytyi itsekin nauraa
mongerrukselleen.
"Ainakin", jatkoi hän englanniksi, "te ymmärrätte saksaani yhtä hyvin
kuin sitä ymmärrettäisiin Berlinissä".
Tarzan lähti taas puiden sekaan, ensin osoitettuaan merkeillä, että
hän aikoi pian palata, ja Jane Porter ymmärsi eikä ollenkaan pelännyt
hänen poissa ollessaan.
Mutta yksinäisyyden tunne valtasi hänet, ja hän piti tarkasti
silmällä sitä kohtaa, jonne Tarzan oli kadonnut, ja odotti hartaasti
hänen palaamistaan. Kuten edellisellä kerralla, yllätti hänet nytkin
hiljainen kahina hänen takanaan, ja kääntyessään hän näki Tarzanin
tulevan mukanaan sylillinen oksia.
Sitten Tarzan taas meni viidakkoon ja palasi parin minuutin kuluttua,
tällä kertaa tuoden ison kantamuksen pehmeätä ruohoa ja saniaisia.
Vielä kaksi kertaa hän teki saman tempun, kunnes hänellä mielestään
oli riittävästi aineksia.
Nyt hän levitti sananjalat ja ruohon maahan pehmeäksi alustaksi ja
laati sen ylle, sovittamalla oksia parittain toistensa nojalle, jalan
korkuisen katoksen, jonka peitteeksi pantiin suuria lehtiä. Näin
kyhätyn pikku teltan toinen pää suljettiin oksilla ja lehvillä.
Sitten he taas istuivat rummun reunalle ja koettivat puhella
merkkikieltä.
Tarzanin kaulassa riippuva komea timanttimedaljonki oli kovasti
ihmetyttänyt Jane Porteria. Hän osoitti sitä, ja Tarzan päästi sen
irti ja antoi kauniin koristeen hänen käteensä.
Jane Porter näki, että se oli taidokasta tekoa ja että timantit
olivat erinomaisen loistavia ja puhtaita, mutta niiden hiomistapa
osoitti niiden olevan menneiltä ajoilta.
Hän huomasi myös, että medaljonki oli avattava, niinpä hän
painettuaan salaista jousta sai molemmat puoliskot auki, jolloin
sieltä tuli esille kaksi norsunluuhun maalattua pienoiskuvaa.
Toinen kuva esitti kaunista naista, ja toinen olisi voinut olla hänen
vierellään istuva mies, paitsi että ilmeessä oli eräänlainen hieno
eroavaisuus, jota tuskin olisi voinut määritellä.
Hän katsahti Tarzaniin, joka kumartui häneen päin ja hämmästyneen
näköisenä tarkasteli pienoiskuvia. Sitten Tarzan ojensi kätensä, otti
häneltä medaljongin ja tutki muotokuvia, yhä näyttäen yllätyksen ja
ilmeisen mielenkiinnon merkkejä. Hänen menettelynsä osoitti selvästi,
ettei hän ollut koskaan ennen nähnyt näitä kuvia eikä tullut
ajatelleeksi, voisiko medaljongin ehkä avata.
Tämä antoi Jane Porterille lisää ajattelemisen aihetta, ja hän koetti
arvailla, kuinka näin ihana koristus oli joutunut Afrikan viidakossa
elävän villi-ihmisen haltuun.
Vielä merkillisempää oli, että medaljongin kuvista toinen esitti
miestä, joka kenties oli tämän metsäläisen veli tai isä, vaikkei hän
itse näkynyt edes tietävän, mitä hänen aarteeseensa oli kätketty.
Tarzan tuijotti edelleen molempiin muotokuviin. Äkkiä hän sieppasi
nuolikotelon olaltaan, purki siitä nuolet maahan ja veti sen pohjalta
esiin litteän esineen, joka oli kiedottu moniin pehmeihin lehtiin ja
sidottu kiinni ruohonkorsilla.
Varovasti hän poisti lehtikerroksen toisensa perästä, kunnes vihdoin
piteli kädessään valokuvaa. Osoittaen medaljongissa olevaa miehen
kuvaa hän antoi valokuvan Jane Porterille ja piti avattua medaljonkia
sen rinnalla.
Valokuva lisäsi yhä tytön hämmästystä, sillä se esitti ilmeisesti
samaa miestä, jonka kuva oli medaljongissakin.
Tarzan loi häneen huolestuneita katseita ja näytti hautovan
mielessään jotakin kysymystä, jota ei saanut sanotuksi.
Tyttö osoitti ensin valokuvaa, sitten pienoiskuvaa ja vihdoin häntä
itseään, saadakseen hänet käsittämään, että nämä kolme olivat saman
näköisiä, mutta Tarzan pudisti vain päätään. Sitten hän kohautti
hartioitaan, otti valokuvan, kääri sen huolellisesti lehtiin ja pani
takaisin nuolikotelonsa pohjalle.
Hetken aikaa hän istui hiljaa, tuijottaen maahan. Jane Porter
käänteli hyppysissään pientä medaljonkia, koettaen keksiä jotakin,
minkä perusteella pääsisi selville sen oikeasta omistajasta.
Vihdoin tuli hänen mieleensä hyvin yksinkertainen selitys.
Medaljonki oli kuulunut loordi Greystokelle, ja kuvat esittivät häntä
ja lady Alicea. Tämä villi-ihminen oli vain löytänyt sen rannikon
majasta. Kuinka typerää, ettei hän ollut heti älynnyt tätä ratkaisua!
Mutta loordi Greystoken ja nuoren metsäläisen samannäköisyyttä hän ei
voinut selittää, eikä olisikaan ollut kovin helppoa kuvitella, että
tämä alaston villi todella saattoi olla englantilainen aatelismies.
Vihdoin Tarzan katsahti tyttöön, joka tutkiskeli medaljonkia. Hän
ei voinut käsittää sen sisällä olevien muotokuvien merkitystä,
mutta näki vieressään istuvan nuoren olennon ilmeessä vilkasta
mielenkiintoa.
Tyttö huomasi nuoren miehen katseen ja luullen hänen haluavan korua
takaisin, antoi sen hänelle. Mutta silloin Tarzan levitti ketjun,
pani sen tytön kaulaan ja hymyili sille hämmästykselle, joka tästä
odottamattomasta lahjasta kuvastui hänen kasvoillaan.
Jane Porter pudisti pontevasti päätään ja tahtoi ottaa kultaisen
ketjun kaulaltaan, mutta Tarzan ei sallinut, vaan piteli kiinni hänen
käsiään, kun hän oli itsepäinen.
Vihdoin hän mukautui, naurahti hiukan ja nosti medaljongin
huulilleen. Sitten hän nousi seisaalleen ja niiasi.
Tarzan ei oikein tajunnut, mitä hän tarkoitti, mutta arvasi
vaistomaisesti, että se oli hänen tapansa kiittää lahjasta. Niinpä
hänkin nousi, otti korun käteensä, kumartui kuin menneiden aikojen
hovimies ja painoi huulensa siihen kohtaan, jota tytön huulet olivat
koskettaneet.
Se oli sulava ja hieno kohteliaisuuden osoitus, ja hän suoritti
sen itsetiedottoman sirosti ja arvokkaasti. Se oli todistus hänen
ylhäisestä syntyperästään, monien sukupolvien sivistyksestä, joka
täten vaistomaisesti tuli esiin, isäin perintö, jota ei koko hänen
ikänsä kestänyt villi-ihmisen kasvatus ja ympäristö ollut kyennyt
kokonaan hävittämään.
Nyt alkoi jo tulla hämärä, ja siksi he taas söivät hedelmiä, jotka
olivat heillä sekä ruokana että juomana. Sitten Tarzan nousi ja
vietyään Jane Porterin pikku teltan luo kehoitti häntä astumaan
sisään.
Ensi kerran moneen tuntiin valtasi tytön taas pelko, ja Tarzan tunsi
hänen estelevän.
Puolen päivän seurustelu tämän tytön kanssa oli tehnyt Tarzanista
ikään kuin toisen olennon. Peritty vaisto puhui hänelle nyt paljon
voimakkaammin kuin hänen saamansa kasvatus.
Tosin hän ei ollut metsäläisestä äkkiä muuttunut hienotapaiseksi
herrasmieheksi, mutta jälkimmäinen alkoi jo päästä hänessä voitolle,
ja ennen kaikkea hän halusi miellyttää tätä rakastamaansa naista ja
näyttää hyvältä hänen silmissään.
Niinpä Tarzan käytti sitä ainoaa keinoa, jonka tiesi rauhoittavan
Jane Porteria. Hän veti tupesta metsästyspuukkonsa ja antoi sen
tytölle, kehoittaen tätä jälleen menemään telttaan.
Tyttö ymmärsi ja otettuaan pitkän puukon astui sisälle. Hän laskeutui
pehmeälle ruohovuoteelle, mutta Tarzan jäi makaamaan oviaukon
edustalle.
Siinä asennossa heidät tapasi aamun nouseva aurinko.
Herättyään Jane Porter ei ensin muistanut edellisen päivän
kummallisia seikkailuja, vaan ihmetteli outoa ympäristöä -- pikku
lehtitelttaa, pehmeätä ruohovuodetta ja jalkopuolella avautuvaa
tuntematonta näköalaa.
Sitten tulivat muistot hitaasti hänen mieleensä yksitellen -- ja
samalla myös valtava kiitollisuuden tunne siitä, että hän oli
pelastunut kauheasta vaarasta.
Hän astui teltan aukolle katsomaan Tarzania. Tämä oli mennyt, mutta
nyt hän ei enää pelännyt, sillä hän tiesi Tarzanin tulevan takaisin.
Kukapa saattaisikaan pelätä, kun se mies oli läsnä? Hän kyseli
mielessään, oliko maan päällä toista miestä, jonka seurassa tyttö
voisi tuntea itsensä turvalliseksi Afrikan viidakon sydämessä. Eikä
hän pelännyt nyt edes leijonia tai panttereita.
Hän kohotti silmänsä ja näki Tarzanin notkean vartalon liukuvan
maahan läheisestä puusta. Kun heidän katseensa yhtyivät, kirkastuivat
Tarzanin kasvot, ja hänen huulilleen tuli sama säteilevä, avomielinen
hymy, joka edellisenä päivänä oli saavuttanut tytön luottamuksen.
Kun Tarzan tuli lähemmäksi, alkoi Jane Porterin sydän sykkiä
kiivaammin, ja hänen silmissään oli sellainen loisto kuin ei vielä
yhdenkään miehen lähestyessä.
Tarzan oli jälleen kerännyt hedelmiä, jotka hän nyt laski teltan
ovelle. Taas he istuutuivat syömään.
Jane Porter mietti, mitä aikeita Tarzanilla saattoi olla. Veisikö tuo
villi hänet takaisin rannalle vai pidättäisikö hänet täällä. Äkkiä
hän tajusi, ettei koko asia häntä niin kovin liikuttanutkaan. Oliko
todella käynyt niin, että se oli hänestä yhdentekevää!
Hän alkoi käsittää olevansa täysin tyytyväinen, kun vain saisi istua
tämän hymyilevän jättiläisen rinnalla ja syödä ihania hedelmiä metsän
paratiisissa kaukana viidakon sydämessä -- enempää ei tarvittu, jotta
hän oli tyytyväinen ja onnellinen.
Hän ei voinut sitä ymmärtää. Hänen terve järkensä sanoi hänelle,
että hänen nyt pitäisi olla puolikuollut pelosta, täynnä pahoja
aavistuksia, mutta hänen sydämessään olikin riemua, ja hän vastasi
vierellään istuvan miehen hymyyn samalla tavalla.
Kun he olivat lopettaneet aamiaisensa, kävi Tarzan noutamassa
teltasta puukkonsa. Tyttö oli sen kokonaan unohtanut ja tajusi
unohduksen johtuneen siitä, että hän oli kadottanut sen pelon, joka
oli hänet saanut ottamaan veitsen vastaan.
Kehoittaen tyttöä seuraamaan Tarzan lähti kentän poikki lähimpien
puiden luo, otti hänet toiselle väkevälle käsivarrelleen ja heilautti
itsensä oksalle.
Jane Porter älysi, että nyt alkoi matka omaisten luo, eikä voinut
ymmärtää, miksi hänet äkkiä valtasi surumielisyys.
Tuntikausia he matkasivat hitaasti puusta puuhun. Tarzan ei pitänyt
kiirettä, vaan koetti mahdollisimman kauan nauttia tästä matkasta,
jolloin suloiset kädet olivat kiedotut hänen kaulansa ympäri, ja
niinpä hän poikkesi kauas etelään suorasta rannikolle vievästä tiestä.
Useita kertoja he pysähtyivät vähän lepäämään, vaikkei se ollut
Tarzanille tarpeellista, ja puolenpäivän tienoissa he jäivät tunniksi
pienen puron rannalle, missä he sammuttivat janonsa ja aterioivat.
Niinpä olikin jo auringonlasku käsissä, kun he tulivat aukealle
paikalle, ja silloin Tarzan hypähti maahan suuren puun viereen,
levitti käsillään aukon pitkään viidakkoruohoon ja osoitti tytölle
pientä majaa.
Jane Porter tarttui hänen käteensä, viedäkseen hänet majalle ja
kertoakseen isälleen, että tämä mies oli pelastanut hänet kuolemasta,
vieläpä pahemmastakin, ja pitänyt hänestä niin hyvää huolta kuin
konsaan äiti lapsestaan.
Mutta Tarzan kävi taas araksi nähdessään ihmisasunnon. Hän pudisti
päätään ja kääntyi poispäin.
Tyttö katsoi Tarzaniin rukoilevin silmin. Hänestä tuntui
sietämättömältä ajatus, että hänen pelastajansa lähtisi yksinään
takaisin hirvittävään viidakkoon.
Mutta Tarzan pudisti yhä päätään, veti sitten tytön hyvin hellävaroen
puoleensa ja kumartui häntä suutelemaan, mutta ensin hän katsoi
kuitenkin tyttöä silmiin saadakseen selville, oliko se sallittua.
Hetkisen tyttö epäröi, mutta sitten hän kiersi kätensä Tarzanin
kaulaan, painoi hänen päänsä lähemmäksi ja suuteli häntä --
punastumatta.
"Minä rakastan teitä... minä rakastan teitä", kuiskasi Jane Porter.
Kaukaa kuului heikosti pyssyjen laukauksia. Tarzan ja Jane Porter
hätkähtivät ja kuuntelivat.
Majasta tulivat herra Philander ja Esmeralda.
Siltä paikalta, missä Tarzan ja tyttö seisoivat, he eivät voineet
nähdä satamassa ankkuroivaa kahta alusta.
Tarzan osoitti siihen suuntaan, mistä laukaukset olivat kuuluneet,
kosketti rintaansa ja viittasi taas. Hän tahtoi mennä, ja jokin
aavistus ilmaisi tytölle hänen haluavan täältä rientää sentähden,
että luuli hänen väkensä olevan vaarassa.
Taas he suutelivat toisiansa.
"Tulkaa luokseni jälleen", kuiskasi tyttö. "Odotan teitä -- aina."
Tarzan katosi ja Jane Porter lähti kentän yli majalle päin. Herra
Philander näki hänet ensin. Nyt oli jo hämärä, ja herra Philander oli
kovin likinäköinen.
"Riennä, Esmeralda!" huusi hän. "Kiireesti nyt majaan, täällä on
leijona! No hitto vie!"
Esmeralda ei pysähtynyt tarkistamaan, oliko herra Philander oikeassa.
Vanhan herran äänensävy oli hänelle tarpeeksi. Neekeritär ehti
majaansa ja läimäytti oven kiinni melkein samassa kun hänen nimeään
oli huudettu. Herra Philanderin viimeiset sanat johtuivat siitä
huomiosta, että Esmeralda hädissään oli jättänyt hänet samalle
puolelle ovea kuin lähestyvän leijonan.
Hän jyskytti vankkaa ovea kuin riivattu.
"Esmeralda! Esmeralda!" kirkui hän. "Päästä sisään, leijona syö
minut."
Esmeralda luuli leijonan siellä jo riehuvan ovella ja koettavan
tunkeutua sisään, ja niinpä hän vanhan tapansa mukaan pyörtyi.
Herra Philander loi pelokkaan katseen taakseen.
Voi kauhistus! Peto tuli yhä lähemmäksi. Hän koetti kavuta majan
seinää ylös ja saikin epävarman otteen kaislakatosta. Hetken
aikaa hän siinä riippui raappien seinää jaloillaan kuin kissa
liinakangasta, mutta äkkiä heltisi se kaislatukko, josta hän piti
kiinni, ja hän mätkähti maahan selälleen.
Samassa juolahti hänen mieleensä muuan vanha eläintieteellinen
havainto. Hän oli kuullut kerrottavan, että jos tekeytyy kuolleeksi,
niin leijona saattaa mennä ohitse lainkaan kajoamatta.
Niinpä hän makasi maassa jäykkänä kuin kuollut. Kun hänen kätensä
ja säärensä olivat osoitelleet taivasta kohti hänen pudotessaan, ei
hänen kuolonkankeutensa tuntunut oikein vakuuttavalta.
Jane Porter oli ihmetellen katsellut hänen temppujaan. Nyt hän
naurahti -- se oli vain pienoinen naurunhelähdys, mutta se riitti.
Herra Philander kierähti kyljelleen ja tähysteli joka puolelle.
Vihdoin hän keksi tytön.
"Jane!" huudahti hän. "Jane Porter. No, hitto vie!"
Hän kompuroi pystyyn ja syöksyi Janea kohti. Hän ei voinut oikein
uskoa, että siinä todella oli Jane ilmielävänä.
"Hyvänen aika! Mistä te tulette? Missä ihmeessä te olette ollut?
Kuinka..."
"Malttakaa, herra Philander", keskeytti tyttö. "Niin moneen
kysymykseen en voi yhdellä kertaa vastata..."
"No niin", sanoi herra Philander. "Minä olen, totta vie, niin
ihmeissäni ja iloissani, kun näen teidät taas turvassa ja terveenä,
etten itsekään tiedä, mitä höpisen... Mutta kertokaapa nyt, mitä
teille on tapahtunut..."