Siitä asti kun Tarzan oli jättänyt ihmisapinain heimon, jonka
jäseneksi hänet oli otettu, olivat sitä vaivanneet alinomaiset
riitaisuudet. Terkoz oli esiintynyt julmana ja oikullisena
kuninkaana, niin että useat vanhemmista ja heikommista apinoista,
joita kohtaan hän erikoisesti käytti hirmuvaltaansa, olivat
toinen toisensa jälkeen perheineen lähteneet etsimään rauhaa ja
turvallisuutta aarniometsän kaukaisista sisäosista.
Vihdoin jäljellejääneetkin joutuivat epätoivoon Terkozin
väkivaltaisuudesta, ja silloin erään mieleen johtui Tarzanin
hyvästijättöpuhe:
"Jos saatte johtajaksenne julmurin, niin älkää menetelkö niinkuin
muut apinat, jotka yksitellen nousevat johtajaansa vastaan.
Lyöttäytykää sen sijaan kaksi, kolme tai neljä yhteen ja käykää
sitten hänen kimppuunsa. Jos näin teette, niin yksikään johtaja ei
uskalla menetellä muulla tavoin kuin hänen sopii, sillä neljä voi
aina tappaa kuinka väkevän johtajan tahansa."
Se apina, joka muisti tämän viisaan neuvon, puhui siitä useille
tovereilleen, ja kun Terkoz taas kerran palasi heimonsa luo, sai hän
kuuman vastaanoton.
Siinä ei kursailtu. Heti kun Terkoz näyttäytyi, karkasi häneen
käsiksi viisi rotevaa karvaista petoa.
Sydämessään hän oli kurja pelkuri, kuten kaikki päällepäsmärit,
olkoonpa sitten puhe apinoista tai ihmisistä, eikä hän siis jäänyt
joko voittaakseen tai kuollakseen, vaan riistäytyi irti niin pian
kuin suinkin ja pakeni metsän tiheimpään suojaan.
Pari kertaa hän vielä koetti liittyä heimoon, mutta kummallakin
kerralla oli vastaanotto sama, ja hänet ajettiin tiehensä. Vihdoin
hän luopui yrittämästä ja palasi viidakkoon raivosta ja vihasta
vaahdoten.
Monta päivää hän kuljeskeli umpimähkään sinne tänne, hautoen kostoa
ja etsiskeli en jotakin heikkoa olentoa, johon saisi purkaa vimmansa.
Tässä mielentilassa heilautellen itseään puusta puuhun hirveä
ihmisenkaltainen peto äkkiä tapasi matkallaan kaksi naista.
Huomatessaan heidät hän oli jo aivan heidän kohdallaan. Jane Porter
näki hänet vasta sitten, kun suuri karvainen ruumis pudottautui
maahan, jolloin hirvittävä naama ja ärisevä kita oli vain jalan
päässä hänen edessään.
Kimeä parkaisu pääsi hänen huuliltaan, kun pedon koura tarttui hänen
käsivarteensa. Sitten hänet tempaistiin lähemmäksi hirveitä hampaita,
jotka tavoittelivat hänen kurkkuansa. Mutta ennenkuin ne koskettivat
hienoa ihoa, oli apina muuttanut mieltään.
Heimo oli pitänyt hallussaan kaikki hänen naisensa. Hänen oli siis
hankittava toisia niiden sijaan. Tämä karvaton valkea apina saisi
olla ensimmäinen hänen uudessa taloudessaan. Niinpä hän töykeästi
heitti tytön leveille karvaisille hartioilleen ja hypähti taas puiden
sekaan, vieden mukanaan Jane Porterin, jota nyt uhkasi kuolemaa tuhat
kertaa pahempi kohtalo.
Esmeraldan huuto oli kuulunut samaan aikaan kuin Jane Porterin, mutta
sitten hän pyörtyi, kuten tavallisesti, jos sattui äkillinen kohtaus,
joka vaati mielenmalttia.
Mutta Jane Porter ei menettänyt tajuntaansa. Tosin hän lamaantui
kauhusta, nähdessään hirveän naaman ja tuntiessaan pedon
pahanhajuisen hengityksen lemahtavan vasten kasvojaan, mutta hänen
aivonsa toimivat, ja hän käsitti kaikki, mitä tapahtui.
Se vauhti, jolla peto vei häntä metsän läpi, oli hänestä suorastaan
ihmeellinen, mutta sittenkään hän ei huutanut eikä ponnistellut
vastaan. Apinan äkillinen ilmaantuminen oli niin hämmentänyt hänet,
että hän luuli olevansa nyt matkalla rannikolle päin.
Siksi hän säästi voimiaan ja ääntään, kunnes näkisi olevansa kyllin
lähellä majaa, että huutamisesta voisi olla apua.
Lapsiparka ei aavistanut, että häntä kannettiin yhä kauemmaksi
läpitunkemattomaan aarniometsään.
Se parahdus, joka oli saanut Claytonin ja molemmat vanhukset
rientämään pensaston puhki, oli opastanut Apinain Tarzanin suoraan
Esmeraldan luo, mutta tästä hän ei sen enempää välittänyt,
tarkastettuaan vain ohimennessään, ettei neekerittärelle ollut mitään
pahaa tehty.
Hetken aikaa hän tutki maata ja puita ympärillään, kunnes hänen
apinavaistonsa ja synnynnäinen ihmisälynsä oli saanut selville
tapahtumain kulun yhtä täydellisesti kuin jos hän olisi ne omin
silmin nähnyt.
Sitten hän jälleen katosi huojuvien puiden sekaan ja seurasi jälkiä,
joita ei yksikään toinen ihminen olisi osannut keksiä ja tulkita.
Oksien päistä kyllä saattaa nähdä, kuinka apina on heilauttanut
itsensä puusta puuhun, mutta mahdotonta sitävastoin on näistä
merkeistä päättää, mihin suuntaa se on mennyt, sillä latvukset ovat
taipuneet vain alaspäin, osoittamatta onko apina jättänyt nämä merkit
tullessaan puuhun vai lähtiessään. Lähempänä puun runkoa sitävastoin
pääsee paremmin selville suunnasta, vaikka jäljet siellä ovat
heikommat.
Jollakin oksalla on hyönteistoukka musertunut pakolaisen jalan
alle, ja Tarzan tietää vaistomaisesti, mihin sama jalka koskettaisi
seuraavassa hyppäyksessä. Siltä hän sitten löytää jäännöksen samasta
itikasta, ja useinkin se on vain pikkuruinen kostea täplä.
Toisaalla taas on koura repäissyt kaarnanpalasen irti, ja raapaisun
suunta osoittaa minne päin matka on käynyt. Välistä on myös karvainen
ruumis hieraissut oksaa tai runkoa, ja siihen tarttunut karvahahtuva
kertoo, että ollaan oikeilla jäljillä.
Hänen ei edes tarvinnut hiljentää vauhtiaan huomatakseen kaikkia
näitä näennäisesti vähäpätöisiä merkkejä, joita pakeneva eläin
oli jättänyt. Ne erottuivat hänelle selvästi muista lehtevän tien
lukemattomista säröistä ja naarmuista. Mutta selvemmin hän kuitenkin
tunsi hajun, sillä hänen harjaantuneet sieraimensa olivat yhtä herkät
kuin koiran, ja hänellä oli se etu, että hän kulki vastatuuleen.
Yleisesti luullaan, että luonto on alemmille olennoille antanut
paremmat hajuhermot kuin ihmisille, mutta asia riippuu kokonaan
niiden kehittymisestä. Ihmisen ei tarvitse olemassaolon taistelussa
turvautua ainoastaan ulkonaisiin aisteihinsa. Hänen kykynsä ajatella
ja harkita on melkoiseksi osaksi ne korvannut, ja siksi ne ovat
vastaavassa määrässä tylsistyneet, samoin kuin korvia ja päänahkaa
liikuttavat lihakset ovat kuihtuneet, kun niitä ei ole käytetty.
Toisin oli Apinain Tarzanin laita. Varhaisimmasta lapsuudesta asti
hänen oli täytynyt herkistää näköään, kuuloaan, hajuaan, makuaan ja
tuntoaan, ja nämä olivat olleet hänelle paljon tärkeämmät kuin aivot,
jotka olivat kehittyneet hitaammin.
Tarzanin aisteista oli maku kehittymättömin, sillä hän saattoi
syödä ihania hedelmiä ja kauan kuopattuna ollutta raakaa lihaa
ja tunsi kummassakin tapauksessa melkein samanlaista nautintoa.
Mutta tässä suhteessa hän erosikin vain vähän muutamista nykyajan
herkuttelijoista.
Melkein ääneti hän ajoi takaa Terkozia, mutta hänen kahinansa kuului
sittenkin pakenevan pedon korviin ja sai sen lisäämään vauhtiaan.
Tarzanin täytyi samota useita kilometrejä, ennen kuin hän tavoitti
Terkozin, ja kun tämä silloin näki, että pako oli turha, laskeutui
hän maahan pienelle avoimelle paikalle otellakseen saaliinsa puolesta
tai jollakin tavoin pelastaakseen nahkansa, jos huomaisi, että
vastustaja oli häntä väkevämpi.
Hän piteli yhä kiinni Jane Porterista, kun Tarzan leopardin lailla
ryntäsi kentälle, jonka itse luonto oli pannut kuntoon tätä
alkuaikojen mukaista kaksintaistelua varten.
Nähdessään, että takaa-ajaja oli Tarzan, tuli Terkoz ajatelleeksi,
että nainen oli Tarzanin oma, koska he olivat molemmat samaa lajia
-- valkoisia ja karvattomia -- ja hänen mielensä riemastui, kun näin
tuli tilaisuus kaksin verroin kostaa vihamiehelleen.
Jane Porterille oli tämän jumalaisen miehen ilmestys kuin
sanansaattaja ylhäältä. Claytonin, isänsä ja herra Philanderin
kuvauksista hän päätteli, että tuo oli varmaankin sama ihmeellinen
olento, joka oli pelastanut heidät, ja niinpä hän näki Tarzanissa
vain suojelijan ja ystävän.
Mutta kun Terkoz sysäsi hänet töykeästi syrjään ja hän näki apinan
valtavan hahmon, väkevät lihakset ja julmat hampaat, alkoi hänen
sydämensä vapista. Kuinka voisi yksikään ihminen lyödä sellaisen
vastustajan maahan?
Kuin vihaiset härät he iskivät yhteen ja tavoittelivat kuin sudet
toistensa kurkkuja. Apinan pitkiä hampaita vastassa oli miehen terävä
puukko.
Jane Porter oli nojautunut korkean puun runkoon, kädet lujasti
puristettuina aaltoilevaa rintaa vasten ja silmät levällään kauhusta,
pelosta ja ihailusta ja tarkkasi tätä alkuaikaisten olentojen
kamppailua naisesta -- hänestä.
Kun miehen selkä- ja olkalihakset ponnistuksesta paisuivat ja hänen
jäntevät käsivartensa pitivät kurissa apinan irvistäviä hampaita,
silloin karisi vuosisatojen sivistys ja hienous kuin tarpeeton
huntu nuoren tytön yltä. Ja kun pitkä puukko kymmenkunta kertaa
upposi syvälle Terkozin sydänvereen ja raskas ruho sitten hengetönnä
lojui maassa, heräsi Jane Porterissa eloon alkuaikainen nainen, ja
hän riensi kädet ojennettuina alkuaikaisen miehen luo, joka oli
taistellut hänen puolestaan ja hänet voittanut omakseen.
Entä Tarzan?
Hän teki sen, mitä ei tarvitse opettaa yhdellekään miehelle, jonka
suonissa terve veri lämpimänä virtaa. Hän otti tytön syliinsä ja
peitti vapisevat huulet suuteloilla.
Hetken aikaa Jane Porter lepäsi Tarzanin rintaa vasten silmät
puoleksi ummessa. Ensi kerran nuoren elämänsä aikana hän sai kokea,
mitä rakkaus oli.
Mutta äkkiä hän taas tuli tajuihinsa. Hänestä tuntui kuin hän olisi
alasti, ja häntä hävetti, ja silloin hän taas oli oma itsensä,
loukkaantunut nykyajan nainen, joka rajusti sysäsi Apinain Tarzanin
luotaan ja kätki kasvot käsiinsä.
Tarzan oli hämmästynyt, kun tyttö, jota hän oli salaa rakastanut
ja ihaillut, oli vastustelematta tullut hänen syliinsä, ja nyt hän
hämmästyi yhtä paljon, kun tyttö tahtoi päästä hänestä eroon.
Sitten Tarzan lähestyi taas ja tarttui hänen käsivarteensa. Mutta
hän rimpuili vastaan kuin tiikeri ja löi Tarzanin leveään rintaan
pienillä käsillään.
Tarzan ei voinut tätä ymmärtää.
Äsken oli hänen tarkoituksensa ollut kiireesti viedä Jane Porter
tämän omaisten luo, mutta lyhyt hetki oli sumentanut.
Apinain Tarzan oli tuntenut lämpimän, solakan ruumiin kaikki, ja
siihen oli haihtunut hänen hyvä aikeensakin, painuvan itseään
vasten. Tytön hengitys oli lämmittänyt hänen poskiaan ja huuliaan ja
sytyttänyt uuden hehkun hänen rinnassaan. Ihanien huulten suudelmat
olivat saaneet hänen koko sielunsa leimuamaan, ja sen palon voimasta
Tarzan oli kuin uusi olento.
Taas hän laski kätensä tytön käsivarsille. Taas hänet työnnettiin
takaisin. Silloin Tarzan teki juuri niin, kuin hänen ensimmäiset
esi-isänsä olivat tehneet.
Hän otti naisen syliinsä ja kantoi hänet viidakkoon.
Varhain seuraavana aamuna heräsivät kaikki neljä pienessä majassa
nukkuvaa henkilöä kanuunanlaukaukseen. Clayton ryntäsi ensimmäisenä
ulos ja näki, että kaksi alusta oli ankkuroinut sataman suulle.
Toinen oli _Arrow_, toinen pieni ranskalainen risteilijä.
Jälkimmäisen kannella seisoi suuri joukko miehiä, katsellen rannalle;
Clayton ja toiset hänen jäljessään tulleet ymmärsivät, että kanuuna
oli laukaistu herättämään heidän huomiotaan, jos he vielä olisivat
majassa.
Molemmat laivat olivat jokseenkin kaukana rannasta, ja epäiltävää
oli, voisiko laivaväki kaukoputkellaan nähdä pienen seurueen, joka
heilutteli heille hattujaan.
Esmeralda oli irroittanut punaisen esiliinansa ja liehutti sitä
kiihkeästi päänsä yllä, mutta Clayton, joka pelkäsi, ettei sekään
ehkä näkyisi, kiirehti pohjoiselle niemekkeelle, missä hänen kokkonsa
oli valmiina sytytettäväksi.
Sekä hänestä itsestään että hänen onnettomuustovereistaan tuntui
kokonaiselta iankaikkisuudelta, ennen kuin hän ehti kuivan puu- ja
risukasan luo.
Kun hän vihdoin oli tunkeutunut tiheikön puhki ja taas sai näkyviinsä
alukset, hämmästyi hän kovasti huomatessaan _Arrowin_ kohottavan
purjeita ja risteilijän olevan matkalla.
Nopeasti hän sytytti rovion monesta kohden ja kiirehti sitten niemen
uloimpaan kärkeen. Siellä hän riuhtaisi yltään paitansa, sitoi sen
oksaan ja alkoi sitä heiluttaa edestakaisin.
Mutta alukset jatkoivat vain matkaansa, ja hän oli jo luopunut
kaikesta toivosta, kun yli metsän nouseva valtava savupatsas herätti
risteilijän tähystäjän huomiota. Heti sitten suuntautui kymmenkunta
kaukoputkea rannikkoa kohti.
Clayton näki molempien alusten kääntyvän. _Arrow_ jäi rauhallisesti
keinumaan valtameren aalloille, mutta risteilijä lähti verkalleen
maata kohti.
Jonkun matkan päähän se pysähtyi, ja siitä laskettiin vene, joka
soudettiin rannalle.
Kun se pääsi maihin, astui siitä nuori upseeri.
"Herra Clayton, luullakseni?" kysyi hän.
"Jumalan kiitos, että tulitte!" vastasi Clayton. "Ehkä ei ole vielä
liian myöhäistä."
"Mitä tarkoitatte, herra?" kysyi upseeri.
Clayton kertoi Jane Porterin katoamisesta ja ilmoitti, että etsintään
tarvittaisiin aseellisia miehiä.
_"Mon dieu!"_ huudahti upseeri huolestuneena. "Eilen ei olisi
kenties ollut myöhäistä. Tänään voi olla parempi, ettei tyttöparkaa
milloinkaan löydetä. Hirveätä, herra, todella hirveätä."
Toisia veneitä oli risteilijästä laskettu vesille. Clayton osoitti
upseerille, missä oli pienen poukaman suu, ja astui sitten hänen
kanssaan veneeseen. Kaikki soutivat nyt pieneen satama-altaaseen.
Pian nousi koko seurue maihin sille kohtaa, missä professori Porter,
herra Philander ja itkevä Esmeralda odottivat.
Viimeisessä risteilijästä tulleessa veneessä oli myös aluksen
komentaja. Heti kun hän sai kuulla Jane Porterin ryöväämisestä,
tarjosi hän käytettäväksi miehiä, jotka vapaaehtoisesti suostuivat
lähtemään professori Porterin ja Claytonin mukana etsintäretkelle.
Urheista ja myötätuntoisista ranskalaisista halusi heti joka upseeri
ja mies lähteä matkalle.
Komentaja valitsi kaksikymmentä miestä ja kaksi upseeria, luutnantti
D'Arnotin ja luutnantti Charpentierin. Muuan vene lähetettiin
risteilijältä noutamaan ruokatavaroita, ammuksia ja pyssyjä.
Revolverit oli miehillä ennestään.
Claytonin kysymykseen, kuinka he olivat tulleet ankkuroineeksi
likelle rantaa ja laukaisseeksi kanuunan, selitti kapteeni Dufranne,
että he kuukausi sitten olivat saaneet näkyviinsä _Arrowin_, joka
jotensakin runsain purjein viiletti lounaaseen, ja kun he olivat
antaneet sille pysähdysmerkin, oli se vain lisännyt purjeitaan.
He olivat seuranneet sitä auringon laskuun asti ampuen useita
laukauksia, mutta seuraavana aamuna siitä ei näkynyt jälkeäkään.
He olivat sitten useita viikkoja risteilleet lähellä rannikkoa
edestakaisin ja jo melkein unohtaneet koko jutun, kun varhain eräänä
aamuna muutamia päiviä takaperin tähystäjä oli ilmoittanut, että
näkyvissä oli alus, joka ajelehti kovassa aallokossa, ilmeisesti
ohjausta vailla.
Tultuaan lähemmäksi tätä haaksirikkoista laivaa, he saivat
kummastuksekseen huomata sen olevan saman, joka joitakuita viikkoja
aikaisemmin oli päässyt heidän käsistään. Etu- ja mesaanipurje olivat
ylhäällä, ikäänkuin olisi koetettu pitää alusta tuuleen päin, mutta
ne olivat revenneet ja pieksivät köysiä jokseenkin navakassa tuulessa.
Kovassa aallokossa oli vaikeata viedä miehistöä laivaan, ja kun
kannella ei näkynyt mitään elonmerkkejä, päätettiin viipyä sen
lähellä, kunnes tuuli ja meri tyyntyisivät. Mutta juuri silloin he
näkivät laivan partaalle kapuavan miehen, joka sai heille heikosti
viitatuksi epätoivon mykän merkin.
Heti lähetettiin sinne vene, josta miesten onnistuikin nousta
_Arrowin_ kannelle. Täällä kohtasi heitä kauhea näky.
Kymmenkunta kuollutta ja kuolemaisillaan olevaa ihmistä virui
sekaisin pahasti kallistuneella kannella. Kahta ruumista oli osittain
syöty, ikään kuin laivassa olisi ollut susia.
Ranskalaiset saivat pian purjeet kuntoon, ja kovaonnisen aluksen
vielä henkiin jääneet miehet toimitettiin kannen alle riippumattoihin.
Kuolleet käärittiin tervavaatteeseen ja kytkettiin riviin kannelle,
jotta heidän kumppaninsa voisivat antaa heistä henkilötiedot, ennen
kuin ruumiit laskettiin meren syvyyteen.
Ei yksikään elävistä ollut tajuissaan ranskalaisten matruusien
tullessa _Arrowin_ kannelle. Merkinantajakin oli pyörtynyt
saamatta tietää, olivatko hänen epätoivoiset ponnistuksensa mitään
hyödyttäneet.
Ranskalainen upseeri sai piankin selville, mikä oli aiheuttanut
tämän hirveän tilanteen, sillä kun etsittiin vettä ja viinaa miesten
virkistämiseksi, ei tavattu kumpaakaan. Samoin olivat kaikki
ruokatavarat loppuneet viimeistä murua myöten.
Hän antoi heti merkin risteilijään, että oli lähetettävä vettä,
lääkkeitä ja ruokaa, jolloin vielä toinen vene lähti vaaralliselle
retkelle _Arrowin_ luo.
Kun miehet olivat saaneet virvokkeita, toipuivat jotkut heistä sen
verran, että saatiin kuulla koko kertomus aarteen hakuretkestä ja
kuinka _Arrow_ purjehti tiehensä Snipesin murhan jälkeen, sitten kun
hänen ruumiinsa oli haudattu yhdessä arkun kanssa.
Risteilijän takaa-ajo oli niin pahasti säikäyttänyt kapinoitsijat,
että he olivat monta päivää jatkaneet matkaa suoraan aavalle
Atlantille, mutta kun he sitten olivat huomanneet vesi- ja
ruokavarastojensa niukkuuden, olivat he jälleen kääntyneet itää kohti.
Kun laivalla ei kukaan ollut perehtynyt laivan ohjaamiseen, alettiin
piankin kiistellä siitä, missä oikein oltiin, ja kun kolme päivää
purjehdittua itään päin ei vieläkään näkynyt maata, käänsivät he
laivan pohjoiseen, peläten, että vallitsevat pohjoistuulet olivat
ajaneet heidät Afrikan eteläkärkeäkin etelämmäksi.
Näin he antoivat aluksen mennä pohjoiskoillista kohti pari päivää,
jolloin heidät yllätti kaksi viikkoa kestävä tyven. Juomavesi oli
heiltä loppunut, ja seuraavana päivänä he olivat ilman ruokaakin.
Tilanne muuttui pian yhä pahemmaksi. Eräs miehistä tuli hulluksi
ja hyppäsi mereen. Pian sen jälkeen avasi toinen suonensa ja joi
omaa vertansa. Kun hän kuoli, heittivät he hänet mereen, vaikka oli
joukossa niitäkin, jotka halusivat pitää ruumiin laivassa. Nälkä oli
muuttamaisillaan heidät ihmisistä pedoiksi.
Kaksi päivää ennen kun risteilijä oli heidät pelastanut, olivat he
käyneet liian heikoiksi ohjaamaan alusta, ja samana päivänä oli
kuollut kolme miestä. Seuraavana aamuna nähtiin, että erään ruumista
oli syöty.
Koko sen päivän miehet tarkkailivat kiiluvin silmin toisiaan kuin
petoeläimet, ja seuraavana aamuna oli kaksi ruumista syöty miltei
puhtaaksi. Hirveästä ateriasta huolimatta miehet olivat vain vähän
voimistuneet, sillä jano vaivasi heitä pahemmin. Ja sitten oli tullut
risteilijä.
Kun ne, jotka vielä voitiin pelastaa, olivat kylliksi tointuneet, sai
ranskalainen komentaja kuulla koko jutun, mutta miehet olivat liian
oppimattomia osatakseen tarkoin näyttää sen paikan, minne professori
seurueineen oli jätetty, ja siksi täytyi risteilijän verkalleen
kulkea pitkin rannikkoa, laukaista tavan takaa kanuunansa merkiksi ja
kaukoputkilla tutkistella joka soppea rannikolla.
Öisin he olivat olleet ankkurissa, ettei jäisi tutkimatta pieninkään
rannikon taival, ja sattuma toi heidät edellisenä iltana juuri sille
kohtaa, missä etsiskelty leiri sijaitsi.
Edellisen illan merkkilaukauksia ei oltu majassa kuultu, nähtävästi
siksi, että he kaikki silloin olivat etsimässä Jane Porteria viidakon
tiheikössä, missä ainainen oksien rapina tukahdutti muut äänet.
Kun molemmat seurueet olivat kertoneet seikkailunsa, oli
risteilijän venekin jo palannut ja tuonut muassaan muonaa ja
aseita retkikunnalle. Muutamia minuutteja myöhemmin lähti pieni
matruusijoukko, mukana kaksi ranskalaista upseeria ynnä professori
Porter ja Clayton, toivottomalle ja surulliselle retkelle tiettömään
viidakkoon.