Luettuaan kirjeen Tarzan istui kauan aikaa ymmällä ja mietiskellen.
Siinä oli niin paljon uusia ihmeellisiä asioita, että hänen oli
vaikea päästä niistä selville.
He eivät siis tietäneet, että hän oli Apinain Tarzan. Piti ilmoittaa
se heille.
Asuinpuuhunsa hän oli kyhännyt oksista ja lehvistä kömpelötekoisen
katoksen, jonka suojaan hän oli sateen varalta tallettanut majasta
tuomansa harvat aarteet. Niiden joukossa oli myös lyijykyniä.
Niistä hän otti yhden ja kirjoitti Jane Porterin nimikirjoituksen
alle:
"Minä olen Apinain Tarzan."
Hän arveli sen riittävän, ja kirjeen hän päätti viedä takaisin majaan.
Ruuan puolesta heidän ei tarvitsisi huolehtia. Sitä hän kyllä
hankkisi heille.
Seuraavana aamuna Jane Porter löysi hukkuneen kirjeensä ihan samalta
paikalta, mistä se kaksi yötä aikaisemmin oli kadonnut. Se oli
kummallista, mutta nähdessään lisäyksen nimensä alla hän tunsi kylmiä
väreitä selässään. Hän näytti Claytonille kirjettä tai oikeammin sen
viimeistä lehteä, jossa allekirjoitus oli.
"Ja ajatelkaahan, että tuo villi on arvatenkin tarkkaillut minua koko
ajan, kun kirjoitin! Uh, se on kauheata!"
"Mutta hän on meille ystävällinen", vakuutti Clayton, "kun hän
on palauttanut kirjeenne, eikä ole tehnyt teille mitään pahaa,
ja ellen erehdy, niin juuri hän on antanut ystävyydestään hyvin
kouraantuntuvan todistuksen, sillä äsken löysin majan edustalta
kaadetun villikarjun".
Siitä lähtien kului tuskin päivääkään, jolloin ei olisi majalle
tuotu metsänriistaa tai muuta ruokaa. Toisinaan se oli nuori hirvi,
toisinaan jotakin outoa syötävää -- Mbongan kylästä näpistettyjä
kassava-kakkuja -- taikka metsäkarju, leopardi, kerran leijonakin.
Tarzanille tuotti mitä suurinta nautintoa hankkia ruokaa näille
tuntemattomille. Hänestä tuntui, ettei mikään ollut niin hauskaa kuin
ahertaa ihanan valkoisen tytön menestykseksi ja turvaksi.
Hän aikoi joskus päivänvalolla ilmestyä majalle puhumaan heidän
kanssaan niiden pikku merkkien avulla, jotka olivat heille kaikille
tuttuja. Mutta hänen oli vaikea voittaa metsäläisujouttaan, ja niin
päivä seurasi toista, eikä hän tullut toteuttaneeksi aikomustaan.
Majan asukkaat tutustuivat vähitellen ympäristöönsä ja rohkenivat
mennä yhä kauemmas viidakkoon pähkinöitä ja muita hedelmiä hakemaan.
Kului tuskin päivääkään, jolloin professori Porter ei olisi
hajamielisenä harhaillut viidakossa vähääkään piittaamatta sen
väijyvistä vaaroista. Herra Samuel T. Philander, joka ei ollut
nuorenakaan ollut vahva mies, kävi vain varjoksi entisestään, hänen
kun piti pysytellä professorin henkivartijana.
Vihdoin Tarzan päätti käydä majalla.
Oli varhainen iltapuoli. Clayton oli lähtenyt sataman suulle
tarkkailemaan, näkyisikö ehkä ohikulkevia laivoja. Täällä hänellä
oli korkea puukasa valmiina sytytettäväksi, jos höyry tai purje
ilmaantuisi kaukaiselle taivaanrannalle.
Professori Porter astuskeli pitkin rantaa etelää kohti, ja hänen
kintereillään oli herra Philander, joka pyyteli häntä kääntymään
takaisin, ennenkuin he molemmat taas joutuisivat jonkun villieläimen
takaa-ajettaviksi.
Kun muut olivat hajaantuneet, lähtivät Jane Porter ja Esmeralda
viidakkoon keräämään hedelmiä ja innoissaan he joutuivat yhä
kauemmaksi majan luota.
Tarzan odotti oven edessä heidän paluutaan. Hän ajatteli kaunista
valkoista tyttöä, eikä hän nykyään muuta ajatellutkaan. Hän mietti,
pelkäisikö tyttö häntä, ja tämä ajatus oli vähällä saada hänet
luopumaan suunnitelmastaan.
Hän alkoi käydä maltittomaksi, kun ei ketään kuulunut. Hänen teki
mieli katsella tyttöä, olla hänen lähellään, ehkäpä koskettaakin
häntä. Apinamies ei tuntenut mitään jumalaa, mutta hän oli sittenkin
niin lähellä oman jumalaolentonsa palvontaa kuin kuolevainen ihminen
konsaan joutuu tämän ylevän tunteen valtaan.
Odottaessaan hän kulutti aikaansa kirjoittamalla tytölle. Itsekään
hän ei olisi osannut sanoa, aikoiko hän myös toimittaa kirjeen
perille, mutta hänelle tuotti tavatonta mielihyvää, kun sai nähdä
ajatuksensa paperilla. Näin hän kirjoitti:
"Minä olen Apinain Tarzan. Kaipaan teitä. Olen teidän. Te olette
minun. Täällä minun talossani elämme aina yhdessä. Tuon teille
parhaat hedelmät, hienoimmat hirvet, maukkainta lihaa, mitä
viidakosta saadaan. Tahdon metsästää teille. Minä olen viidakon
metsästäjistä mahtavin. Taistelen puolestanne. Minä olen väkevin
kaikista viidakon taistelijoista. Te olette Jane Porter, sen näin
kirjeestänne. Kun näette tämän, niin tiedätte, että se kuuluu teille
ja että Apinain Tarzan rakastaa teitä."
Kun hän lopetettuaan kirjeensä seisoi ovella suorana kuin nuori
intiaani, kuuli hänen tarkka korvansa tutun äänen. Se oli kahinaa,
joka ilmaisi suuren apinan liikkuvan pitkin puiden alaoksia.
Hetkisen hän kuunteli tarkkaavaisesti. Sitten kuului viidakosta
naisen kauhistunut huuto. Silloin Tarzan pudotti ensimmäisen
rakkauskirjeensä maahan ja syöksyi kuin pantteri metsään. --
Clayton kuuli myös tämän huudon, samoin professori Porter ja herra
Philander, jotka kaikki juosten kiirehtivät majalle, kiihkeästi
kysellen toisiltaan, mikä oli hätänä. Silmäys majaan vahvisti heidän
pahimman pelkonsa.
Jane Porter ja Esmeralda olivat poissa.
Hetkeäkään hukkaamatta Clayton ryntäsi molempien vanhusten seuraamana
viidakkoon, huutaen tyttöä nimeltä. Puolisen tuntia hän harhaili
siellä, kunnes sattumalta tapasi Esmeraldan näköjään elottoman
ruumiin.
Hän kumartui koettelemaan neekerinaisen valtimoa ja kuunteli, vielä
sydän sykki. Esmeralda oli vielä elossa. Clayton ravisti häntä.
"Esmeralda!" huusi hän naisen korvaan. "Esmeralda! Jumalan nimessä,
missä neiti Porter on? Mitä on tapahtunut? Esmeralda?"
Neekeritär avasi hitaasti silmänsä. Hän näki Claytonin ja viidakon
ympärillään.
"Oi taivas!" kiljahti hän ja pyörtyi uudestaan.
Nyt ehtivät paikalla myöskin professori Porter ja herra Philander.
"Mitä meidän on tehtävä, herra Clayton?" kysyi vanha professori.
"Mistä haemme häntä? Jumala ei voi olla niin julma, että nyt olisi
ottanut pienen tyttöni minulta."
"Meidän täytyy saada Esmeralda ensin virkoamaan", vastasi Clayton.
"Hän voi kertoa meille, mitä on tapahtunut. Esmeralda!" huusi hän
taas kiivaasti pudistaen neekeritärtä hartioista.
"Oi taivas, antakaa minun kuolla!" huusi naisparka silmät yhä
ummessa. "Anna rakas Jumala, minun kuolla, mutta älä anna minun enää
nähdä niin kauheata naamaa. Mitä varten lähetetään paholainen vanhan
Esmeralda-paran kimppuun? Hän ei ole kellekään mitään pahaa tehnyt,
totisesti ei ole. Hän on viaton, on ihan totta..."
"No no, Esmeralda", keskeytti Clayton. "Minä tässä vain olen, --
Clayton. Avatkaa silmänne!"
Esmeralda totteli käskyä.
"Oi taivas! Jumalalle kiitos!" sanoi hän.
"Missä neiti Porter on? Mitä on tapahtunut?" kysyi Clayton.
"Eikö neiti Jane ole täällä?" parahti Esmeralda kohoten istualleen
niin nopeasti, ettei olisi luullut hänen ruumiissaan olevan sellaista
vikkelyyttä. "Oi jumala, nyt minä muistan! Se on vienyt hänet
mukanaan", ja neekeritär alkoi nyyhkiä ja ruikuttaa.
"Mikä on vienyt hänet?" kysyi professori Porter.
"Suuri karvainen hirviö."
"Gorillako, Esmeralda?" kysyi herra Philander, ja kaikki kolme miestä
voivat tuskin henkeään vetää, kun hän lausui ilmi tämän kauhean
ajatuksen.
"Minä luulin, että se oli itse pahahenki, mutta kai se oli semmoinen
gorillaelefantti, vai mikä sen nimi on. Oi voi minun lastani, omaa
kultastani..." Ja taas Esmeralda purskahti kiihkeihin nyyhkytyksiin.
Clayton alkoi heti etsiskellä jälkiä, mutta ei nähnyt muuta kuin
tallattua ruohoa, eikä hänellä ollut niin paljon viidakon tuntemusta,
että olisi osannut näkemästään mitään päätellä.
Koko loppupäivän he haeskelivat viidakossa, mutta kun tuli pimeä, oli
heidän pakko toivottomina luopua yrityksestä, sillä eiväthän he edes
tietäneet suuntaa, minne päin peto oli vienyt Jane Porterin. Yö oli
jo aikoja levinnyt seudun yli, kun he saapuivat majalle. Masentuneina
ja äänettöminä he istuivat pienessä rakennuksessa.
Vihdoin professori Porter keskeytti hiljaisuuden. Hänen sävynsä
ei enää muistuttanut oppinutta tutkijaa, joka laatii teorioita
salaperäisistä, tuntemattomista asioista, vaan hän puhui nyt kuin
toiminnan mies, mutta kaikesta päättäväisyydestä huolimatta hänen
äänessään oli toivottomuuden ja tuskan vivahdus, joka sai vastakaikua
Claytonin sydämestä.
"Nyt minä menen makuulle", sanoi vanhus, "ja koetan vähän nukkua.
Varhain aamulla, heti kun on valoisaa, otan mukaani ruokaa niin
paljon kuin jaksan kantaa, ja lähden taas etsimään Janea, kunnes
löydän hänet. Minä en tule ilman häntä takaisin."
Hänen seuralaisensa eivät vastanneet heti. Kumpikin oli vaipunut
omiin surullisiin ajatuksiinsa ja tiesi yhtä hyvin kuin
professori-vanhuskin, mitä viime sanat merkitsivät -- professori
Porter ei milloinkaan palaisi viidakosta.
Vihdoin Clayton nousi ja laski kätensä professori Porterin
kumaraiselle olalle.
"Minä tulen tietysti kanssanne", sanoi hän. "Te olette puhunut meidän
molempien puolesta."
"Tiesin, että tarjoutuisitte -- että haluaisitte tulla mukaani
etsimään, herra Clayton, mutta se ei käy päinsä. Janea ei enää kukaan
voi auttaa. Minä menen vain siksi, että saisin yhdessä hänen kanssaan
kohdata Luojani, ja minulle tuottaa lohdutusta se tieto, ettei rakas
tyttöni jää yksin ja hylättynä makaamaan hirveässä viidakossa. Samat
lehvät saavat peittää meidät molemmat, samat sateet huuhdella meitä,
ja hänen äitinsä henki saa tavata meidät yhdessä niin kuolemassa
kuin elämässäkin. Ei, minun yksin on mentävä, sillä hän oli minun
tyttäreni -- ainoa, mitä minulla enää oli rakasta maan päällä."
"Minä tulen sittenkin mukaanne", sanoi Clayton yksinkertaisesti.
Vanhus kohotti katseensa ja silmäili tarkoin William Cecil Claytonin
tarmokkaita, kauniita kasvoja. Ehkä hän niistä luki sen rakkauden,
joka paloi nuoren miehen sydämessä -- rakkauden hänen tyttäreensä.
Hän oli viime aikoina ollut liian syventynyt tieteellisiin
mietiskelyihinsä, voidakseen panna merkille pikku tapauksia ja
satunnaisia sanoja, jotka olisivat käytännöllisemmälle miehelle
ilmaisseet, että nuoret tunsivat yhä suurempaa kiintymystä toisiinsa.
Nyt vasta hän joutui niitä ajattelemaan.
"Kuten haluatte", vastasi hän.
"Minut saatte myös ottaa lukuun", huomautti herra Philander.
"Ei, sinä vanha kelpo ystäväni", väitti professori Porter. "Emme saa
kaikki mennä. Julmaa olisi jättää Esmeraldaparka tänne yksinään,
eikä sitäpaitsi kolmelle onnistu asia sen paremmin kuin yhdellekään.
Kauhea aarniometsä vaatii muutenkin tarpeeksi uhreja. Koettakaamme
nyt vähän nukkua..."