Tarzan heräsi varhain seuraavana aamuna, ja uuden päivän ensi ajatus,
kuten viimeinenkin eilenillalla, koski nuolikoteloon kätkettyä
ihmeellistä kirjoitusta.
Nopeasti hän veti sen esiin, sydämessään toivoen osaavansa lukea,
mitä kaunis valkoinen neito oli kirjoittanut.
Mutta jo ensi silmäys siihen toi hänelle hänen elämänsä katkerimman
pettymyksen. Milloinkaan hän ei ollut halunnut mitään niin kiihkeästi
kuin saada lukea, mitä oli kirjoittanut se kultahiuksinen olento,
jonka hän niin äkkiä ja odottamatta oli tavannut. Mitäpä siitä,
vaikkei kirjoitus ollutkaan aiottu hänelle! Se ilmaisi joka
tapauksessa tytön ajatuksia, eikä Apinain Tarzan muusta välittänyt.
Ja nyt hän joutui ihan ymmälle katsellessaan merkillisiä kirjaimia,
joiden kaltaisia hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Lisäksi ne vielä
kallistuivat päinvastaiseen suuntaan kuin hän oli nähnyt kirjoissaan
tai löytämissään harvoissa, vaikeasti luettavissa kirjeissä.
Mustan kirjankin pienet merkit olivat tuttuja, vaikka ei ollutkaan
saanut selvää sisällyksestä, mutta tässä kirjoituksessa oli kaikki
uutta ja käsittämätöntä.
Parikymmentä minuuttia hän tuijotti outoihin kirjaimiin, kunnes ne
vihdoin äkkiä alkoivat näyttää tutunomaisilta, vaikka ikäänkuin
runnelluilta ja pahoinpidellyiltä. Ahaa, ne olivat sittenkin vanhoja
ystäviä, niitä oli vain väännetty toisennäköisiksi.
Sitten alkoi selvitä sana sieltä, toinen täältä. Hänen sydämensä
hätkähti ilosta.
Puolen tunnin kuluttua hän oli jo edistynyt tuntuvasti, ja
lukuunottamatta muutamia yksityisiä sanoja hän ymmärsi kaikki.
Hän luki seuraavaa:
_Afrikan länsirannikolla, noin kymmenennellä asteella eteläistä
leveyttä_. (Niin sanoo herra Clayton.)
Helmikuun 3 (?) p:nä 190..
Rakas Hazel!
Tuntuu hullulta kirjoittaa sinulle kirjettä, jota et milloinkaan
saane lukea, mutta minun täytyy kuitenkin jollekulle kertoa
niistä kauheista kokemuksistamme, jotka ratkaisevat kohtalomme --
olkoon se mikä tahansa.
Kuten tiedät, meidän luultiin lähtevän tieteelliselle
tutkimusmatkalle Kongoon. Otaksuttiin, että isä hautoi mielessään
ihmeellistä teoriaa jostakin tavattoman vanhasta sivistyksestä,
jonka jätteitä muka oli haudattuna jonnekin Kongon laaksoon.
Mutta kun kerran olimme kunnollisesti päässeet avoimelle merelle,
tuli totuus ilmi.
Silloin saatiin näet tietää, että muuan vanha kirjatoukka, jolla
oli pieni muinaisesineiden kauppa Baltimoressa, oli jonkin vanhan
espanjalaisen käsikirjoituksen lehtien välistä löytänyt v. 1752
kirjoitetun kirjeen, jossa kuvailtiin Espanjasta Etelä-Amerikkaan
aikoneen purjealuksen ja sen kapinallisen miehistön seikkailuja.
Laivalla oli ollut kalliina lastina dublooneja ja piastereita. Se
kuulostaa merirosvomaiselta, eikö totta?
Kirjoittaja oli itsekin ollut kapinoitsijain joukossa, ja kirje
oli tarkoitettu hänen pojalleen, joka oli siihen aikaan ollut
erään espanjalaisen kauppalaivan kapteenina.
Kirjeessä kerrotusta tapauksesta oli jo kulunut monta vuotta, ja
sen kirjoittajasta oli tullut jonkin espanjalaisen pikkukaupungin
kunnioitettu kansalainen; mutta kullanhimo oli silti hänessä niin
väkevä, että hän pani kaikki alttiiksi, saadakseen ilmoittaa
pojallensa, kuinka he molemmat pääsisivät tarumaisten rikkauksien
omistajiksi.
Hän kertoi siinä, kuinka miehet noin viikon matkan päässä
Espanjasta olivat tehneet kapinan ja surmanneet jokaisen
päällysmiehen ja kaikki muutkin, jotka olivat heitä vastustaneet.
Mutta täten he samalla toimittivat itselleen kohtalokkaan lopun,
sillä laivaan ei jäänyt ainoatakaan, joka olisi kyennyt sitä
ohjaamaan merellä.
Tuuli ajeli heitä sinne tänne kahden kuukauden aikana, kunnes
he kuolemansairaina keripukista, nälästä ja janosta olivat
joutuneet eräälle pienelle saarelle. Aallot paiskasivat aluksen
rantaa vasten kappaleiksi, mutta sitä ennen olivat elossaolijat,
joita silloin enää oli vain kymmenen sielua, saaneet suurista
aarrearkuista yhden pelastetuksi.
Sen he kaivoivat huolellisesti maahan ja elivät saarella kolme
vuotta, alinomaa toivoen pelastusta. Toinen toisensa jälkeen
he sairastuivat ja kuolivat, kunnes lopulta vain yksi mies oli
jäljellä -- kirjeen kirjoittaja.
Miehet olivat aluksensa jäännöksistä rakentaneet veneen, mutta
kun heillä ei ollut pienintäkään tietoa, missä saari sijaitsi,
eivät he olleet uskaltaneet lähteä matkalle.
Kun kaikki toiset olivat kuolleet, alkoi hirveä yksinäisyys
painostaa häntä, niin ettei hän enää kestänyt sitä, ja siksi hän
mieluummin antautui vaaraan kuolla aavalla merellä kuin menettää
järkensä yksinäisellä saarella ja lähti purjehtimaan pienellä
veneellään, oltuaan miltei vuoden erakkona.
Onneksi hän lähti pohjoiseen ja joutui viikon päästä Espanjan ja
Länsi-Intian väliä purjehtivien laivojen kulkuvesille, jolloin
eräs kotiin matkaava alus keksi hänet ja otti hoiviinsa.
Pelastajilleen hän kertoi vain haaksirikosta, kuinka melkein
kaikki miehet olivat hukkuneet ja sitten loputkin menehtyneet
saarella, niin että hän yksin oli jäänyt eloon. Kapinasta ja
maahan kaivetusta aarrearkusta hän ei maininnut mitään.
Laivan kapteeni sanoi, että ottaen huomioon sen paikan, josta
hänet oli pelastettu, ja kuluneella viikolla vallinneet tuulet
hän oli varmasti ollut jollakin Kap Verden saarista Afrikan
länsirannikolla, noin 16. tai 17. asteella pohjoista leveyttä.
Hänen kirjeensä kuvaili erittäin tarkasti sekä saarta
että aarteen paikkaa, ja sitä seurasi liitteenä maailman
kömpelötekoisin ja eriskummallisin kartta, jossa sekä puut että
kivet oli merkitty X:llä, -- etpä voi aavistaakaan, millaiselta
se kartta näytti.
Kun isä sitten selitti retken varsinaisen tarkoituksen, lamaantui
mieleni kokonaan, sillä tiesinhän hyvin, kuinka haaveileva ja
epäkäytännöllinen hän on aina ollut, ja siksi pelkäsin, että
häntä taas oli petkutettu, etenkin kun hän kertoi minulle
maksaneensa kirjeestä ja kartasta tuhat dollaria.
Sainpa vielä lisäksi tietää, että hän oli lainannut
kymmenentuhatta dollaria Robert Canlerilta ja antanut hänelle
siitä velkakirjan. Herra Canler ei ollut vaatinut mitään
vakuutta. Arvaathan, rakas ystävä, mitä se merkitsee minulle, jos
isä ei voi maksaa velkaansa. Oh, kuinka minä inhoan sitä miestä!
Kaikki koetimme kyllä katsella asiaa sen valoisalta puolelta,
mutta herra Philander ja Clayton -- tämä liittyi meihin Lontoossa
vain seikkailun halusta -- olivat yhtä epäuskoisia kuin minäkin.
Kertoakseni pitkän jutun lyhyesti mainitsen siis vain, että
todella löysimme saaren ja aarteen. Se oli iso raudoitettu
tammiarkku, jonka ympärille oli monin kerroin kääritty öljyttyä
purjekangasta, ja yhtä vahva ja luja se oli kuin melkein
kaksisataa vuotta sitten, jolloin se oli maahan kaivettu.
Se oli suorastaan täynnä kultarahoja, ja niin raskas se oli, että
neljä miestä tuskin jaksoi sitä kantaa.
Mutta tämä kovan onnen aarre näyttää tuovan vain tuhoa ja
verenvuodatusta niille, jotka joutuvat sen kanssa tekemisiin,
sillä kolme päivää sen jälkeen, kun olimme lähteneet Kap Verden
saarilta, teki meidän oma miehistömme kapinan ja tappoi koko
päällystönsä.
Oh, se oli hirveää -- sitä ei voi edes kirjoittaa.
He olivat aikoneet surmata meidätkin, mutta heidän johtajansa,
King nimeltään, ei sallinut sitä, ja sitten purjehdittiin pitkin
rannikkoa etelään. Täällä tavattiin autiossa paikassa hyvä
satama, jossa meidät laskettiin maihin ja jätettiin oman onnemme
nojaan.
He purjehtivat tänään tiehensä aarteineen, mutta Clayton sanoo,
että heidän kohtalonsa tulee olemaan sama kuin tuon muinaisen
aluksen, sillä samana päivänä, jolloin saavuimme maihin, murhasi
eräs miehistä Kingin, joka yksinään jotakin tiesi laivan
ohjaamisesta.
Soisin että tuntisit herra Claytonin. Hän on tavattoman
herttainen ja näyttää melkein siltä kuin olisi korviaan myöten
rakastunut minun vähäpätöisyyteeni.
Hän on loordi Greystoken ainoa poika, ja kerran hän saa periä
loordin arvonimen ja maatilat. Lisäksi hän on itsekin rikas,
mutta se, että hänestä tulee englantilainen loordi, huolestuttaa
minua kovasti -- tiedäthän mielipiteeni Amerikan neidoista, jotka
ovat menneet naimisiin aatelisten ulkomaalaisten kanssa. Oh,
olisipa hän vain tavallinen amerikkalainen herrasmies!
Mutta sehän ei ole hänen syynsä, että kaikessa muussa paitsi
syntyperässä hän olisi kunniaksi rakkaalle isänmaalleni, ja se on
suurin imarrus, minkä voin miehestä lausua.
Meillä on ollut perin merkillisiä seikkailuja siitä asti
kun astuimme täällä maihin. Isä ja herra Philander eksyivät
viidakkoon, ja heitä ajoi takaa todellinen leijona.
Herra Claytonkin eksyi, ja villit eläimet hyökkäsivät kahdesti
hänen kimppuunsa. Esmeraldaa ja minua piti myös kauhea leijona
suljettuna erääseen vanhaan majaan. Se oli todella "kamalata",
kuten Esmeralda sanoisi.
Mutta kaikkein ihmeellisintä on täällä eräs olento, joka aina on
pelastanut meidät. Minä en ole häntä nähnyt, mutta herra Clayton,
isä ja herra Philander ovat, ja he sanovat hänen olevan kuin
jumala. Valkoinen hän on ja ruskettunut, voimakas kuin villi
elefantti, notkea kuin apina ja peloton kuin leijona.
Hän ei puhu englantia, ja suoritettuaan jonkin arvokkaan työn hän
katoaa niin nopeasti ja salaperäisesti kuin ruumiiton henki.
Sitten meillä on täällä toinenkin kummallinen naapuri, joka
kirjoitti kauniilla painokirjaimilla ilmoituksen englanniksi
ja kiinnitti sen majansa ovelle, jossa me nyt asumme. Siinä
hän varoitti meitä hävittämästä mitään hänen tavaroitaan, ja
allekirjoitukseksi hän merkitsi 'Apinain Tarzan'.
Emme ole häntä nähneet, mutta arvelemme hänen olevan
lähitienoilla, sillä kun eräs merimiehistä aikoi ampua herra
Claytonia selkään, niin jokin näkymätön käsi heitti viidakosta
keihään, joka puhkaisi sala-ampujan olkapään.
Merimiehet jättivät meille kovin vähän ruokatarpeita, ja kun
meillä on vain yksi revolveri, jossa on kolme panosta jäljellä,
niin emme tiedä, kuinka hankkisimme lihaa. Herra Philander
tosin sanoo voitavan elää vaikka kuinka kauan hedelmillä ja
pähkinöillä, joita viidakossa on yllin kyllin.
Nyt olen hyvin väsynyt ja menen heti vuoteeseeni, johon herra
Clayton minulle keräsi ruohot. Kirjettäni jatkan kuitenkin
päivästä päivään, mikäli tapauksia sattuu. --