Kun päivä nyt oli valjennut, alkoi pieni seurue, josta kukaan ei
ollut syönyt eikä nukkunut edellisestä aamusta saakka, hommata
itselleen ruokaa.
_Arrowin_ kapinoitsijat olivat tuoneet maihin pienen varaston
kuivattua lihaa, säilykelientä ja vihanneksia, korppuja,
vehnäjauhoja, teetä ja kahvia näille viidelle, jotka he olivat muuten
jättäneet oman onnensa nojaan ja jotka nyt kiiruhtivat tyydyttämään
nälkäänsä pitkällisen paaston jälkeen.
Seuraavana toimena oli saattaa maja asuttavaan kuntoon, ja siksi
päätettiin heti poistaa hirveät muistot siitä murhenäytelmästä, joka
siellä oli jolloinkin menneinä päivinä tapahtunut.
Professori Porter ja herra Philander olivat syventyneet tutkimaan
luurankoja. Molempien isompien he ilmoittivat kuuluneen valkoisen
rodun miehelle ja naiselle.
Pientä luurankoa tarkastettiin vain ohimennen. Kun se oli kehdossa,
saattoi jo siitäkin päättää, että se oli ollut onnettoman pariskunnan
lapsi.
Kun isompaa luurankoa sovitettiin hautauskuntoon, löysi Clayton
raskaan kultasormuksen, joka ilmeisesti oli ollut miehen sormessa
hänen kuollessaan, sillä sormen hoikka luu oli vielä tuossa
kultaisen korun ympäröimänä. Otettuaan sen käteensä lähemmin
tarkastettavakseen Clayton huudahti hämmästyksestä, sillä sormuksessa
oli Greystoke-suvun vaakuna.
Samaan aikaan Jane Porter tapasi kaapista kirjoja ja avatessaan
erään nimilehden näki kirjoituksen _John Clayton, Lontoo_. Toisessa
kirjassa, jota hän heti sen jälkeen tutki, oli vain nimi _Greystoke_.
"Herra Clayton!" huudahti hän, "mitä tämä merkitsee? Näissähän on
jonkun sukulaisenne nimi!"
"Ja tässä", vastasi Clayton vakavana, "on Greystoke-suvun suuri
sormus, joka on ollut hukassa siitä asti kuin setäni John Clayton,
entinen loordi Greystoke, katosi jäljettömiin. Luultiin hänen
hukkuneen mereen."
"Mutta kuinka selitätte, että nämä esineet ovat joutuneet tänne
Afrikan villiin viidakkoon?"
"Siihen on vain yksi selitys mahdollinen, neiti Porter", vastasi
Clayton. "Setäni ei hukkunut, vaan kuoli tässä majassa, ja tuossa
lattialla on kaikki, mitä hänestä on jäljellä."
"Silloin on tämä varmaankin ollut lady Greystoke", sanoi Jane Porter
totisena, osoittaen vuoteelle jäänyttä luurankoa.
"Niin juuri, se kaunis lady Alice", vastasi Clayton, "jonka monista
hyveistä ja persoonallisesta viehätysvoimasta olen usein kuullut
äitini ja isäni puhuvan. Onneton naisparka!" mutisi hän surullisena.
Hartaan ja juhlallisen tunnelman vallitessa haudattiin loordi ja
lady Greystoken luurangot heidän afrikkalaisen majansa edustalle, ja
heidän keskelleen laskettiin Kaala-apinan lapsen hennot luut.
Sovitellessaan lapsen pieniä luita purjekankaan palaseen alkoi herra
Philander äkkiä tarkastella kalloa yksityiskohtaisesti. Sitten hän
kutsui luokseen professori Porterin, ja molemmat keskustelivat
matalalla äänellä hyvän aikaa.
"Tuiki merkillistä, tuiki merkillistä", sanoi professori Porter.
"Meidän pitää heti ilmoittaa herra Claytonille, mitä olemme
huomanneet!"
"No no, herra Philander, no no!" väitti vastaan professori Archimedes
Q. Porter. "Annetaan kuolleiden olla rauhassa."
Ja sitten tämä valkohapsinen vanhus luki hautajaissanat tämän
merkillisen haudan partaalla, neljän seuralaisensa seisoessa
kumartuneina ja paljain päin hänen ympärillään.
Korkealla puussa lymyten tarkkasi Apinain Tarzan tätä juhlallista
toimitusta, mutta erityisesti kiintyi hänen huomionsa Jane Porterin
suloisiin kasvoihin ja siroon vartaloon.
Hänen yksinkertaisessa, kesyttömässä sydämessään heräsi uusia
tunteita. Hän ei voinut niitä itsekään ymmärtää. Hän ei tiennyt,
miksi hänen teki niin kovasti mielensä katsella näitä ihmisiä tai
miksi hän oli nähnyt sellaista vaivaa pelastaakseen nuo kolme miestä.
Mutta sen hän käsitti hyvinkin, miksi hän oli estänyt Saborin
raatelemasta vieraan tytön hentoa ruumista.
Miehet olivat kaiketi tyhmiä, naurettavia ja pelkureita. Marakatti
Manukin oli heitä älykkäämpi. Jos nämä olivat hänen omaa rotuaan,
niin ei todella ollut syytä ylpeilyyn.
Mutta tyttö, ah -- se oli aivan toinen asia. Tosin Tarzan ei osannut
sitä itselleen selittää, mutta hän tajusi, että tyttö oli luotu
suojeltavaksi, ja että hän itse oli luotu tytön suojelijaksi.
Hän kummasteli, miksi he olivat kaivaneet maahan suuren kuopan,
haudatakseen vain vanhoja luita. Siinä ei varmastikaan ollut järkeä;
eihän kukaan tahtonut varastaa vanhoja luita. Jos niissä olisi
ollut lihaa, olisi hän ymmärtänyt, sillä vain maahan kätkemällä
voi saalistaan suojella Dangolta, hyeenalta, ynnä muilta viidakon
ryöväreiltä.
Kun hauta oli luotu umpeen, lähti seurue takaisin majalle päin,
ja Esmeralda vuodatti yhä runsaasti kyyneleitä niiden kahden
vuoksi, joista hän ei ollut ennen kuullut ja jotka olivat kuolleet
kaksikymmentä vuotta sitten. Mutta äkkiä hän sattui katsahtamaan
satamaan päin ja hänen kyyneleensä kuivuivat heti.
"Katsokaa noita kelvottomia!" huusi hän viitaten _Arrowia_ kohti.
"Tuolla ne menee tiehensä ja me jäädään tälle kirotulle saarelle."
Ja totta olikin, että _Arrow_ hiljalleen lipui sataman suusta aavalle
merelle.
"He lupasivat jättää meille kiväärejä ja ampumatarpeita", huomautti
Clayton. "Ne viheliäiset otukset."
"Se on varmaankin sen miehen ansiota, jota he sanovat Snipesiksi",
sanoi Jane Porter. "King oli lurjus, mutta sentään jonkun verran
inhimillinen. Jollei häntä olisi surmattu, niin uskon varmasti, että
hän olisi pitänyt meistä huolta ja meille olisi toimitettu kaikkia
tarpeita, ennenkuin meidät jätettiin oman onnemme nojaan."
"Olen pahoillani, etteivät he ennen lähtöään käyneet luonamme", sanoi
professori Porter. "Olisin pyytänyt heitä jättämään aarteen meille,
sillä jos se hukkuu, niin joudun taloudellisesti perikatoon."
Jane Porter katsoi isäänsä surullisesti.
"Siitä ei olisi ollut apua, rakas isä", vastasi hän, "sillä juuri
aarteen vuoksi he tappoivat päällystönsä ja jättivät meidät tähän
hirveään erämaahan".
"No no, lapsi, no no!" muistutti professori Porter. "Sinä olet hyvä
tytär, mutta kokematon käytännöllisissä asioissa." Ja sitten hän
kääntyi ja lähti verkalleen astelemaan viidakkoa kohti, kädet selän
takana pitkän takin liepeiden alla ja silmät kiinni maassa.
Hänen tyttärensä katsoi hänen jälkeensä surumielisesti hymyillen,
kääntyi sitten herra Philanderin puoleen ja kuiskasi:
"Olkaa niin ystävällinen ja estäkää häntä lähtemästä omille
retkilleen kuten eilen. Kuten tiedätte, luotamme teihin, että pidätte
häntä tarkasti silmällä."
"Hän käy päivä päivältä yhä kiusallisemmaksi", vastasi herra
Philander huokaisten ja päätään pudistaen. "Luulenpa, että hän
nyt on menossa eläintieteelliseen puutarhaansa ilmoittamaan, että
eilisiltana yksi heidän leijonistaan oli päässyt irti. Oh, neiti
Jane, te ette tiedä, mitä kaikkea saan kestää..."
"Tiedänpä kylläkin, herra Philander, mutta vaikka me kaikki
häntä rakastamme, te yksin kykenette häntä ohjaamaan, sillä
mitä tahansa hän teille mahdollisesti sanookin, hän kunnioittaa
teidän suurta oppianne, ja siksi hänellä on tavaton luottamus
teidän mielipiteisiinne. Isä-parka ei edes osaa tehdä eroitusta
oppineisuuden ja viisauden välillä."
Herra Philander näytti joutuvan hieman hämilleen näistä sanoista ja
lähti seuraamaan professori Porteria, mielessään pohtien pitikö hänen
käsittää imarteluksi vai loukkaukseksi neiti Porterin kaksimielinen
kohteliaisuus.
Tarzan oli pannut merkille sen hämmennyksen ja levottomuuden, joka
oli ilmennyt majan uusien asukkaiden kasvoilla, kun he huomasivat
Arrow-laivan lähdön. Hän päätti siis, kun laiva lisäksi oli hänelle
merkillinen uutuus, kiirehtiä sataman suun pohjoispuoliseen kärkeen
sitä lähemmin katsellakseen ja samalla ottaakseen selville, minne
päin se suuntasi kulkunsa.
Liikkuen nopeasti puusta puuhun hän saapui niemeen vain hetkistä
myöhemmin kuin laiva oli päässyt ulos satamasta, ja niinpä hänellä
olikin erinomainen tilaisuus tarkastella oudon, uivan talon ihmeitä.
Maan puolelta puhalsi heikko tuuli, ja alus, joka oli verkalleen
kulkenut ulos satamasta vain parin purjeen varassa, levitti nyt
kaikki mahdolliset riepunsa päästäkseen merelle niin nopeasti kuin
suinkin.
Tarzan katseli ihastuneena aluksen siroja liikkeitä ja olisi
hartaasti suonut olevansa sen kannella. Äkkiä hänen tarkat
silmänsä huomasivat vähäpätöisen savujuovan kaukana pohjoisella
taivaanrannalla, ja hän ihmetteli, mistä sellainen sai alkunsa
aavalla merellä.
Melkein samaan aikaan sen huomasi myöskin _Arrowin_ tähystäjä, ja
Tarzan näki, kuinka purjeita heti muutettiin ja vähennettiin. Alus
kääntyi ja lähti pyrkimään takaisin maata kohden. Eräs mies seisoi
keulassa ja heitti alinomaan mereen köyttä, jonka päässä oli jokin
pieni esine. Tarzan ihmetteli, mitä tuokin homma tarkoitti.
Vihdoin laiva kääntyi vasten tuulta, ankkuri laskettiin ja purjeet
päästettiin alas. Kannella häärättiin kovasti. Aluksesta laskettiin
vesille vene ja siihen sijoitettiin iso arkku. Sitten kymmenkunta
merimiestä tarttui airoihin ja souti sitä niemenkärkeä kohti, missä
Tarzan kyyristeli puun lehvien keskellä. Veneen tullessa lähemmäksi
Tarzan näki, että sen perässä istui rottanaama.
Pari minuuttia vielä, ja vene tuli rantaan. Miehet hyppäsivät maihin
ja nostivat ison arkun hietikolle. He olivat niemen pohjoisella
rannalla, niin ettei majasta päin voitu heitä nähdä.
Miehet väittelivät vähän aikaa kiivaasti. Sitten rottanaama astui
muutamien kumppanien kera sille kummulle, jolla Tarzanin kätköpaikka
oli. He katselivat tutkivasti ympärilleen.
"Tässä on hyvä paikka", sanoi rottanaamainen merimies, osoittaen
Tarzanin puun alustaa.
"Se on yhtä hyvä kuin joku toinenkin", vastasi eräs hänen
kumppaneistaan. "Jos aarre löydetään laivasta, niin se kuitenkin
takavarikoidaan. Yhtä hyvin hautaamme sen tänne siltä varalta, että
joku meistä välttää hirsipuun, hakee sen täältä ja saa siitä nauttia."
Rottanaama kutsui sitten veneen luo jääneitä miehiä, ja nämä tulivat
hitaasti kuokkineen ja lapioineen.
"Pitäkää kiirettä!" huusi Snipes.
"Älä rähise!" vastasi eräs miehistä happamesti. "Et sinä mikään
amiraali ole, senkin krapu."
"Mutta nyt minä olen kapteeni, pidä se muistissasi, tolvana!" huusi
Snipes, päästäen suustaan kauheita kirouksia.
"Älkää nyt pojat, riidelkö", varoitti eräs, joka ei vielä ollut
puhunut. "Mitä apua siitä on, että alamme keskenämme kinastella?"
"Oikein", vastasi eräs merimies, joka oli ruvennut vastustamaan
Snipesin itsevaltaista käytöstä, "mutta ei tässä sakissa kannata
kenenkään nokkaansa nostella".
"Kaivakaa, pojat, tästä", sanoi Snipes osoittaen paikkaa puun
juurella. "Ja sillä aikaa saa Peter piirtää paikasta kartan, jotta
löydämme sen jälkeenpäin. Tom ja Bill, ottakaa pari miestä avuksi ja
tuokaa arkku tänne."
"Mitäs sinä sitten aiot tehdä?" kysyi äskeinen riitelijä. "Sinäkö
vain komentelet?"
"Tee sinä vain työtä", murisi Snipes. "Et kai luule, että kapteeni
tarttuisi lapioon, vai mitä?"
Kaikki miehet katsoivat häneen kiukkuisina. Yksikään ei pitänyt
Snipesistä, ja hänen mahtailunsa sen jälkeen, kun hän oli murhannut
kapinoitsijain todellisen johtajan, Kingin, oli vain antanut uutta
virikettä heidän vihalleen.
"Tarkoitatko, ettet aio ottaa lapiota ja auttaa työssä? Ei kai sinun
olkasi niin penteleen kipeä ole", sanoi Tarrant, se merimies, joka
ensin oli hänelle puhunut.
"En, vaikka lempo olisi", vastasi Snipes, hermostuneesti hypistellen
revolverin perää.
"Silloin hitto vie, saat ainakin kuokan, ellei sinulle lapio
kelpaa..." Näin sanoen Tarrant kohotti kuokkansa ja vimmatusti iskien
hautasi sen kärjen Snipesin aivoihin.
Hetken aikaa miehet seisoivat ääneti ja katselivat kumppaninsa raivon
uhria. Sitten yksi heistä virkkoi:
"Oikein tehty sille öykkärille!"
Eräs toinen iski kuokkansa maahan, mutta kun multa oli pehmeää,
heitti hän kuokan ja tarttui lapioon, minkä jälkeen toisetkin
ryhtyivät työhön. Murhasta ei sen enempää puhuttu, mutta miesten
mieli oli keveämpi kuin ennen Snipesin komentoaikana.
Kun kuoppa oli kaivettu arkun suuruiseksi, ehdotti Tarrant, että sitä
laajennettaisiin ja Snipesin ruumis haudattaisiin arkun päälle.
"Se eksyttäisi ketä tahansa, joka rupeaisi täällä kaivelemaan",
selitti hän.
Toiset pitivät ehdotusta viisaana, ja niin he laajensivat kuoppaa,
jotta ruumis mahtui siihen. Keskelle kaivettiin syvennys arkkua
varten, joka purjekankaaseen käärittynä laskettiin koloonsa, niin
että sen reuna kohosi noin jalan verran esille haudan pohjasta. Maata
lapioitiin ja poljettiin arkun ympärille, kunnes haudan pohja oli
kauttaaltaan tasainen.
Sitten kaksi miestä vyörytti muitta mutkitta rottanaaman ruumiin
hautaan, kun ensin oli sen taskuista korjattu aseet ja muut esineet,
jotka jäivät miesten saaliiksi.
Hauta luotiin umpeen ja poljettiin päältä kovaksi. Liika multa
hajoitettiin sinne tänne, ja haudalle levitettiin risuja niin
luonnolliseen asentoon kuin suinkin, jotta ei näkyisi mitään jälkiä
siitä, että maata oli sillä kohtaa myllerretty.
Kun kaikki oli kunnossa, palasivat miehet pikku veneen luo ja
lähtivät nopeasti soutamaan takaisin laivalle.
Tuuli oli yltynyt melkoisesti, ja kun savu oli taivaanrannalla käynyt
paljon selvemmäksi, eivät kapinoitsijat viivytelleet vähääkään, vaan
levittivät joka purjeen ja _Arrow_ viiletti myötätuulessa hyvää
vauhtia pakoon lounaista kohti.
Tarzan, joka oli hievahtamatta tarkannut äskeistä näytelmää, istui
kauan aikaa miettimässä näiden kummien olentojen vehkeitä.
Ihmiset olivat tosiaan hupsumpia ja julmempia kuin viidakon pedot!
Kuinka onnellinen olikaan hän itse saadessaan aarniometsänsä rauhassa
elää turvallisena!
Hän ihmetteli itsekseen, mitä heidän maahan hautaamansa arkku
sisälsi. Elleivät he tahtoneet sitä pitää, niin miksi he eivät muitta
mutkitta heittäneet sitä veteen? Se olisi ollut paljon helpompaa...
Ahaa, kyllä he tahtovat sen pitää, ajatteli hän. Kätkivät sen tänne
ja aikovat myöhemmin tulla sitä noutamaan.
Tarzan liukui alas maahan ja alkoi tutkia kätköpaikkaa. Hän
tarkasteli, olivatko miehet jättäneet mitään hänelle kelpaavaa. Pian
hän löysikin haudalle heitettyjen risujen alta lapion.
Hän otti sen käteensä ja koetti käsitellä sitä samoin kuin oli nähnyt
merimiesten tekevän. Se oli kiperää työtä ja teki kipeää hänen
paljaille jaloilleen, mutta hän jatkoi uutterasti kunnes oli osaksi
paljastanut ruumiin, jonka hän sitten veti ylös haudasta ja jätti
lojumaan sen reunalle.
Sitten hän kaivoi edelleen, ja pian oli arkkukin esillä. Sen hän
nosti myös ja pani ruumiin viereen. Sitten hän täytti pienemmän
kuopan haudan pohjalla, pani ruumiin jälleen paikalleen, lapioi
kaikki umpeen, levitti päälle risut ja astui arkun luo.
Neljä merimiestä oli hikoillut sitä kantaessaan -- Apinain Tarzan
nosti arkun yhtä helposti kuin tyhjän laatikon ja vei sen tiheimpään
viidakkoon, sidottuaan ensin lapion köydellä selkäänsä.
Raskas taakka mukanaan ei hän tosin voinut heilutella itseään
puusta puuhun, kuten tavallisesti, ja siksi hän nyt kulki polkuja
pitkin, päästen kuitenkin aika nopeasti eteenpäin. Useita tunteja
hän marssi koilliseen, kunnes hänen eteensä tuli läpitunkematon
vesakkometsä köynnöksineen ja rönsyineen. Silloin hän kapusi puiden
alimmille oksille ja saapui neljännestunnin kuluttua sille apinain
kokouspaikalle, missä he pitivät neuvottelujaan tai viettivät
kaameita tappojuhliaan.
Keskellä tätä aluetta, likellä rumpua ja alttaria, hän alkoi kaivaa
kuoppaa. Se oli kovempaa työtä kuin lapioida äsken peitettyä hautaa,
mutta Tarzan oli sisukas ja jatkoi kaivamistaan, kunnes lopulta
kuoppa oli kyllin syvä arkun kätköpaikaksi.
Miksi hän oli ryhtynyt tähän työhön tuntematta arkun sisällyksen
arvoa?
Apinain Tarzanilla oli ihmisen ruumis ja ihmisen aivot, mutta hän oli
apina kasvatuksensa ja ympäristönsä vuoksi. Hänen aivonsa sanoivat
hänelle, että arkussa oli jotakin arvokasta, sillä muutoinhan miehet
eivät olisi sitä kätkeneet. Hänen kasvatuksensa oli opettanut häntä
matkimaan kaikkea uutta ja tavatonta, ja nyt sai lisäksi hänen
luonnollinen uteliaisuutensa, joka on yhtä ominainen ihmisille kuin
apinoille, hänet koettamaan avaamaan arkkua ja tutkimaan, mitä siinä
oli.
Mutta raskas kansi ja vahvat raudoitukset olivat liikaa hänenkin
taidolleen ja suunnattomalle voimalleen, eikä hänellä ollut muuta
neuvoa kuin haudata arkku, saamatta uteliaisuuttaan tyydytetyksi.
Kun Tarzan sitten taas oli saapunut majan luo, oli jo aivan
pimeä. Pikku rakennuksessa paloi valo, sillä Clayton oli löytänyt
avaamattoman öljyastian, joka oli ollut koskematta kaksikymmentä
vuotta. Se kuului alkujaan siihen varastoon, jonka Musta Mikko oli
jättänyt Claytonille. Lamput olivat vielä myöskin käyttökelpoisia, ja
niinpä Tarzanin kummastukseksi majan sisällä oli yhtä valoisaa kuin
päivällä.
Hän oli usein itsekseen miettinyt, mihin lamppuja oikeastaan
käytettiin. Hänen kirjansa ja kuvansa olivat kertoneet hänelle, mitä
ne olivat, mutta hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, kuinka ne
saatiin lähettämään luotaan ihmeellistä auringonvaloa, jota kuvissa
oli näkynyt niistä virtaavan ympärillä oleviin esineihin.
Lähestyessään oven likeistä ikkunaa hän näki, että maja oli
purjekankaalla ja oksilla jaettu kahdeksi huoneeksi.
Etuhuoneessa oli kolme miestä; kaksi vanhempaa istui vilkkaasti
keskustelemassa, kun taas nuorin nojasi selkäänsä vasten häthätää
kyhätyllä tuolilla ja luki erästä Tarzanin kirjaa.
Mutta kun Tarzan ei erikoisesti välittänyt näistä miehistä, hiipi hän
toisen ikkunan taakse. Sieltä näkyi tyttö. Kuinka kaunis hän olikaan!
Kuinka ihana hänen lumivalkoinen ihonsa!
Tyttö kirjoitti paraikaa Tarzanin omalla pöydällä ikkunan luona.
Ruohokasalla huoneen perimmässä nurkassa makasi neekeritär uneen
vaipuneena.
Tunnin aikaa Tarzan katseli kirjoittavaa tyttöä ja olisi kovin
mielellään puhutellut häntä, mutta ei uskaltanut yrittääkään, sillä
varmaankaan ei tyttö ymmärtäisi häntä -- kuten ei nuori mieskään
ollut ymmärtänyt -- ja lisäksi hän pelkäsi säikähdyttävänsä tytön
pois ikkunan luota.
Vihdoin tyttö nousi, jättäen kirjoittamansa lehdet pöydälle, astui
vuoteen luo ja alkoi sitä pöyhiä.
Sitten hän päästi hajalle pehmeät, kultaiset hiuksensa, jotka
kruununa koristivat hänen päätänsä. Kuin soliseva vesi, jonka häipyvä
aurinko muuttaa sulaksi metalliksi, ne valuivat kahden puolen hänen
soikeita kasvojaan ja aaltoilivat hänen vyötäisiäänkin alemmas.
Tarzan seisoi kuin lumottuna. Sitten tyttö sammutti lampun, ja
huoneessa oli kaikki mustaa.
Sittenkin Tarzan jäi odottamaan. Hän hiipi aivan kiinni ikkunaan ja
kuunteli puolisen tuntia. Vihdoin hän kuuli sellaista säännöllistä
hengitystä, joka ilmaisee nukuksissa oloa.
Varovasti hän pisti kätensä ristikon läpi ja tunnusteli pöytää
pitkin. Hän tapasi Jane Porterin kirjoittamat lehdet ja veti kätensä
kalliine aarteineen takaisin.
Tarzan kääri lehdet kokoon ja pisti ne nuolikoteloonsa. Sitten hän
häipyi viidakkoon hiljaa ja ääneti kuin varjo.