Kun Clayton oli kadonnut viidakkoon, alkoivat merimiehet --
_Arrow_-laivan kapinoitsijat -- neuvotella, mihin toimenpiteisiin
oli lähinnä ryhdyttävä. Ainoastaan yhdestä asiasta olivat kaikki
samaa mieltä: heidän oli kiireimmän kaupalla lähdettävä ankkuroituun
laivaan, jossa ainakin saattoivat olla turvassa näkymättömän
vihollisen keihäiltä. Sillä välin kun Jane Porter ja Esmeralda
telkesivät majan ovea, soutivat siis pelkurimaiset murhaajat
joutuisasti tiehensä niillä kahdella veneellä, joilla olivat tulleet
maihin.
Niin paljon ihmeellistä oli Tarzan tänään nähnyt, että häntä oikein
huimasi. Mutta ihmeellisimmät kaikista olivat nuoren valkoisen tytön
kasvot.
Siinä oli vihdoinkin eräs hänen omaa lajiaan: siitä hän oli varma.
Myös nuori mies ja molemmat vanhukset olivat kutakuinkin sellaisia,
joiksi hän oli kuvitellut omia kansalaisiaan.
Mutta epäilemättä he olivat yhtä julmia kuin muutkin hänen näkemänsä
ihmiset. Se seikka, että vain he koko seurueesta olivat ainoat,
jotka eivät olleet ketään tappaneet, sai selityksensä siitä, ettei
heillä ollut aseita. Varmasti he olisivat toisenlaisia, jos olisivat
aseistettuja.
Tarzan oli nähnyt nuoren miehen ottavan maasta haavoitetulta
Snipesiltä pudonneen revolverin ja kätkevän sen poveensa. Hän oli
myös nähnyt, kuinka hän sen varovasti pisti tytölle, joka astui
majaan.
Hän ei ymmärtänyt, miksi he käyttäytyivät näin, mutta sittenkin hän
vaistomaisesti piti nuoresta miehestä sekä vanhuksista, ja tyttöä
kohtaan hän tunsi outoa kaipuuta, jota tuskin itse käsitti. Mitä taas
paksuun mustaan naisihmiseen tulee, niin hän oli ilmeisesti jossakin
läheisessä suhteessa tyttöön, ja niinpä hän siis piti Esmeraldastakin.
Merimiehiä, etenkin Snipesiä kohtaan hänessä oli herännyt syvä viha.
Hän ymmärsi heidän uhkaavista liikkeistään ja ilkeitten kasvojensa
ilmeistä, että he olivat vihamielisiä seurueen muille jäsenille,
minkä vuoksi hän päätti pitää heitä tarkoin silmällä.
Hän kummasteli, miksi miehet olivat menneet viidakkoon, eikä hänen
mieleensäkään johtunut, että kukaan voisi eksyä tiheikössä, joka
hänelle oli yhtä selvä kuin jollekin toiselle kotikaupungin pääkatu.
Nähtyään merimiesten soutavan laivaan ja tietäen tytön ja
neekerinaisen olevan turvassa majassa Tarzan päätti seurata nuorta
miestä viidakkoon, ottaakseen selville, mitä hän siellä aikoi. Hän
heilautti itseään nopeasti sinne päin, minne Clayton oli mennyt, ja
vähän ajan kuluttua hän kaukaa kuuli heikosti, kuinka englantilainen
huuteli ystäviään, tosin enää vain silloin tällöin.
Hiljaa Tarzan lähestyi valkoista miestä, joka uupuneena nojasi puuhun
ja kuivaili hikeä otsaltaan. Apinamies kätkeytyi lehtien sekaan ja
katseli sieltä tarkkaavasti oman rotunsa jäseniä.
Välistä Clayton huuteli uudestaan, ja vihdoin Tarzanille valkeni,
että hän etsi molempia vanhuksia.
Tarzan oli lähtemäisillään itse heitä hakemaan, mutta samassa hän
huomasi notkean, keltaisen olennon, joka varovasti hiipi viidakon
halki Claytonia kohti.
Se oli Shita, leopardi. Nyt Tarzan kuuli jo pehmeän ruohon kahisevan,
mutta nuori mies seisoi yhä huolettomana paikallaan. Eikö hän kenties
olisikaan kuullut niin äänekästä kahahdusta? Milloinkaan ennen ei
Tarzan ollut nähnyt Shitan liikkuvan noin kömpelösti.
Ei, valkoinen mies ei kuullut. Shita kyyristyi hyppäykseen, mutta
silloin kajahti viidakon hiljaisuudessa ihmisapinan vihlova ja kauhea
taisteluvaatimus. Shita kääntyi, pujahtaen tiehensä tiheikköön.
Hätkähtäen Clayton suoristautui. Tuntui kuin hänen verensä olisi
jähmettynyt. Koko elämänsä aikana hän ei ollut kuullut niin
kauhistuttavaa ääntä. Hän ei ollut mikään pelkuri, mutta jos
milloinkaan ihminen on tuntenut pelon jäisten kourien pusertavan
sydäntään, tunsi sen nyt Afrikan viidakossa William Cecil Clayton,
loordi Greystoken vanhin poika.
Ison pedon paosta johtuva oksien ritinä ihan hänen likellään ja
ylhäältä kuulunut hirvittävä huuto panivat Claytonin rohkeuden
äärimmäiselle koetukselle. Hän ei kuitenkaan voinut tietää, että
juuri tätä kiljahdusta hän sai kiittää pelastuksestaan, eikä
sitäkään, että sen oli päästänyt ilmoille hänen oma serkkunsa --
todellinen loordi Greystoke.
Ilta lähestyi, ja Clayton mietti toivotonna ja alakuloisena mitä
nyt tekisi: etsisikö edelleen professori Porteria, jolloin hänen
oma henkensä oli melkein varmasti tuhon oma öisessä viidakossa, vai
palaisiko majalle, jossa hän ainakin voisi suojella Jane Porteria.
Hänestä tuntui kuitenkin vastenmieliseltä palata ilman Janen isää;
mutta toisaalta häntä värisytti pelkkä ajatuskin jättää tyttö yksin
ja turvatonna _Arrowin_ kapinoitsijain ja viidakon lukemattomien
vaarojen käsiin.
Ehkäpä ovat, ajatteli hän, professori ja Philander jo palanneet
rannalle. Se oli hyvinkin luultavaa. Ainakin hän tahtoi päästä siitä
selville, ennenkuin jatkaisi tätä nähtävästi hyödytöntä haeskeluaan.
Ja niin hän lähti taas liikkeelle, raivaten tietään halki viidakon
sinne päin, missä otaksui majan olevan.
Tarzanin kummastukseksi nuori mies lähti syvemmälle viidakkoon
suoraan Mbongan kylää kohti, ja silloin nuori apinamies tuli
ajatelleeksi hänen joutuneen eksyksiin. Tarzan ei oikeastaan
käsittänyt, kuinka se oli mahdollista, mutta terve järki sanoi
hänelle, ettei yksikään ihminen tahallaan mennyt julmien mustien
kylään aseistettuna vain keihäällä, joka sekin oli valkoiselle
miehelle ilmeisesti outo ase, siitä päättäen, kuinka hän sitä piteli.
Hän ei myöskään seurannut molempien vanhusten jälkiä, jotka Tarzanin
tarkat silmät olivat keksineet.
Tarzan oli hämmentynyt. Julma viidakko ottaisi pian saaliikseen
tämän turvattoman muukalaisen, ellei häntä pian johdettaisi takaisin
rannalle.
Aivan oikein! Numa, leijona, vainusi jo valkoista miestä vain
kymmenkunnan askeleen päässä hänestä oikealle.
Clayton kuuli ison eläimen kulkevan jossakin vierellään, ja äkkiä
kajahti halki illan pedon jylisevä karjunta. Hän pysähtyi keihäs
koholla ja tähysteli tiheikköön, josta kauhea ääni oli kuulunut.
Varjot syventyivät, pimeys kävi yhä sakeammaksi.
Voi, hyvä Jumala! Kuolla täällä yksin villipedon hampaissa, revittynä
ja raadeltuna, tuntea pedon kuumaa hengitystä kasvoillaan, kun
valtavat käpälät murskaisivat hänen rintansa!
Hetken aikaa oli kaikki hiljaa. Clayton seisoi jännittyneenä, pitäen
asetta yhä ojossa. Sitten pensaikosta kuuluva kahina ilmaisi hänelle,
että takaa hiipi joku. Peto kyyristyi hypätäkseen. Vihdoin hän näki
sen, tuskin viidenkään metrin päässä -- pitkän, notkean, lihaksisen
ruumiin, ison, keltaisen mustaharjaisen leijonan pään.
Peto mateli vatsallaan hitaasti eteenpäin. Kun sen silmät kohtasivat
Claytonin, pysähtyi se ja veti takajalkansa varovasti alleen.
Clayton odotti kuolemantuskassa, ei uskaltanut heittää keihästään
eikä kyennyt pakenemaan.
Mutta silloin kahisi jokin ylhäällä puussa. Jokin uusi vaara,
ajatteli hän, mutta ei uskaltanut hellittää katsettaan edessä
olevista kellanvihreistä silmäteristä. Kuului terävä napsahdus,
ikäänkuin banjon kieli olisi katkennut, ja samassa ilmaantui nuoli
kyyristelevän leijonan nahkaan.
Tuskasta ja raivosta karjahtaen peto loikkasi, mutta Clayton ehti
heittäytyä sivulle, ja kun hän kääntyi taas kohtaamaan eläinten
kuningasta, kauhistutti häntä uusi merkillinen näky. Sillä juuri kun
leijona valmistui toiseen hyökkäykseen, pudottautui puusta alaston
jättiläinen hajareisin pedon selkään.
Salamannopeasti kietoutui rautalihaksinen käsivarsi leijonan valtavan
kaulan ympärille, ja vastaanponnisteleva karjuva peto kohotettiin
takaapäin pystyyn -- yhtä helposti kuin Clayton olisi nostanut
sylikoiran.
Tämä ihmeellinen kohtaus, jonka todistajaksi hän joutui Afrikan
viidakon hämärässä, painui ainaiseksi hänen muistiinsa.
Outo mies oli hänestä ruumiillisen täydellisyyden ja jättimäisen
voiman perikuva, eivätkä kuitenkaan nämä ominaisuudet ratkaisseet
taistelua, sillä vaikka hänen lihaksensa olivatkin mahtavat, eivät ne
olleet mitään Numan rinnalla. Mutta hänen vikkelyytensä, älynsä ja
pitkä terävä puukkonsa hankkivat hänelle voiton.
Hänen oikea käsivartensa puristi leijonan kaulaa, vasemman käden
työntäessä tavantakaa puukkoa vasemman lapaluun alle. Riehuva peto
kohosi takajaloilleen ja rimpuili turhaan tässä luonnottomassa
asennossa. Jos ottelu olisi kestänyt muutamia sekunteja kauemmin,
olisi tulos voinut olla toinen, mutta kaikki kävi niin äkkiä, että
leijona tuskin ehti tointua hämmästyksestään, kun se jo tuupertui
kuolleena maahan.
Silloin outo jättiläinen astui voitetun vastustajansa ruumiille ja
heiluttaen villinkaunista päätään päästi ilmoille saman kauhistavan
huudon, joka muutama hetki sitten oli vavahduttanut Claytonia.
Edessään hän näki nuoren miehen, joka oli aivan alasti,
lukuunottamatta lannevaatetta ja joitakin villien koristuksia
käsivarsissa ja jaloissa. Rinnassa kimalteli sileää ruskeaa ihoa
vasten jalokivimedaljonki.
Metsästyspuukko oli jälleen pistetty tuppeen, ja villi mies otti
maasta jousensa ja nuolikotelonsa, jotka hän oli heittänyt luotaan
käydessään leijonan kimppuun.
Clayton puhutteli häntä englanninkielellä, kiittäen häntä
pelastuksestaan, ja sanoi ihailevansa hänen osoittamaansa tavatonta
rohkeutta, voimaa ja taitoa, mutta sai vastaukseksi vain tuikean
katseen ja leveiden olkapäiden kohautuksen, joka saattoi merkitä,
ettei tämä teko oudon mielestä ollut niinkään erinomainen, tai myös,
ettei hän ymmärtänyt Claytonin kieltä.
Kun jousi ja nuolikotelo oli sovitettu tavalliselle paikalleen,
veti villi -- siksi Clayton häntä luuli -- taas esiin veitsensä ja
leikkeli kätevästi kymmenkunta isoa lihapalaa leijonan ruhosta.
Sitten hän istuutui maahan ja alkoi syödä, ensin viitattuaan
Claytonia ottamaan osaa ateriaan.
Vahvat, valkoiset hampaat pureutuivat ilmeisellä mielihyvällä
raakaan, vertatippuvaan lihaan, mutta Clayton ei iljennyt
noudattaa merkillisen isäntänsä kutsua. Sen sijaan hän tarkasteli
pelastajaansa, ja äkkiä hänelle selvisi, että tämä oli varmaankin
Apinain Tarzan, jonka julistuksen hän oli tänä aamuna nähnyt majan
ovella.
Hänen piti siis osata englantia. Taas Clayton yritti puhua
apinamiehen kanssa, mutta hänen saamansa vastaukset olivat outoa
kieltä, joka muistutti marakattien jokellusta, seassa toisinaan
villipedon murahduksia.
Ei, tuo ei voinut olla Apinain Tarzan, sillä olihan aivan ilmeistä,
ettei hän lainkaan ymmärtänyt englantia.
Lopetettuaan syöntinsä Tarzan nousi seisaalleen ja osoitti aivan eri
suuntaan kuin Clayton oli äsken mennyt ja lähti itsekin sinne päin.
Clayton oli ymmällä ja viivytteli seuraamasta häntä, sillä hän luuli
sitä tietä joutuvansa vain yhä syvemmälle aarniometsään; mutta
nähdessään ettei hän halunnut tulla, apinamies kääntyi takaisin,
tarttui hänen takkiinsa ja veti häntä mukaansa, kunnes oli varma
siitä, että Clayton käsitti hänen tarkoituksensa. Silloin hän antoi
toisen seurata vapaaehtoisesti.
Kun englantilaiselle vihdoin selvisi, että hän oli vanki, ei
hänellä ollut muuta valittavana kuin totella käskijäänsä, ja niin
he vaelsivat verkalleen halki viidakon, jossa musta yö kääri heidät
vaippaansa, pehmeiden käpälien salavihkainen hiiviskely sekaantui
oksien ritinään ja lukemattomat villit huudot tuntuivat tulevan
lähemmäksi.
Äkkiä Clayton kuuli heikon kaiun ampuma-aseen pamahduksesta -- vain
yksi ainoa laukaus, jonka jälkeen kaikki oli hiljaa.
Majassa rannalla istui kaksi kauhistunutta naista toisiinsa
tarrautuneina matalalla penkillä yhä enenevässä pimeydessä.
Neekeritär nyyhkytti hillittömästi ja valitteli sitä kovan onnen
päivää, joka oli nähnyt hänen lähtevän rakkaasta Marylandista.
Valkoinen neito taas ei itkenyt eikä valittanut, mutta sisäisesti
häntä raastoivat pelko ja pahat aavistukset. Hän pelkäsi yhtä
paljon itsensä kuin niiden kolmen miehen puolesta, joiden hän tiesi
vaeltavan villissä eksyttävässä viidakossa. Sieltä hän oli kuullut
miltei lakkaamatonta petoeläinten karjumista, haukuntaa ja ulvontaa,
kun ne etsivät saalistaan.
Äkkiä kuului joku raskas ruumis raappivan majan seinää. Sitten hän
saattoi erottaa suurten käpäläin tassuttelevan ulkopuolella, ja
kaikki oli hetken verran hiljaa... Aarniometsänkin äänet vaikenivat
hiljaiseksi muminaksi. Senjälkeen hän selvästi kuuli, kuinka peto
nuuski ovea tuskin metrinkään päässä hänestä. Väristen neito
painautui vaistomaisesti lähemmäksi mustaa naista.
"Hiljaa!" kuiskasi hän. "Hiljaa, Esmeralda!" sillä neekerittären
nyyhkytykset ja huokaukset näyttivät tunkeutuneen seinän läpi ja
vetäneen puoleensa pedon huomion.
Nyt raapaisi käpälä ovea. Peto koetti tunkeutua sisään. Mutta äkkiä
rapina loppui, ja taas neito kuuli suurten käpäläin astelevan majan
ympärillä. Nyt ne pysähtyivät jälleen -- ikkunan kohdalle, jonne
tyttö tuijotti kauhusta kangistuen.
"Hyvä jumala!" mutisi hän, sillä varjokuvana kuun valaisemaa taivasta
vasten ilmestyi pieneen nelikulmaiseen ristikolla varustettuun
ikkunaan leijonan pää. Välkkyvät silmät tähystivät häneen
pahaenteisinä.
"Katso, Esmeralda!" kuiskasi hän. "Jumalan nimessä, mitä nyt teemme?
Katso! Pian! Ikkunaan!"
Esmeralda puristautui vielä lähemmäksi emäntäänsä ja katsahti
pelokkaasti kuutamon valaisemaan neliöön, juuri kun leijona päästi
villin murahduksen. Se näky, joka kohtasi mustan naisparan silmiä,
oli liikaa hänen jo ennestään ylen jännittyneille hermoilleen.
Leijona näytti seisovan iankaikkisen kauan ikkunan takana etukäpälät
nostettuina kamanalle, tuijottaen pikku huoneeseen. Sitten se koetti
kynsillään ristikon lujuutta.
Tyttö oli melkein lakannut hengittämästä, kun hänen suureksi
helpotuksekseen pää katosi, ja hän kuuli pedon askelten poistuvan
ikkunan luota. Mutta ne pysähtyivät sensijaan taas ovelle ja
raapiminen alkoi uudelleen, tällä kertaa yhä rajummin, kun
leijona raivoissaan koki murtaa tukevaa ovea, päästäkseen käsiksi
turvattomiin uhreihinsa.
Jos Jane Porter olisi tietänyt pala palalta kyhätyn oven suunnattoman
vahvuuden, ei hän olisi niin paljoa pelännyt vaaraa siltä taholta.
Vähänpä aavisti John Clayton tätä karkeaa, mutta vahvaa ovea
tehdessään, että kaksikymmentä vuotta myöhemmin se suojelisi
kaunista, silloin vielä syntymätöntä amerikkalaista tyttöä viidakon
karvaiselta ihmissyöjältä.
Parikymmentä minuuttia leijona nuuski ja raastoi ovea, päästäen
tavantakaa villin karjahduksen voimattomassa raivossaan. Vihdoin se
luopui yrityksestä, ja Jane Porter kuuli sen palaavan ikkunan luo,
jonka kohdalla se vähän aikaa lepäsi. Sitten se heittäytyi kaikella
painollaan ajan kuluttamaa ristikkoa vastaan.
Tyttö kuuli puisten tankojen ritisevän, mutta ne kestivät, ja valtava
ruho putosi takaisin maahan.
Yhä uudestaan leijona toisti temppunsa, kunnes kauhistunut vanki näki
osan ristikkoa murtuvan ja samassa hetkessä pedon pään ja toisen
käpälän työntyvän huoneeseen. Hitaasti mursivat voimakas niska ja
hartiat puolat erilleen, ja notkea ruumis tunkeutui yhä pitemmälle
sisään.
Kuin horroksissa tyttö nousi kädet painettuina rintaa vasten
ja silmien kauhistuneina tuijottaessa muutaman askeleen päässä
murisevaan kuonoon. Lattialla makasi neekeritär tainnoksissa. Jospa
voisi herättää hänet tuntoihinsa, ehkäpä he yhdistetyin voimin
saisivat pedon karkoitetuksi.
Jane Porter kumartui, tarttui neekerittären olkapäähän ja ravisteli
häntä kaikin voimin.
"Esmeralda! Esmeralda!" huusi hän. "Auta minua, tai me olemme
molemmat hukassa!"
Esmeralda avasi hitaasti silmänsä. Ensimmäinen, mitä hän näki, oli
nälkäisen naarasleijonan kuolainen kita.
Kauhusta kiljahtaen naispoloinen nousi nelinkontin ja ryömi huoneen
poikki, huutaen: "Oi taivas!"
Hän painoi noin satakaksikymmentä kiloa eikä ollut pystyssä
käydessäänkään mikään gaselli, mutta suorastaan kuvaamattoman
vaikutelman hän nyt herätti kontatessaan ja raahatessaan suunnattoman
lihavaa ruumistaan.
Hetken aikaa leijona oli hiljaa, tuikeasti tarkaten Esmeraldaa, jonka
päämääränä näytti olevan kaappi. Sinne hän koetti sulloa itseään,
mutta kaappi oli liian pieni, hän sai sinne mahtumaan vain päänsä.
Sitten hän päästi huudon, jonka rinnalla viidakon äänet olivat
mitättömiä, ja pyörtyi uudestaan.
Esmeraldan lysähtäessä liikkumattomaksi leijona uudisti yrityksensä
tunkea ruumiinsa sisään murtuneen ristikon puhki.
Tyttö seisoi kalpeana ja jähmettyneenä peräseinää vasten ja etsi
kuolemankauhussa jotakin pakopaikkaa. Äkkiä hänen kätensä, joka
tiukasti puristi rintaa, tunsi jotakin kovaa. Se oli revolveri, jonka
Clayton oli hänelle päivemmällä jättänyt.
Nopeasti hän sieppasi sen esiin piilopaikasta, tähtäsi suoraan
leijonan kuonoon ja painoi liipasinta. Salama välähti, kuului
pamahdus, ja sitten peto kiljahti tuskasta ja raivosta. Jane
Porter näki leijonan katoavan ikkunasta, ja sitten hänkin pyörtyi,
revolverin pudotessa hänen viereensä.
Mutta Sabor ei ollut kuollut. Luoti oli vain tehnyt kipeän haavan
toiseen olkaan. Hämmästys, sokaiseva välähdys ja korvia huumaava
pamahdus olivat tosin saaneet sen nopeasti vetäytymään takaisin,
mutta vain hetkeksi.
Pian se oli taas ristikossa, rytistellen sitä entistä raivokkaammin,
mutta samalla tehottomammin, sillä haavoitettu jäsen oli miltei
käyttökelvoton.
Hän näki saaliinsa -- molempien naisten -- makaavan liikkumatta
lattialla. Heistä ei enää ollut esteitä. Ateria oli Saborin edessä,
tarvitsisi vain vääntää ruumiinsa ristikon läpi.
Hitaasti se tunki suurta ruhoaan tuuma tuumalta aukosta huoneeseen.
Pian oli pää sisällä, sitten toinen etujalka ja olka!
Varovasti se työnsi sisään haavoittunutta raajaansa, ettei se
sattuisi aukon reunoihin. Hetkinen vielä, ja molemmat hartiat oli
saatu mahtumaan aukosta; pitkä, jäntevä ruumis ja kapeat lanteet
liukuisivat pian perästä.
Tällä hetkellä Jane Porter taas avasi silmänsä.