Seuraavana aamuna Tarzan lähti matkalle länteen merelle päin vielä
runneltuna ja kipeänä haavoista, joita oli saanut Terkozin kanssa
otellessaan.
Hän kulki hyvin hitaasti, nukkui yöllä viidakossa ja saapui majalleen
myöhään seuraavana aamupäivänä. Moneen päivään hän ei sitten paljoa
liikkunut, ainoastaan sen verran, että sai tarpeekseen hedelmiä ja
pähkinöitä, tyydyttääkseen nälkänsä.
Kymmenen päivän kuluttua hän oli taas aivan terve, lukuunottamatta
kauheaa, puoleksi parantunutta haavaa, joka ulottui hänen vasemmasta
silmäkulmastaan puoliympyrässä yli pään oikeaan korvaan asti. Se oli
Terkozin jättämä jälki, kun hän oli repäissyt päänahan irti.
Toipumisaikanaan Tarzan koetti valmistaa itselleen viittaa Saborin
taljasta, joka oli koko tämän ajan lojunut majassa. Mutta hän
huomasi, että nahka oli kuivunut kovaksi kuin puu, ja kun hän ei
tietänyt mitään vuotien parkitsemisesta, oli hänen pakko luopua
lempituumastaan.
Silloin hän päätti pukeutua Mbongan kylän mustilta anastamiinsa
vaatteisiin, sillä Tarzan tahtoi kaikilla mahdollisilla tavoilla
osoittaa nousseensa alempien olentojen yläpuolelle, eikä mikään
näyttänyt soveliaammalta ihmisen tunnusmerkiltä kuin vaatteet ja
koristeet.
Hän keräsi siis ne erilaiset käsivarsien ja säärien koristeet, jotka
oli anastettu nopean ja äänettömän suopungin uhriksi joutuneilta
mustilta sotureilta, ja sovitteli niitä ylleen samaten kuin oli
nähnyt niitä käytettävän.
Kaulaansa hän pani äitinsä, lady Alicen kultaketjut, joihin oli
kiinnitetty jalokivikoristeinen medaljonki. Selkäänsä hän ripusti
nuolikotelon, jonka nahkavyö kulki olan ylitse -- sekin oli
joltakulta mustalta otettu saalis.
Vyötäisillä oli hänen itsensä raa'asta vuodasta leikkaama ja
muovailema vyö, josta riippui hänen isänsä metsästyspuukkoa suojaava
omatekoinen tuppi. Vasemmalle olalleen hän heitti pitkän jousen, joka
aikoinaan oli kuulunut Kulongalle.
Nuori loordi Greystoke oli nyt todella merkillinen ja sotaisan
näköinen ilmiö. Tuuheat, mustat hiukset valuivat takana olkapäille,
ja edestä hän oli ne leikannut metsästyspuukollaan, etteivät ne
varjostaisi hänen silmiään.
Hänen suora moitteeton vartalonsa oli lihaksiltaan kuin muinaisen
roomalaisen gladiaattorin, samalla kuitenkin pehmeäpiirteinen kuin
kreikkalaisen jumalan, ilmaisten tavatonta voimaa, notkeutta ja
nopeutta.
Apinain Tarzan oli alkuaikaisen ihmisen, metsästäjän ja soturin,
ruumiillistuma. Kaunis pää ylväästi pystyssä, kirkkaiden silmien
loistaessa älykkyydestä, hän olisi hyvin voinut edustaa jonkin hänen
ikimetsässään muinoin asuneen villin ja sotaisen kansan puolijumalaa.
Mutta tätä Tarzan ei ajatellut. Häntä huolestutti se seikka, ettei
hänellä ollut vaatteita osoittaakseen viidakon väelle olevansa
ihminen, ja usein tuli hänen mieleensä myös se painostava epäluulo,
että hän sittenkin oli apina.
Eikö hänen kasvoihinsa alkanut kasvaa karvoja? Kaikkien apinain
kasvot olivat karvaiset, mutta mustat ihmiset olivat sileitä,
lukuunottamatta hyvin harvoja poikkeuksia.
Tosin hän oli kuvakirjoissaan nähnyt ihmisiä, joilla oli ylen
runsaasti karvoja huulilla, poskilla ja leuassa, mutta sittenkin
Tarzan pelkäsi. Melkein joka päivä hän hioi terävää veistään ja raapi
sillä poskiaan, poistaakseen nämä apinain alentavat tunnusmerkit.
Näin hän oppi ajamaan partansa -- kömpelösti ja tuskallisesti, mutta
kuitenkin tehokkaasti.
Kun hän tunsi täysin parantuneensa verisestä kaksintaistelustaan
Terkozin kanssa, lähti hän eräänä aamuna Mbongan kylälle. Huoletonna
hän tällä kertaa matkasi pitkin mutkittelevaa viidakkotietä,
sensijaan, että olisi tapansa mukaan kulkenut puusta puuhun, ja
silloin hän äkkiä kohtasi kasvoista kasvoihin mustan soturin.
Mustan kasvoilla ilmenevä hämmennys oli melkein naurettava, ja
ennenkuin Tarzan ehti jännittää jousensa, kääntyi mies ja pakeni
pitkin polkua huutaen, ikäänkuin olisi tahtonut hälyttää tovereitaan.
Tarzan kiirehti ylös puihin, ajaakseen häntä takaa, ja sai hetken
kuluttua näkyviinsä kolme miestä, jotka perätysten juoksivat kuin
hullut pakoon tiheikön läpi.
Tarzan pääsi helposti heidän ohitsensa. He eivät edes huomanneet
hänen äänetöntä kulkuaan yläpuolella eivätkä sitten edessään erään
puun alaoksalla istuvaa olentoa.
Hän antoi kahden ensimmäisen juosta alitsensa, mutta kun kolmas
tuli, kietoutui silmukka mustan kaulaan. Nopea tempaisu kiristi
köyden. Uhri päästi tuskanhuudon, ja kun hänen toverinsa kääntyivät
katsomaan, näkivät he sätkyttelevän ruumiin kuin salaperäisen voiman
vetämänä hitaasti nousevan puiden tiheään lehvistöön.
Kauhusta huutaen he jatkoivat taas pakoaan niin nopeasti kuin suinkin
pääsivät.
Tarzan teki vangistaan pikaisen lopun, riisti häneltä aseet,
koristukset ja lisäksi -- sepä vasta oli onni! -- kauniin
lannevaatteen, sitoen sen ripeästi omille vyötäisilleen.
Nyt hänellä vihdoin oli puku niinkuin miehellä pitää olla! Kukaan
ei olisi voinut epäillä hänen alkuperäänsä. Kuinka mielellään hän
olisikaan palannut heimolaistensa luo näyttelemään tätä komeutta
heidän kateellisille katseilleen!
Hän otti ruumiin olkapäilleen ja alkoi hiljakseen matkata puita
pitkin kylää kohti, sillä hän tarvitsi taas nuolia. Päästyään
lähelle paaluaitausta hän näki kiihoittuneen joukon seisovan kahden
pakolaisen ympärillä, jotka pelosta ja uupumuksesta vapisten tuskin
kykenivät kertomaan kamalaa seikkailuaan.
Mirando, selittivät he, joka oli ollut jonkun matkaa heidän edellään,
oli äkkiä huutaen juossut heidän luokseen ja kertonut, että hirveä
valkoinen soturi ajoi häntä takaa. Kolmisin he sitten olivat
kiirehtineet kylää kohti, minkä vain jalat kantoivat. Sitten oli
Mirandon kauhunhuuto saanut heidät katsomaan taakseen, ja he olivat
nähneet mitä kamalimman näyn: kumppanin ruumis kohosi puihin, hänen
kätensä ja jalkansa huitoivat ilmaa ja kieli riippui avoimesta
suusta. Ääntä hän ei kuitenkaan päästänyt, eikä liioin ketään ollut
näkyvissä.
Kyläläiset olivat hillittömän pelon vallassa, mutta vanha viisas
Mbonga näkyi epäilevän koko juttua ja arveli, että se oli vain
keksitty salaamaan jotakin muuta, mitä ei uskallettu kertoa.
"Te olette keksineet merkillisen selityksen, kun ette uskalla sanoa
totuutta", sanoi hän. "Ette uskalla tunnustaa, että juoksitte
tiehenne ja jätitte Mirandon, kun leijona hyökkäsi hänen kimppuunsa.
Pelkureita te olette."
Tuskin oli Mbonga puhunut, kun oksien kahina mustien yläpuolella sai
heidät katsomaan sinne. Heidän silmiään kohtaava näky saattoi vanhan
viisaan Mbongankin vapisemaan, sillä sieltä lennähti Mirandon ruumis
kumahtaen maahan heidän jalkojensa eteen.
Ulvoen lähtivät mustat pakoon eivätkä pysähtyneet, ennenkuin
viimeinenkin heistä oli kadonnut ympäröivän viidakon tiheihin
varjoihin.
Taas Tarzan laskeutui kylään, uudisti nuolivarastonsa ja söi
uhriruokaa, jota alkuasukkaat olivat valmistaneet hänen vihaansa
lauhduttaakseen. Ennen lähtöään sieltä hän kantoi Mirandon ruumiin
kylän portille ja pystytti sen paaluvarustusta vasten niin, että
kuolleen kasvot näyttivät tähystelevän portinpielen takaa viidakkoon
vievälle tielle. Sitten Tarzan yhä metsästellen palasi rannalla
olevaan majaansa.
Kauan aikaa kesti, ennenkuin kauhistuneet kyläläiset vihdoin
rohkenivat palata kyläänsä kuolleen toverinsa hirveästi irvistävien
kasvojen ohi. Ja kun he sitten lisäksi huomasivat ruoan ja nuolten
kadonneen, olivat he varmat siitä, mitä jo olivat aavistaneetkin,
että Mirando oli tavannut viidakon pahan hengen.
Se tuntui heistä ainoalta järjelliseltä selitykseltä. Ken sattui
näkemään viidakon peljättävän jumalan, se oli kuoleman oma: ei
yksikään kyläläinen ollut elävänä palannut sellaisesta kohtauksesta.
Kaikki ne, jotka olivat saaneet surmansa hänen kädestään, olivat siis
hänet nähneet ja rangaistuksena oli ollut kuolema.
Niin kauan kuin he antaisivat hänelle nuolia ja ruokaa, ei hän tekisi
heille mitään pahaa, kunhan he vain eivät katsoisi häneen, ja siksi
Mbonga määräsi, että paitsi ruokauhria oli tälle Munango-Kiwatille
annettava myös nuolia, ja niin tehtiinkin tästä hetkestä alkaen.
Jos joskus joudutte tuohon kaukaiseen Afrikan kylään, saatte kylän
ulkopuolelle rakennetun pienen olkikattoisen majan edustalla vieläkin
nähdä rautapadan, jossa on ruokaa, ja sen vieressä kotelon täynnä
hyvin vuoltuja nuolia.
Kun Tarzan tuli rannalle, missä hänen majansa sijaitsi, kohtasi
hänen silmiään outo näky. Niemekkeiden ympäröimän sataman tyynessä
vedenkalvossa keinui hiljaa iso laiva, ja rannalla vedettiin juuri
pientä venettä maihin.
Mutta ihmeellisintä kaikesta oli, että joukko hänen kaltaisiaan
valkoisia miehiä liikkui rannan ja hänen majansa väliä.
Tarzan huomasi, että nämä olivat monessa suhteessa hänen kuvakirjansa
ihmisten kaltaisia. Hän hiipi lähemmäksi pitkin puiden oksia, kunnes
oli melkein heidän yläpuolellaan.
Siellä oli kaikkiaan kymmenen miestä -- mustanpuhuvia,
auringonparkitsemia ilkeännäköisiä roikaleita. Nyt he olivat
kokoontuneet veneen ympärille ja puhuivat kovaa ja vihaisesti,
viittoillen ja huitoen nyrkeillään.
Äkkiä eräs heistä, pieni laihakasvoinen, mustapartainen olento, jonka
kasvot Tarzanin mielestä muistuttivat Panbaa, rottaa, laski kätensä
vieressään seisovan rotevan miehen olalle, jonka kanssa kaikki muut
olivat väitelleet ja riidelleet.
Pikku mies osoitti sisämaahan päin, jolloin jättiläinen kääntyi
muista poispäin katsoakseen viitattuun suuntaan. Samassa pieni
laihakasvoinen mies veti revolverin vyöstään ja ampui häntä selkään.
Iso mies heilautti käsiään ylöspäin, hänen polvensa notkahtelivat, ja
ääntä päästämättä hän tuupertui kuolleena rannalle.
Ampuma-aseen pamaus, ensimmäinen, mitä Tarzan oli milloinkaan
kuullut, sai hänet kummastumaan, mutta ei edes tämä outo ääni voinut
järkyttää hänen terveen mielensä tasapainoa.
Mutta valkoisten vieraiden käytös huolestutti häntä. Hän rypisti
kulmakarvojaan ja mietti ankarasti. Hyväpä oli, ajatteli hän, ettei
ollut antanut valtaa ensimmäiselle päähänpistolleen juoksemalla
veljinään tervehtimään näitä valkoisia miehiä. Ilmeisesti he olivat
samanlaisia kuin mustat -- heissä ei ollut sen enempää sivistystä
kuin apinoissa -- ja julmuudessa he olivat Saborin vertaisia.
Hetkisen seisoivat toiset ja katselivat pientä laihakasvoista miestä
ja rannalla kuolleena makaavaa jättiläistä.
Sitten yksi heistä naurahti ja taputti pientä miestä selkään. Paljon
puhuttiin ja viittoiltiin, mutta nyt riideltiin vähemmän.
Viimein he työnsivät veneen vesille, hyppäsivät kaikki siihen ja
lähtivät soutamaan kohti isoa laivaa, jonka kannella Tarzan näki
liikuskelevan ihmisiä.
Kun he olivat kiivenneet kannelle, pudottautui Tarzan maahan suuren
puun taakse ja hiipi sen suojassa majaansa. Päästessään ovesta sisään
hän huomasi, että kaikkea oli kopeloitu hänen poissa ollessaan. Hänen
kirjansa ja kynänsä olivat lattialla, aseet, kilvet ja muut aarteet
heitetty huiskin haiskin.
Tämän sekamelskan nähdessään hän joutui vihan vimmaan, ja äsken
parantunut arpi hänen otsallaan kuumotti punaisena auringon paahtamaa
ihoa vasten.
Kiireesti hän juoksi kaapille ja tutki alimman hyllyn salaista
sopukkaa. Ah! Hän huudahti helpotuksesta vetäessään esiin pienen
tinalippaan, ja sen avatessaan hän näki, että hänen kalleimmat
aarteensa olivat säilössä. Hymyilevän, lujapiirteisen nuoren miehen
kuva ja musta muistikirja olivat tallella.
Hiljaa! Mitä se oli?
Hänen herkkä korvansa oli kuullut heikon, mutta oudon äänen.
Hän hypähti ikkunan luo ja katsoessaan satamaan päin näki, että
laivasta laskettiin venettä toisen jo vesillä olevan viereen. Heti
sen jälkeen kapusi monta ihmistä aluksesta ja laskeutui veneisiin. He
aikoivat palata yhä lukuisampina.
Hetkistä myöhemmin Tarzan pani merkille, että useita laatikoita
ja myttyjä laskettiin odottaviin veneisiin, mutta heti kun nämä
erkanivat laivan kyljestä, sieppasi apinamies lyijykynänsä ja palan
paperia ja alkoi piirrellä muutamia rivejä, selvillä, kookkailla,
melkein moitteettomilla painokirjaimilla.
Sitten hän kiinnitti paperin oveen pienellä terävällä tikulla, otti
mukaan tinalippaansa, nuolensa ja niin monta jousta ja keihästä kuin
saattoi kantaa, kiirehti ulos ovesta ja katosi metsään. --
Kun molemmat veneet olivat laskeneet maihin hopeankirkkaalle
hiekalle, astui näistä rannalle merkillinen rykelmä ihmisiä. Noin
kaksikymmentä sielua heitä oli kaikkiaan, jos voi myöntää, että
myöskin viidellätoista merimiehellä oli tämä jumalallinen kipinä,
sillä heidän raa'at roistomaiset kasvonsa tekivät heidät todellakin
verenhimoisten elukkain näköisiksi. Seurueen muut jäsenet olivat eri
lajia.
Eräs heistä oli vanhapuoleinen mies, jolla oli valkoinen tukka ja
suuret ympyriäiset silmät. Hänen vähän kumaroita hartioitaan verhosi
huonosti sopiva, mutta siisti pitkätakki; kiiltävä silkkihattu oli
vielä täydentämässä ristiriitaa hänen ulkoasunsa ja Afrikan viidakon
välillä.
Toinen maihin astunut seurueen jäsen oli pitkä nuori mies, yllään
valkoinen palttinapuku, ja hänen jäljessään tuli taas vanhahko mies,
jolla oli erittäin korkea otsa ja hätäiset, vilkkaat liikkeet.
Näiden jälkeen tuli lihava, räikeän kirjavasti puettu neekerinainen,
jonka suuret silmät pyörivät pelosta, sillä ilmeisesti häntä
kauhistutti viidakko ja kiroileva merimiesjoukko, joka purki
laatikoita ja myttyjä veneistä.
Viimeinen maihin tuleva oli noin yhdeksäntoista vanha tyttö. Nuori
mies nosti hänet yli veneen laidan ja kantoi hänet kuivin jaloin
maalle. Tyttö hymyili hänelle urheasti ja kauniisti kiitokseksi,
mutta sanaakaan he eivät vaihtaneet.
Ääneti he sitten lähtivät majalle päin. Mitä tahansa aikeita heillä
täällä oli, ainakin näytti varmalta, että kaikesta oli ennakolta
sovittu laivalla. Merimiehet astuivat edellä, kantaen laatikoita ja
myttyjä, jotka he sitten laskivat oven edustalle, ja toiset viisi
niin erilaista ihmistä heidän jäljessään. Äkkiä eräs miehistä huomasi
Tarzanin oveen naulaaman lapun.
"Halloo, miehet!" huusi hän. "Mitäs täällä on? Tätä lappua ei täällä,
hitto vieköön, ollut tunti sitten."
Muut keräytyivät hänen ympärilleen, kurkotellen kaulojaan toisten
olkien yli, mutta kun vain harvat heistä osasivat lukea, nekin kovin
vaivaisesti, kääntyi vihdoin eräs silkkihattuisen ja pitkätakkisen
vanhan miehen puoleen.
"Hei, rohvessööri", huusi hän, "tulkaas lukemaan, mitä täällä on".
Puhuteltu vanha mies tuli hitaasti merimiesten luo ja hänen perässään
muut seurueen jäsenet. Korjaten silmälasejaan hän katseli hetkisen
paperia, kääntyi sitten ja lähti saapastamaan tiehensä, itsekseen
mutisten: "Tuiki merkillistä -- tuiki merkillistä!"
"No no, peruukki!" huusi se mies, joka ensin oli pyytänyt hänen
apuaan, "luuletteko te, että teidän piti lukea se vain omaksi
huviksenne? Tulkaa koreasti takaisin, ja lukekaa se meille kovaa,
senkin pitkäkaula!"
Vanha mies pysähtyi, kääntyi ja sanoi: "Oh, suokaa anteeksi, herra.
Olin niin hajamielinen, kovin hajamielinen. Tuiki merkillistä --
tuiki merkillistä!"
Taas hän katsahti paperiin, luki sen ja olisi epäilemättä jälleen
kääntynyt ja märehtinyt sitä itsekseen, ellei merimies olisi
karkeasti tarttunut hänen kaulukseensa ja huutanut hänen korvaansa:
"Lue se ääneen, vanha pöhkö!"
"Ah, niin, ah niin!" vastasi professori hiljaisena, korjasi taas
silmälasejaan ja luki:
"TÄMÄ TALO KUULUU TARZANILLE, PETOJEN JA MONIEN MUSTIEN MIESTEN
SURMAAJALLE. ÄLKÄÄ VAHINGOITTAKO TARZANIN TAVAROITA. TARZAN PITÄÄ
TEITÄ SILMÄLLÄ. APINAIN TARZAN."
"Kuka lempo se Tarzan on?" huudahti merimies, joka oli ennenkin
puhunut.
"Hän näkyy osaavan englantia", sanoi nuori mies.
"Mutta mitä tarkoittaa 'Apinain Tarzan'?" kysyi nuori tyttö.
"En tiedä, neiti Porter", vastasi nuori mies, "ellemme ole tavanneet
Lontoon eläintarhasta paennutta apinaa, joka on tuonut eurooppalaisen
sivistyksen mukanaan tänne viidakkokotiinsa. Mitä arvelette,
professori Porter?" lisäsi hän kääntyen vanhan miehen puoleen.
Professori Archimedes Q. Porter korjasi silmälasejaan.
"Niin, niinpä niin -- tuiki merkillistä, tuiki merkillistä!" sanoi
professori. "Mutta en voi mitään lisätä siihen, mitä jo olen lausunut
tästä todella merkillisestä tapauksesta", ja professori lähti
hiljalleen astelemaan viidakkoa kohti.
"Mutta, isä", huusi tyttö, "ethän sinä ole siitä vielä mitään
sanonut".
"No, no, lapsi, no, no", muistutti professori Porter ystävällisesti
ja kärsivällisesti. "Älä vaivaa sievää päätäsi sellaisilla vaikeasti
ratkaistavilla arvoituksilla", ja taas hän lähti hitaasti toiseen
suuntaan silmät maahan tähdättyinä ja kädet heiluvien takinliepeitten
takana ristissä.
"Luulenpa, ettei se vanha nauta tiedä siitä sen enempää kuin mekään",
murahti rottanaamainen merimies.
"Puhukaa siistiä kieltä!" huusi nuori mies ja kalpeni raivosta. "Te
olette murhanneet päällystönne ja ryöstäneet meidät. Olemme täysin
vallassanne, mutta teidän on kohdeltava professori Porteria ja
neiti Porteria kunnioittavasti", ja nuori mies astui niin lähelle
rottanaamaista, että tämä peräytyi hämmästyneenä, vaikka hänellä
olikin kaksi revolveria ja uhkaavalta näyttävä puukko vyöllä.
"Senkin pelkuri!" jatkoi nuori mies. "Te ette ole koskaan uskaltanut
ampua kunnon miestä, ennenkuin hän on kääntänyt selkänsä. Te
ette uskalla ampua minua edes takaapäin". Ja hän käänsi selkänsä
merimiehille ja käveli huolettomasti tiehensä, ikäänkuin
todistaakseen olevansa oikeassa.
Merimiehen käsi livahti tavoittamaan toista revolveria,
kostonhimoiset silmät kiiluivat katsellessaan nuoren englantilaisen
poistumista. Hänen toverinsa odottivat jännittyneinä, mutta sittenkin
hän epäröi. Sydämessään hän oli vieläkin suurempi pelkuri kuin
William Cecil Clayton oli ajatellut.
Ei ole helppoa sanoa, kuinka siinä olisi lopuksi käynyt, mutta
silloin sekaantui asiaan uusi, salaperäinen voima, jonka kanssa
yksikään retkeilijöistä ei luullut joutuvansa niin paljon tekemisiin
tällä autiolla Afrikan rannalla.
Kaksi tuikeaa silmää oli läheisen puun lehvien lomista tarkastanut
matkailijain jokaista liikettä. Tarzan oli nähnyt kuulutuksensa
herättämän hämmästyksen, ja vaikkei hän ymmärtänyt vähääkään näiden
outojen ihmisten puheesta, kertoivat heidän liikkeensä ja ilmeensä
hänelle paljon.
Kun rottanaamainen merimies murhasi toverinsa, inhoitti se Tarzania,
ja kun hän nyt näki saman miehen uhkaavan kauniinnäköistä nuorta
miestä, yltyi hänen vihansa.
Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt ampuma-aseen vaikutusta,
josta hän tosin oli vähän lukenut kirjoissaan, mutta kun hän nyt
näki rottanaaman hypistelevän revolverin hanaa, ajatteli hän hetki
sitten näkemäänsä näytelmää ja tietenkin epäili, että nuori mies
murhattaisiin samoin kuin roteva merimies.
Tarzan pani siis myrkytetyn nuolen jouseensa ja tähtäsi rottanaamaan,
mutta puu oli niin tiheä, että hän piankin huomasi lehtien ja pikku
oksien voivan muuttaa nuolen suuntaa, ja siksi hän lennätti sen
sijaan raskaan keihään väijytyspaikastaan.
Clayton oli edennyt vain kymmenen askelta. Rottanaama oli puoleksi
vetänyt esiin revolverinsa, toiset merimiehet seisoivat liikkumatta
odottaen, mitä tästä tulisi.
Professori Porter oli jo kadonnut viidakkoon, jonne häntä seurasi
hätiköivä Samuel T. Philander, hänen sihteerinsä ja apulaisensa.
Esmeralda, neekerinainen, erotteli emäntänsä tavaroita majan luo
kasatusta mytty- ja laatikkoröykkiöstä, ja neiti Porter oli juuri
aikonut seurata Claytonia, kun jokin saattoi hänet taas kääntymään
merimiehiin päin.
Ja silloin tapahtui kolme asiaa miltei yhtäaikaa -- merimies
kohotti aseensa ja tähtäsi Claytonia selkään, neiti Porter huusi
varoittaakseen ja pitkä metallikärkinen keihäs suhahti kuin salama
taivaalta ja lävisti rottanaaman oikean olkapään.
Sitten revolveri pamahti ilmaan ketään vahingoittamatta, ja merimies
kyyristyi älähtäen tuskasta ja kauhusta.
Clayton kääntyi ja hyökkäsi tapahtumapaikalle. Merimiehet seisoivat
pelokkaina ryhmissä paljastetuin asein ja tähystelivät viidakkoon.
Haavoitettu mies väänteli ja ulvoi maassa.
Kenenkään huomaamatta Clayton otti pudonneen revolverin maasta, pisti
sen paitansa alle ja alkoi merimiesten mukana tuijottaa salaperäiseen
viidakkoon.
"Kukahan se oli?" kuiskasi Jane Porter, jolloin nuori mies kääntyi ja
näki hänen seisovan silmät suurina hämmästyksestä aivan vieressään.
"Luulenpa, että Tarzan tosiaan pitää meitä silmällä", vastasi hän
kahden vaiheilla. "Ihmettelen, kenelle se keihäs oli aiottu. Jos
se oli tähdätty Snipesiin, niin silloin Apinain Tarzan on todella
ystävämme... Mutta minne teidän isänne ja herra Philander ovat
menneet? Viidakossa on ainakin joku aseistettuna. Halloo! Professori!
Herra Philander!" huusi nuori Clayton, mutta mitään vastausta ei
kuulunut.
"Mitä nyt on tehtävä, neiti Porter?" jatkoi nuori mies huolestuneen
näköisenä. "Enhän voi jättää teitä näiden murhaajien luo yksinänne,
ettekä te varmaankaan uskalla tulla mukaani viidakkoon. Kuitenkin
on jonkun lähdettävä etsimään isäänne. Hänen tapansahan on
hajamielisesti lähteä kävelemään ja olla välittämättä vaarasta tai
suunnasta, ja herra Philander on vain rahtusen käytännöllisempi.
Antanette anteeksi suorasukaisuuteni, mutta henkemme on täällä
ehdottomasti uhattu, ja kun vain saamme isänne tänne takaisin, täytyy
hänet saada käsittämään ne vaarat, joihin hänen hajamielisyytensä vie
sekä hänet itsensä että teidät..."
"Olen aivan samaa mieltä", vastasi tyttö, "enkä ollenkaan loukkaannu
sanoistanne. Rakas isäni uhraisi hetkeäkään epäröimättä henkensä
minun puolestani, jos vain voisi pitää ajatuksiaan niin kauan koossa.
Ei ole muuta kuin yksi tapa, jolla hänet voi pelastaa -- pitäisi
sitoa hänet kiinni puuhun. Isäkulta on niin epäkäytännöllinen".
"Nyt sen keksin!" huudahti Clayton äkkiä. "Tehän osaatte käsitellä
revolveria?"
"Osaan. Entä sitten?"
"Minulla on revolveri. Kun teillä on se mukananne, olette Esmeraldan
kanssa kutakuinkin turvattuja majassa niin kauan, että ehdin hakea
tänne isänne ja herra Philanderin. Kutsukaa heti palvelijatartanne,
ja minä lähden kiireesti etsimään. He eivät ole vielä päässeet
pitkälle."
Jane Porter totteli neuvoa, ja kun Clayton oli nähnyt oven
sulkeutuvan heidän jälkeensä, kiirehti hän viidakkoon.
Muutamat merimiehet vetivät keihästä toverinsa haavasta, kun Clayton
kulki ohitse ja kysyi, saisiko hän lainata heiltä revolveria
mennessään etsimään professoria.
Kun rottanaama oli huomannut, ettei haava ollutkaan kuolettava,
oli hän jälleen toipunut ja kielsi karkeasti kiroillen antamasta
Claytonille asetta.
Tämä mies, Snipes, oli omin ehdoin ruvennut merimiesten päälliköksi,
surmattuaan edellisen johtajan, ja nyt oli siitä kulunut vasta niin
vähän aikaa, ettei kukaan hänen tovereistaan ollut ehtinyt ruveta
häntä vastustamaan.
Clayton vastasi vain kohauttamalla olkapäitään, mutta lähtiessään
heidän luotaan hän otti maasta keihään, joka oli haavoittanut
Snipestä, ja näin alkeellisesti varustettuna painui silloisen loordi
Greystoken poika tiheään viidakkoon.
Tavantakaa hän huuteli kadonneiden ukkojen nimiä. Majaan turvautuneet
naiset kuulivat hänen äänensä yhä heikkenevän, kunnes se vihdoin
häipyi ja sulautui aarniometsän lukemattomiin muihin ääniin.
Kun professori Archimedes Q. Porter ja hänen apulaisensa Samuel T.
Philander, jälkimmäisen kiihkeästä vaatimuksesta, vihdoin kääntyivät
takaisin majalle päin, eksyivät he viidakon loppumattomissa
sokkeloissa niin täydellisesti kuin yleensä on mahdollista,
vaikkeivät itse sitä tietäneet. Pelkkä kohtalon oikku johti heidän
askeliaan Afrikan länsirannikolle, niin etteivät he lähteneet
marssimaan Zanzibariin, mustien maanosan vastakkaiselle puolelle.
Kun he sitten pääsivät rannalle eivätkä nähneet majasta merkkiäkään,
oli Philander ihan varma siitä, että he nyt olivat määräpaikkansa
pohjoispuolella, vaikka he itse asiassa olivatkin noin puolentoista
sadan metrin päässä siitä etelään.
Näiden kahden epäkäytännöllisen teoreetikon päähän ei edes
juolahtanut huutaa, jotta heidän ystävänsä mahdollisesti kuulisivat.
Samuel T. Philander oli näet niin varma asiastaan kuin vain vääristä
edellytyksistä tehty johtopäätös voi ihmisen vallata, että hän
tarttui lujasti professori Archimedes Q. Porterin käsivarteen
ja laahasi tätä heikosti vastustelevaa vanhaa herraa mukanaan
Kapkaupunkia kohti, joka sijaitsee kaksituhatta neljäsataa kilometriä
etelämpänä. --
Kun Jane Porter ja Esmeralda olivat päässeet majan suojaan, oli
neekerittären ensi huolena teljetä ovi sisäpuolelta. Tätä ajatellen
hän alkoi haeskella sopivia esineitä toteuttaakseen aikeensa, mutta
ensi silmäys majan sisustaan toi kauhunhuudon hänen huulilleen ja
kuin pelästynyt lapsi kätki tukeva mustaihoinen kasvonsa nuoren
emäntänsä rintaa vasten.
Huudon kuullessaan Jane Porter kääntyi ja näki, mikä siihen oli
syynä. Lattialla hänen edessään lojui ihmisen vaalentunut luuranko.
Toinen silmäys keksi vielä yhden luurangon vuoteelta.
"Missä hirveässä paikassa me nyt olemmekaan?" mutisi hän
pelästyneenä, mutta ei menettänyt malttiaan.
Vihdoin hän pääsi irti yhä kirkuvan Esmeraldan kiihkeästä
puristuksesta, astui lattian yli kehdon luo ja aavisti, mitä saisi
siellä nähdä, ennenkuin luuranko olikaan hänelle näyttäytynyt
surkeassa hauraudessaan.
Mistä hirveästä murhenäytelmästä kertoivatkaan nämä mykät luut! Tyttö
värisi ajatellessaan, että mahdollisesti häntä ja hänen ystäviään
odotti sama kohtalo tässä kauhujen majassa, jossa he olisivat
salaperäisten ja kenties vihamielisten olentojen vallassa.
Mutta vihdoin hän polkaisi päättäväisesti pikku jalkaansa lattiaan ja
koetti pudistaa mielestään kaikki synkät enteet. Sitten hän kääntyi
Esmeraldaan päin, käski tämän lopettaa ulvontansa.
"Hiljaa, Esmeralda, hiljaa ja heti! Onko tämä laitaa? Milloinkaan en
ole nähnyt mokomaa isoa vauvaa."
Hän vaikeni, ja hänen oma äänensä värähti hiukan, kun hän ajatteli,
että ne kolme miestä, joiden suojeluksessa hän oli, vaelsivat tällä
hetkellä kauhistuttavan metsän pimennoissa.
Pian hän huomasi, että ovessa oli sisäpuolella raskas puinen salpa,
ja hetkisen yhdessä ponnisteltuaan he saivat sen työnnetyksi
paikalleen, -- ensi kerran kahteenkymmeneen vuoteen.
Sitten he kädet toistensa ympärille kiedottuina istuutuivat penkille
ja -- odottivat.