Tarzanin heimossa oli ainoastaan yksi, joka halusi kiistellä hänen
kanssaan vallasta. Tämä ainoa oli Terkoz, Tublatin poika, mutta hän
pelkäsi niin suuresti uuden herransa terävää puukkoa ja kuolettavia
nuolia, että tyytyi vain osoittamaan pikkumaista tottelemattomuutta
ja tekemään suututtavia kujeita. Tarzan tiesi kuitenkin, että Terkoz
vain odotti tilaisuutta riistääkseen häneltä kuninkuuden jollakin
kavalalla tempulla, niinpä hän aina olikin varuillansa yllätyksiä
vastaan.
Kuukausia kului samaan tapaan kuin ennenkin. Tarzanin suurempi äly
ja metsästyskyky tyydytti heimon tarpeita paremmin kuin milloinkaan
aikaisemmin. Siksi olivatkin heistä useimmat erittäin tyytyväisiä
hallitsijan vaihdokseen.
Öisin Tarzan johdatti heidät mustain miesten viljelyksille, ja siellä
he viisaan johtajansa käskyä totellen söivät vain niin paljon kuin
tarvitsivat, eivätkä milloinkaan hävittäneet, mitä eivät jaksaneet
syödä, kuten on Manun, marakatin, ja useimpien muiden apinain tapana.
Vaikka mustat olivatkin kiukuissaan näistä jatkuvista ryöstöistä,
eivät he kuitenkaan lakanneet maata viljelemästä, kuten olisi käynyt,
jos Tarzan olisi sallinut väkensä hillittömästi tuhota.
Tähän aikaan Tarzan teki monta yöllistä retkeä kylään, täydentäen
siellä nuolivarastoaan. Pian hän huomasi, että oli aina pantu
ruokaa sen puun juurelle, jota hän käytti päästäkseen paaluaidan
sisäpuolelle, ja jonkun ajan kuluttua hän alkoi syödä, mitä hyvänsä
mustat hänelle tarjosivat.
Kun villit näkivät, että ruoka öisin katosi, valtasi heidät pelko
ja vavistus, sillä toinen asia oli panna esille ruokaa aarniometsän
jumalan tai paholaisen hyvittämiseksi, ja toista oli, että sama henki
todella tuli kylään ja söi ne herkut. Se oli ennenkuulumatonta ja
värisytti heidän taikauskoista mieltään.
Eikä siinä kaikki. Tavan takaa sattunut nuolten katoaminen ja
näkymättömien käsien tekemät kujeet olivat niin säikäyttäneet heitä,
että elämä heidän uudessa kodissaan oli käynyt taakaksi. Lopulta
Mbonga ja hänen alaisensa päälliköt alkoivat tuumia, että kylä olisi
jätettävä ja etsittävä uutta paikkaa syvemmältä viidakosta.
Mustat sotilaat alkoivat tunkeutua yhä pitemmälle etelään, missä
metsä oli tihein, ja haeskella sopivaa seutua rakentaakseen uuden
kylän. Yhä useammin häiritsivät nämä vaeltavat metsästäjät Tarzanin
heimoa. Viidakon rauhallisessa yksinäisyydessä kuului uusia, outoja
ääniä. Nyt ei enää ollut turvaa linnuilla eikä pedoilla. Ihminen oli
tullut.
Tosin eräät muut eläimet samoilivat metsässä sekä päivällä että yöllä
-- rohkeat, julmat pedot -- mutta niiden heikommat naapurit pakenivat
vain jonkun matkan päähän ja palasivat taas, kun vaara oli ohi.
Mutta toisin on ihmisen laita. Kun hän tulee, silloin useat suuret
eläimet vaistomaisesti jättävät alueen ja palaavat harvoin, tuskin
milloinkaan. Näin ovat aina menetelleet isot ihmisapinat. Ne
väistävät ihmistä, niinkuin ihminen pakenee ruttoa.
Lyhyen aikaa Tarzanin heimo oleili rannikon läheisyydessä, sillä
heidän uusi johtajansa ei olisi millään ehdolla tahtonut ainiaaksi
jättää pienen majan aarteita. Mutta kun muuan heimon jäsenistä kerran
näki heidän sukupolvia vanhalla juomapaikallaan pienen puron rannalla
joukon mustia, jotka raivasivat viidakkoa ja rakensivat majoja, eivät
apinat halunneet jäädä enää tänne, ja Tarzan johti heidät monta
päivämatkaa sisämaahan, erääseen paikkaan, jota ihmisjalka ei ollut
vielä milloinkaan polkenut.
Kerran kuussa Tarzan kuitenkin matkasi nopeasti puiden heiluvia
latvoja myöten majalle, viettääkseen siellä hupaisen päivän ja
täydentääkseen nuolivarastonsa. Jälkimmäinen tehtävä kävi yhä
vaikeammaksi, sillä mustat olivat alkaneet piilottaa varastojaan
yöksi jyväaittoihin ja asumuksiin. Se taas pakotti Tarzanin
odottamaan, kunnes päivä koitti, jotta saisi selville, minne nuolet
kätkettiin.
Kahdesti hän oli pimeän turvissa käynyt majoissa, joissa asujamet
nukkuivat matoillaan, ja silloin siepannut nuolia ihan soturien
vierestä. Mutta tämän menettelytavan hän huomasi liian vaaralliseksi,
ja siksi hän alkoi pitkällä suopungillaan ottaa kiinni yksinäisiä
metsästäjiä, anasti heiltä aseet ja koristukset ja pudotti heidän
ruumiinsa yön hiljaisina hetkinä korkealta puusta kylän raitille.
Nämä hyökkäykset saivat mustat taas niin kauhistumaan, että ellei
Tarzanin käyntien väliä olisi ollut kuukauden verran, jolloin he aina
toivoivat vaaran jo menneen ohitse, he olisivat piankin jättäneet
uuden kylänsä.
Mustat eivät olleet vielä tavanneet Tarzanin rantamalla sijaitsevaa
majaa, mutta ollessaan kaukana heimonsa keskuudessa hän pelkäsi
alinomaa, että he keksisivät sen ja hävittäisivät hänen aarteensa.
Tästä johtui, että hän viipyi yhä kauemman aikaa isänsä viimeisen
kodin lähistöllä ja yhä vähemmän heimonsa luona. Hänen pienen
yhteiskuntansa jäsenet alkoivat tästä laiminlyönnistä kärsiä,
sillä alinomaa syntyi riitoja ja kinastuksia, joita vain kuningas
kykeni rauhallisella tavalla ratkaisemaan. Vihdoin eräät vanhemmat
apinat puhuivat asiasta Tarzanille, joka jäikin heimonsa luo koko
seuraavaksi kuukaudeksi.
Ihmisapinain kuninkaalla ei muuten ollut kovin moninaisia tai
rasittavia velvollisuuksia.
Iltapäivällä saattoi esimerkiksi Thaka tulla valittamaan, että vanha
Mungo oli ryöstänyt hänen uuden vaimonsa. Silloin Tarzanin oli
kutsuttava kaikki koolle, ja jos hän sai selville, että vaimo piti
uutta herraansa parempana, määräsi hän, että asia sai jäädä tälle
kannalle, tai mahdollisesti hän käski Mungon antaa Thakalle yhden
tyttäristään korvaukseksi.
Kuinka tahansa hän tuomitsi, hyväksyivät apinat sen lopullisena ja
palasivat tyytyväisinä hommiinsa.
Toisella kertaa tuli Tana huutaen ja pidellen kylkeään, josta vuoti
verta. Hänen miehensä, Gunto, oli purrut häntä! Ja Gunto, joka heti
kutsuttiin paikalle, väitti puolustuksekseen, ettei laiska Tana
viitsinyt tuoda hänelle pähkinöitä ja kuoriaisia eikä raaputtaa hänen
selkäänsä.
Silloin Tarzan torui heitä molempia ja uhkasi Guntoa kuolettavilla
vasamillaan, jos hän vastedes pitelee pahoin Tanaa, ja Tanan
puolestaan täytyi luvata pitää parempaa huolta vaimon
velvollisuuksista.
Enimmäkseen tarvitsi hänen tuomita vain pikku perhekahnauksia, mutta
jos ne olisi jätetty selittämättä, olisi niistä vihdoin paisunut
suuria puolueriitoja, hajoittaen koko heimon.
Mutta Tarzania ei viehättänyt hänen kuningasarvonsa, kun hän huomasi,
että se supisti hänen yksityistä vapauttansa. Hän ikävöi pikku
majaa ja auringonpaisteista merta -- hyvin rakennetun talon sisällä
vallitsevaa viileyttä ja monien kirjojen loppumattomia ihmeitä.
Vuosien kuluessa hän oli alkanut tuntea vieraantuneensa kansastaan.
Heidän ja hänen harrastuksensa olivat kaukana toisistaan. He eivät
olleet pysyneet hänen tasallaan eivätkä voineet hituistakaan
ymmärtää niitä monia ja ihmeellisiä unelmia, jotka askarruttivat
heidän ihmiskuninkaansa toimeliaita aivoja. Niin rajoitettu oli
heidän sanastonsa, ettei Tarzan voinut edes puhua heidän kanssaan
niistä monista uusista totuuksista, joihin hän oli kirjoja lukemalla
tutustunut, eikä liioin olisi saanut heitä käsittämään sitä
kunnianhimoa, joka kalvoi hänen sieluaan.
Heimon keskuudessa hänellä ei enää ollut ystäviä, kuten ennen
vanhaan. Pieni lapsi voi saada tovereita oudoista ja yksinkertaisista
eläimistä, mutta aikaihminen tarvitsee olentoa, joka älyltään on
ainakin jossakin määrin samalla asteella, ennenkuin seurustelu
tuottaa hänelle tyydytystä.
Jos Kaala olisi elänyt, olisi Tarzan uhrannut kaiken muun pysyäkseen
hänen läheisyydessään, mutta nyt kun kasvatusäiti oli kuollut ja
lapsuuden leikkitoverit kasvaneet äkeiksi ja jöröiksi pedoiksi, tunsi
hän pitävänsä majan rauhasta ja yksinäisyydestä paljon enemmän kuin
väsyttävistä johtajanvelvollisuuksista.
Tublatin pojan Terkozin viha ja kateellisuus oli kuitenkin suurena
esteenä, miksi Tarzan ei tahtonut luopua apinain kuninkuudesta,
sillä hän oli itsepäinen nuori englantilainen eikä siis voinut
pakottaa itseään peräytymään niin ilkeämielisen vihollisen tieltä.
Hän tiesi näet hyvinkin, että Terkoz valittaisiin hänen sijalleen
johtajaksi, sillä monet kerrat oli tämä julma peto näyttänyt olevansa
voimakkaampi kuin ne harvat urosapinat, jotka olivat uskaltaneet
nousta hänen röyhkeyttään vastaan.
Tarzanin teki mieli kurittaa häntä turvautumatta puukkoon tai
nuoliin. Niin suuresti olivat hänen voimansa ja notkeutensa
karttuneet hänen päästyään miehenikään, että hän oli johtunut
ajattelemaan kykenevänsä voittamaan pelättävän Terkozin rehellisessä
kaksintaistelussa, ellei apinalla olisi ollut valtavia torahampaita,
jotka soivat hänelle erinomaisen edun siinä suhteessa huonosti
varustetun vastustajansa rinnalla.
Vihdoin Tarzan kävi asiaan käsiksi olosuhteiden pakosta ja sai
tilaisuuden lähteä tai jäädä pienimmänkään tahran himmentämättä hänen
villiä kilpeään.
Tapausten kulku oli tällainen:
Heimo haeskeli rauhallisena melko laajalta alueelta ruokaa, kun
Tarzanin korviin äkkiä kuului kamala huuto idästä päin hänen
maatessaan vatsallaan kirkkaan puron reunalla ja koettaessaan saada
puikkelehtivaa kalaa kiinni nopeilla ruskeilla käsillään.
Koko heimo hyökkäsi kiireesti sinne päin, mistä kirkuna kuului, ja
tapasi siellä Terkozin pitelemässä vanhaa apinavaimoa hiuksista ja
lyömässä häntä armottomasti jykevillä nyrkeillään.
Lähestyessään Tarzan kohotti toista kättään merkiksi, että Terkozin
piti lopettaa rääkkäyksensä, sillä vaimo ei ollut hänen omansa,
vaan erään vanhan apinan, joka oli aikoja sitten menettänyt
taistelukuntonsa eikä siis kyennyt suojelemaan perhettään.
Terkoz tiesi, että heimon laki kielsi lyömästä toisen vaimoa, mutta
häijyydessään ja tuntien väkevämmyytensä hän oli käyttänyt hyväkseen
vanhan miehen heikkoutta ja ottanut itse rangaistakseen vaimoa siitä,
että tämä oli kieltäytynyt luovuttamasta hänelle pyydystämäänsä
nuorta herkullista nakertajaa.
Kun Terkoz näki Tarzanin lähestyvän ilman nuolia, jatkoi hän yhä
lyömistään, tahtoen siten ehdoin tahdoin osoittaa röyhkeyttä
vihaamalleen päällikölle.
Tarzan ei toistanut varoitusmerkkiään, vaan ryntäsi heti Terkozin
kimppuun.
Milloinkaan ei apinamies ollut joutunut näin hirveään otteluun siitä
saakka kun suuri kuningasgorilla Bolgani oli niin kauheasti häntä
pidellyt, ennenkuin vastalöydetty puukko oli osunut pedon sydämeen.
Tarzanin puukko oli nytkin jonkinlaisena korvauksena Terkozin
välähtelevistä hampaista, ja apinan hiukan suurempaa voimaa
vastassa oli Tarzanin ihmeellinen nopeus ja notkeus. Kaikki lukuun
ottaen ihmisapinalla oli sittenkin ylivoima, ja jollei olisi ollut
muita persoonallisia ominaisuuksia ratkaisevasti vaikuttamassa
lopputulokseen, niin apinain Tarzan, nuori loordi Greystoke, olisi
kuollut samoin kuin oli elänytkin -- tuntemattomana villinä eläimenä
Afrikassa.
Mutta oli olemassa jotakin, mikä oli kohottanut hänet korkealle
viidakkotoveriensa yläpuolelle, -- pieni kipinä, joka erottaa
ihmisen eläimestä -- järki. Se hänet pelasti kuolemasta Terkozin
rautalihasten ja raatelevien hampaiden uhrina.
Tuskin he olivat kamppailleet kymmentä sekuntia, kun jo vierivät
maassa, löivät, repivät, purivat -- kaksi villieläintä taistelussa
elämästä ja kuolemasta.
Terkozilla oli kymmenkunta haavaa päässä ja rinnassa ja Tarzan oli
runneltu ja vuoti verta -- hänen päänahkansa oli puoliksi reväisty
irti päästä, niin että suuri liuska riippui hänen toisen silmänsä
yllä ja esti häntä näkemästä.
Mutta tähän asti oli nuori englantilainen voinut torjua hirveitä
hampaita kurkustaan, ja kun he nyt hetkeksi hiukan talttuivat
päästäkseen hengähtämään, teki Tarzan viekkaan suunnitelman. Hän
aikoi hypätä Terkozin selkään, pysytellä siellä kynsin ja hampain ja
iskeä häntä puukolla, kunnes henki lähtisi.
Tämä aie oli helpompi toteuttaa, kuin hän oli arvellut, sillä typerä
eläin ei ymmärtänyt, mihin Tarzan pyrki, eikä siis todenteolla
estänyt häntä.
Mutta kun apina vihdoin älysi, että vastustaja oli päässyt sellaiseen
asentoon, jossa häntä vastaan ei voinut käyttää hampaita eikä
nyrkkejä, heittäytyi hän maahan niin rajusti, että Tarzanilla oli
täysi työ pitää kiinni kierivästä ja riuhtovasta pedosta ja ennenkuin
hän oli ehtinyt kertaakaan iskeä lensi puukko hänen kädestään eläimen
hurjasti tärähtäessä maata vasten, ja silloin Tarzan huomasi olevansa
aseeton.
Seuraavien minuuttien ravistelun ja kieriskelyn aikana Tarzan
hellitti monesti otteensa, kunnes vihdoin hänen oikea kätensä teki
uuden tempun, jonka hän pian huomasi voittamattomaksi.
Hän oli pistänyt käsivartensa takaapäin Terkozin kainaloon ja
painoi nyt kämmenellään apinan niskaa. Se oli nykyaikaisen painin
"puolinelsoni", ja oppimaton apinaihminen oli sattumalta sen
keksinyt; mutta terve järki osoitti hänelle samalla keksinnön arvon.
Se merkitsi pelastusta varmasta kuolemasta.
Nyt hän ponnisteli saadakseen saman otteen vasemmalla kädellään, ja
hetken päästä Terkozin häränniska ritisi kokonelsonin puserruksesta.
Taistelu oli nyt lopussa. Molemmat makasivat hiljaa maassa, Tarzan
Terkozin selässä. Hitaasti puristui apinan iso pää yhä alemmaksi
rintaa vasten.
Tarzan tiesi, mikä tästä olisi lopputuloksena. Pian taittuisi
Terkozin niska.
Silloin tuli pedon avuksi Tarzanin inhimillisyys, joka heräsi hänessä
voiton hetkellä; hän alkoi puhua itselleen järkeä.
-- Jos tapan hänet, -- ajatteli Tarzan, -- mitä hyötyä minulla siitä
on? Eikö heimo siten vain menetä kelpo taistelijaa? Ja jos Terkoz
kuolee, ei hän tiedä mitään minun etevämmyydestäni, mutta jos hän saa
elää, tulee hänestä hyvä esikuva muille apinoille.
"Ka-go-da?" puuskutti Tarzan Terkozin korvaan. Apinainkielestä
vapaasti käännettynä se merkitsee: Tunnustatko itsesi voitetuksi?
Aluksi ei kuulunut mitään vastausta, ja Tarzan lisäsi vähän
puristusta, mikä saattoi Terkozin tuskasta älähtämään.
"Ka-go-da?" toisti Tarzan.
"Ka-go-da!" ähisi Terkoz.
"Kuule", sanoi Tarzan ja helpotti otetta, mutta ei päästänyt irti.
"Minä olen Tarzan, apinain kuningas, mahtava metsästäjä ja mahtava
taistelija. Koko viidakossa ei ole ketään niin suurta. Sinä olet
sanonut minulle Ka-go-da. Koko heimo on sen kuullut. Älä enää riitele
kuninkaasi tai heimolaistasi kanssa, sillä seuraavalla kerralla minä
tapan sinut. Ymmärrätkö?"
"Huh", myönsi Terkoz.
"Ja oletko tyytyväinen?"
"Huh", sanoi apina.
Tarzan antoi hänen nousta maasta, ja hetken päästä olivat kaikki
jälleen puuhissaan ikäänkuin ei mikään olisi häirinnyt viidakon
tyyntä rauhaa.
Mutta syvälle juurtui apinain mieliin, että Tarzan oli mahtava
taistelija ja kummallinen olento. Sillä hän olisi voinut tappaa
vihollisensa, mutta oli antanut hänen elää, tekemättä mitään pahaa.
Kun heimo sinä iltana kokoontui, kuten heidän tapansa oli ennen
pimeän tuloa, kutsui Tarzan ympärilleen vanhat urokset, ensin
pestyään haavansa pikku puron kirkkaassa vedessä.
"Tänään olette taas nähneet, että Tarzan on suurin teistä", sanoi hän.
"Huh", vastasivat he yhteen ääneen. "Tarzan on suuri."
"Tarzan ei ole mikään apina", jatkoi hän. "Hän ei ole heimolaistensa
kaltainen. Hänen tiensä eivät ole samat kuin heidän, ja siksi Tarzan
lähtee oman heimonsa luo pitkin suuren, rannattoman järven vesiä.
Teidän tulee valita itsellenne toinen hallitsija, sillä Tarzan ei
enää tule takaisin."
Näin nuori loordi Greystoke astui ensimmäisen askeleen päämääräänsä
kohti: löytää toisia itsensä kaltaisia valkoisia ihmisiä.