Pimeä ei ollut vielä tullut, kun hän saapui heimonsa luo, vaikka hän
olikin pysähtynyt kaivamaan esiin ja syömään villikarjun tähteitä ja
samalla myös ottamaan Kulongan jousen ja nuolet puun latvasta, jonne
hän oli ne kätkenyt.
Tarzanilla oli aika kantamus mukanaan, kun hän laskeutui oksilta
Kertshakin heimon keskuuteen. Ylpeydestä paisuvin rinnoin hän kertoi
kuninkaallisista seikkailuistaan ja näytteli saalistaan.
Kertshak murahteli ja meni tiehensä, sillä hän kadehti tätä heimonsa
merkillistä jäsentä. Pienissä ilkeissä aivoissaan hän haeskeli
jotakin syytä päästää vihansa valloilleen Tarzania vastaan.
Seuraavana päivänä Tarzan harjoitteli jousen ja nuolien käyttöä jo
päivän ensi sarastuksessa. Alussa hän ampui harhaan melkein joka
nuolen, mutta vihdoin hän oppi ohjaamaan koko tarkasti näitä pieniä
vasamia, ja ennenkuin kuukausi oli kulunut, oli hänestä tullut hyvä
jousimies. Mutta tämän taidon hankkiminen olikin kuluttanut melkein
koko hänen nuolivarastonsa.
Kun heimo yhä piti parhaana haeskella ruokaa rannikon läheisyydestä,
oli Tarzanilla myös hyvää aikaa tutkistella isänsä pientä, mutta
valikoitua kirjavarastoa.
Tänä aikana sattui, että nuori englantilainen loordi löysi majasta
erään kaapin sopukkaan kätketyn pienen metallirasian. Avain oli
lukossa, ja muutaman hetken tarkastelun ja kokeilun jälkeen säiliö
aukeni. Siitä hän löysi sileäkasvoista nuorta miestä esittävän
haalistuneen valokuvan, pienessä kultaketjussa riippuvan jalokivillä
koristetun medaljongin, muutamia kirjeitä ja pienen kirjan.
Tarzan tutki näitä löytöjään kauan aikaa.
Valokuvasta hän piti enimmin, sillä sen silmät hymyilivät ja kasvot
olivat avoimet ja rehelliset. Se oli hänen isänsä.
Medaljonkia hän myös ihasteli ja pani ketjun kaulaansa, matkien siten
koristelutapaa, jonka oli huomannut yleiseksi mustien keskuudessa.
Jalokivet kimaltelivat kauniisti hänen sileää ruskeaa ihoaan vasten.
Kirjeitä hän ei voinut lukea, sillä hän tunsi kirjoitusta vähän
tai ei ollenkaan, niinpä hän panikin ne takaisin rasiaan ja alkoi
tutkistella kirjaa.
Se oli miltei täynnä hienoa kirjoitusta, mutta vaikka hän tunsikin
nuo pienet kirjaimet, niin niiden järjestys ja yhdistelmät olivat
hänelle outoja ja kerrassaan käsittämättömiä.
Tarzan oli aikoja sitten oppinut käyttämään sanakirjaa, mutta hänen
surukseen ja hämmästyksekseen siitä ei ollut mitään apua tässä
tapauksessa. Kun hän ei voinut löytää selitystä ainoallekaan kirjassa
olevalle sanalle, pani hän sen takaisin metallirasiaan, mutta päätti
myöhemmin ottaa selkoa sen salaisuudesta.
Eipä hän aavistanut, että tuo pieni salaperäinen kirja sulki
kansiensa väliin hänen alkuperänsä selityksen, vastauksen hänen oudon
elämänsä arvoitukseen.
Se oli John Claytonin päiväkirja, jota hän oli pitänyt ranskaksi,
kuten aina oli ollut hänen tapansa.
Tarzan pani rasian takaisin kaappiin, mutta tästä hetkestä alkaen oli
hänellä sydämessään kuva isänsä voimakkaista, hymyilevistä kasvoista
ja päässään varma tahto ratkaista pienen mustan kirjan sisältämien
outojen sanojen salaisuus.
Toistaiseksi hänellä oli tärkeämpiä tehtäviä, sillä hänen
nuolivarastonsa oli loppunut ja hänen täytyi siis käydä mustain
miesten kylässä sitä uusimassa.
Varhain seuraavana aamuna hän lähti matkalle ja nopeasti kulkien
saapui ennen puoltapäivää avoimelle paikalle kylän edustalle.
Taas hän asettui suureen puuhunsa ja kuten ennenkin näki vaimoja
työskentelemässä pelloilla ja kylän raitilla ja myrkkypadan
poreilevan suoraan allansa.
Neljä tuntia hän makaili odottaen tilaisuutta laskeutua huomaamatta
maahan ja anastaa haluamansa nuolet, mutta nytpä ei tapahtunutkaan
mitään, mikä olisi houkuttanut kyläläiset asumuksistaan. Päivä
kului, ja yhä kyräili apinain Tarzan vaimon yläpuolella, joka mitään
aavistamatta hääräili padan luona.
Sitten palasivat ne, jotka olivat työskennelleet vainioilla.
Metsästämässä käyneet soturit tulivat myös esiin viidakoista, ja
kun kaikki olivat paaluaidan sisäpuolella, suljettiin ja teljettiin
portit.
Nyt näkyi kylässä keittoastioita kaikkien majojen edustalla, ja
naiset hääräilivät keitostensa ääressä. Kaikille jaeltiin pieniä
pisankikakkuja ja kassavavanukasta.
Äkkiä kuului metsän reunalta huuto. Tarzan katsoi sinne. Siellä
palasi pohjoisesta päin myöhästynyt metsästäjäjoukkue, ja välissään
he puoleksi taluttivat, puoleksi kantoivat vastustelevaa saalista.
Heidän lähestyessään kylää avattiin heille portit, ja ilmoille kohosi
villejä huutoja, kun nähtiin, että saalis oli ihminen.
Kun yhä vastaan pyristelevä vanki oli laahattu kylän raitille,
kävivät naiset ja lapset hänen kimppuunsa seipäin ja kivin, ja
apinain Tarzan, viidakon nuori ja kesytön olento, ihmetteli oman
lajinsa eläimellistä julmuutta.
Koko viidakon väestä kidutti saalistaan vain Shita, leopardi.
Kaikkien muiden siveysopin mukaan oli uhrille nopeasti annettava
armahtava kuolema.
Tarzan oli kirjoistaan oppinut vain hajanaisia tietoja ihmisolentojen
tavoista.
Ajaessaan Kulongaa takaa metsän läpi hän oli odottanut joutuvansa
kaupunkiin, jossa olisi merkillisiä pyörien varassa seisovia taloja
tupruttamassa mustia savupilviä korkeasta puunrungosta -- tai
järvelle, jossa liikkuisi mahtavia rakennuksia, laivoja, pursia,
höyryaluksia, ja muita, kuten hän oli kirjoista lukenut.
Hän oli surkeasti pettynyt tavatessaan mustien pienen kyläpahasen,
joka sijaitsi hänen omassa viidakossaan ja jossa ei ollut ainoatakaan
niin suurta taloa kuin hänen oma majansa kaukaisella rantamalla.
Hän huomasi, että nämä ihmiset olivat ilkeämpiä kuin hänen omat
apinansa ja yhtä kesyttömiä ja julmia kuin Sabor. Tarzan alkoi
halveksia omaa rotuaan.
Nyt he olivat sitoneet uhri-paran korkeaan paaluun kylän keskellä,
Mbongan majan edustalla, ja sitten soturit alkoivat hänen ympärillään
tanssia ja rääkyä, väläytellen puukkoja ja uhkaillen keihäillä.
Ulommassa piirissä kyyköttelivät naiset kirkuen ja rumpuja lyöden. Se
muistutti Tarzanille apinaheimon tappojuhlaa ja niinpä hän tiesikin,
mitä oli odotettavissa. Hän aprikoi hyökkäisivätkö he saaliinsa
kimppuun sen ollessa vielä elossa. Apinat eivät koskaan niin
menetelleet.
Soturien piiri kävi yhä lähemmäksi turvatonta uhria rumpujen
päristessä. Äkkiä suhahti muuan keihäs ja raapaisi uhria. Se oli
merkkinä viidellekymmenelle muulle.
Silmät, korvat ja kädet puhkottiin. Joka tuuma uhrin vääntelehtivää
ruumista, lukuunottamatta hengen säilymiselle välttämättömiä elimiä,
tuli julmien keihästäjien maalitauluksi.
Naiset ja lapset kirkuivat ihastuksesta. Sotilaat nuoleksivat
huuliaan kuvitellessaan tulevaa juhla-ateriaa ja kilpailivat
keskenään keksiessään julmia ja inhoittavia kidutuksia yhä tajuissaan
olevalle vangille.
Silloin apinain Tarzan huomasi aikansa tulleen. Kaikkien silmät
seurasivat ihastuneina paalun luona tapahtuvaa näytelmää. Päivän valo
oli antanut tilaa kuuttoman yön pimeydelle, ja vain muutamat nuotiot
heittivät paalun likelle virvavaloaan yhä jatkuvaan hurjisteluun.
Hiljaa laskeutui notkea nuorukainen kylän raitin päähän ja kahmaisi
haltuunsa nuolet -- tällä kertaa kaikki, sillä hän oli tuonut
mukanaan niinikuituja, joilla sai sidotuksi ne yhteen.
Liikoja hätäilemättä hän laittoi kimppunsa kuntoon, mutta juuri kun
hän aikoi poistua, valtasi hänet kova halu tehdä ilkiöille taas jokin
kepponen, jotta he saisivat huomata hänen jälleen käyneen heidän
luonaan.
Pantuaan nuolikimppunsa kätköön puun juurelle hän hiipi varjossa
pitkin tien sivua, kunnes pääsi samalle majalle, jossa oli käynyt
ensi vierailullaan.
Sisällä oli aivan pimeä, mutta hänen tunnusteleva kätensä löysi pian
hakemansa esineen, ja pitemmittä viivytyksittä hän kääntyi taas
ovelle päin.
Mutta tuskin hän oli astunut askeltakaan, kun hänen herkkä korvansa
kuuli jonkun lähestyvän ulkoa, ja samassa näkyi naisen vartalo majan
ovella.
Tarzan vetäytyi ääneti peremmän seinän luo, ja hänen kätensä etsi
isän pitkää terävää metsästyspuukkoa. Nainen astui nopeasti majan
keskelle. Siinä hän pysähtyi hetkiseksi ja haki jotakin käsillään.
Ilmeisesti se ei ollut tavallisella paikallaan, sillä hän tuli yhä
lähemmäksi sitä seinää, jonka vieressä Tarzan seisoi.
Nyt hän oli jo niin lähellä, että Tarzan tunsi hänen alastoman
ruumiinsa lämmön. Puukko oli valmiina iskemään, mutta silloin nainen
kääntyi, ja pian kurkkuääninen "ah" ilmaisi, että hän vihdoinkin oli
löytänyt etsimänsä esineen.
Nainen lähti heti majasta, ja hänen mennessään ovesta Tarzan näki,
että hänellä oli pata kädessä.
Tarzan hiipi hänen jäljessään ja näki, että kaikki kylän naiset
kiiruhtivat majoihinsa noutamaan patoja ja kattiloita. Nämä he
täyttivät vedellä ja ripustivat nuotioiden yläpuolelle lähelle
paalua, missä kuoleva uhri retkotti muodottomana verisenä kasana.
Odotettuaan hetkeä, jolloin ketään ei näyttänyt olevan lähellä,
Tarzan kiiruhti noutamaan nuolikimppunsa. Kuten edelliselläkin
kerralla hän kaatoi myrkkypadan nurin ja kiipesi sitten metsän
jättiläisen alimmalle oksalle. Hiljaa hän nousi yhä korkeammalle,
kunnes löysi paikan, josta voi lehvien välistä katsella alapuolellaan
suoritettavaa näytelmää.
Naiset hääräsivät nyt viimeisissä valmistelupuuhissa vangin
keittämiseksi, miesten seistessä tai lepäillessä väsyttävän
riehuntansa jälkeen. Kylässä oli nyt jokseenkin rauhallista.
Tarzan nousi pystyyn ja käyttäen sitä taitoa, jonka oli hankkinut
vuosikausia viskelemällä hedelmiä ja kookospähkinöitä, sinkautti
majasta varastamansa esineen villien joukkoon.
Se putosi suoraan heidän keskelleen ja osui erään soturin kalloon,
niin että hän tuupertui maahan. Sitten se vieri naisten sekaan ja
pysähtyi puoliksi teurastetun vangin viereen, jota he valmistelivat
juhlaruuaksi.
Kaikki tuijottivat sitä hetken aikaa kauhistuneina, ja sitten koko
lauma ryntäsi pakoon majoihinsa. Maasta irvisteli heille ihmisen
pääkallo. Sen putoaminen taivaasta oli ihme, joka oli omansa
vaikuttamaan heidän taikauskoiseen mieleensä.
Sitten Tarzan jätti mustat alkuasukkaat, annettuaan heille
uuden todistuksen siitä, että jokin näkymätön, yliluonnollinen,
vihamielinen haltia piili metsässä heidän kylänsä ympäristössä.
Kun he myöhemmin huomasivat, että myrkkypata oli kaadettu ja että oli
taas viety nuolia, alkoi heille selvitä, että he olivat loukanneet
tätä viidakkoa hallitsevaa suurta jumalaa, kun hänelle ensin
uhraamatta olivat tänne sijoittaneet kylänsä. Tästä päivästä lähtien
he toivatkin päivittäin nuolien katoomispaikalle ison puun alle
ruoka-uhrin, koettaen siten lepyttää mahtavaa haltiaa.
Mutta pelon siemen oli syvälle kylvetty, ja apinain Tarzan oli
tietämättään tehnyt kepposen, josta oli tulossa paljon huolta hänelle
ja hänen heimolleen.
Sinä yönä hän nukkui metsässä lähellä kylää, ja seuraavana aamuna hän
verkalleen lähti kotiin päin haeskellen ravintoa matkan varrella.
Vain muutamia marjoja ja joitakin toukkia hänen onnistui löytää, ja
hän oli puoliksi nälissään, kun hellittäen katseensa kannosta, jonka
alta oli kaivellut maata, näki Saborin, naarasleijonan, seisovan
keskellä tietä tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä.
Suuret keltaiset silmät tähystivät häntä ilkeinä ja verenhimoisina,
ja punainen kieli nuoleskeli himoavia huulia, kun Sabor kyyristyi ja
mateli salavihkaa vatsa maahan painautuneena häntä kohden.
Tarzan ei yrittänyt paeta. Hän tervehti tilaisuutta, jota hän todella
oli kuluneina päivinä etsinyt, ja nyt hänellä olikin muita aseita
kuin ruohoista tehty köysi.
Nopeasti hän veti esiin jousensa, sovitti siihen hyvin valmistetun
nuolen, ja kun Sabor hyökkäsi, lensi sitä vastaan jo puolitiessä
terävä kärki. Samassa silmänräpäyksessä Tarzan loikkasi syrjään, ja
kun peto kumahti maahan hänen takanaan, upposi toinen kuolettava
vasama syvälle sen kupeeseen.
Hurjasti kiljahtaen peto kääntyi ja hyökkäsi uudestaan, mutta tällä
kertaa se sai nuolen suoraan toiseen silmäänsä. Pikku apinamies oli
kuitenkin nyt liian lähellä päästäkseen hyökkääjän kynsistä.
Tarzan kaatui vihollisen raskaan ruumiin alle, mutta hänen välkkyvä
veitsensä oli paljastettu iskemään. Hetkisen he makasivat siinä
liikkumatta, ja sitten Tarzan huomasi, että hänen päällään lojuva
jättiläinen ei enää milloinkaan kykenisi vahingoittamaan ihmisiä eikä
apinoita.
Työläästi hän pääsi vääntymään suuren painon alta, ja kun hän
sitten seisoi suorana ja silmäsi voittosaalistaan, valtasi hänet
ylenpalttinen riemu. Ylpeänä hän laski jalkansa voimakkaan
vihollisensa ruumiille, heilautti taaksepäin nuorta hienopiirteistä
päätänsä ja päästi ilmoille isojen apinain voittohuudon.
Metsän kaiku vastasi yltympäriltä, linnut vaikenivat, ja isot eläimet
hiipivät tiehensä, sillä vain harvat viidakon väestä haastoivat
riitaa ihmisapinoiden kanssa.
Ja Lontoossa puhui toinen loordi Greystoke omalle lajilleen
parlamentin ylähuoneessa, mutta yksikään ei vapissut kuullessaan
hänen säyseän äänensä.
Saborin liha ei maistunut edes apinain Tarzanille, mutta nälkä ei
pitänyt suurta lukua sitkeydestä eikä ilkeästä mausta, ja niin oli
apinamies ennen pitkää taas valmis nukkumaan vatsa täynnä. Ensin
hänen kuitenkin täytyi nylkeä nahka, sillä juuri tästä syystä hän
olikin halunnut surmata Saborin.
Kätevästi hän irroitti paksun taljan, sillä hän oli tähän työhön
harjaantunut pienempiä eläimiä nylkiessään. Sitten hän vei
voitonmerkkinä korkean puun oksalle, kyyristyi siellä haarukan varaan
ja vaipui syvään uneen, jota eivät mitkään näyt häirinneet.
Kun Tarzan ei ollut pitkään aikaan levännyt, vaan ollut ahkerassa
puuhassa ja nyt saanut vatsansa täyteen, niin ei ole kumma, että
hän nukkui koko vuorokauden ja heräsi vasta seuraavana päivänä
puolenpäivän tienoissa. Hän meni suoraa päätä Saborin raadon luo,
mutta huomasi mielikarvaudekseen, että toiset viidakon nälkäiset
asukkaat olivat kalunneet luut putipuhtaiksi.
Puolen tunnin matkailu metsässä toi hänen tielleen nuoren hirven,
ja ennenkuin pikku otus tiesi vihollisen olevan lähellä, oli terävä
nuoli iskenyt sen niskaan.
Niin nopeasti vaikutti myrkky, että hirvi ehti hypähtää tuskin
kymmentä askelta, kun se tuupertui kuolleena maahan. Taas sai Tarzan
oikein juhla-aterian, mutta tällä kertaa hän ei mennyt nukkumaan.
Sensijaan hän riensi eteenpäin sille paikalle, jonne heimolaiset
olivat jääneet, ja sinne saavuttuaan hän näytteli heille ylpeänä
Saborin taljaa.
"Katsokaa, Kertshakin apinat!" huusi hän. "Katsokaa, mitä mahtava
tappaja Tarzan on tehnyt! Kuka teistä on milloinkaan tappanut Numan
väkeä? Tarzan on joukossanne mahtavin, sillä Tarzan ei ole mikään
apina. Tarzan on?-" Tässä hän pysähtyi, sillä ihmisapinain kielessä
ei ollut sanaa, joka olisi merkinnyt ihmistä, ja Tarzan osasi vain
kirjoittaa sen sanan englanniksi, mutta sen ääntäminen oli hänelle
mahdotonta.
Heimo oli keräytynyt katsomaan hänen ihmeellisen sankariutensa
voitonmerkkiä ja kuulemaan hänen sanojaan.
Ainoastaan Kertshak pysytteli loitompana kateellisen vihan ja
kostonhimon vallassa.
Äkkiä jotakin ratkesi ihmisapinan pienissä häijyissä aivoissa.
Kauheasti kiljahtaen Kertshak hyökkäsi kokoontuneitten joukkoon.
Huitoen ja lyöden suunnattomilla käsillään hän ehti tappaa ja ruhjoa
kymmenkunta apinaa, ennenkuin heimo pääsi pakoon metsän puihin.
Vaahdoten ja karjuen hulluutensa puuskassa Kertshak katseli
ympärilleen nähdäkseen sen, jota enimmin vihasi, ja läheisen puun
oksalta hän keksikin Tarzanin.
"Tule alas, Tarzan, suuri tappaja!" huusi Kertshak. "Tule alas, että
saisit tuntea vielä suuremman tappajan hampaita! Pakenevatko mahtavat
urhot puihin heti, kun vaara lähestyy?" Ja sitten Kertshak päästi
yhtenä vyörynä ilmoille heimonsa taisteluhaasteen.
Levollisesti Tarzan hypähti maahan. Henkeään pidätellen katseli heimo
korkeilta oksilta, kuinka Kertshak yhä karjuen hyökkäsi verrattain
pienen vastustajansa kimppuun.
Lähes seitsemän jalan mittaisena Kertshak nousi pystyyn lyhyille
jaloilleen. Hänen tavattomilla hartioillaan pullistuivat lihakset
kuin pallot. Lyhyt, leveä niska oli kuin kimppu rautaisia jänteitä,
paksumpi kuin hänen kallonsa, joten pää näytti vain pieneltä
kasvannaiselta lihaskasan keskellä.
Huulet irvissä hän paljasti valtavat raateluhampaansa, ja hänen
pienet verestävät silmänsä kiiluivat ja kuvastivat kauheaa raivoa.
Hänen edessään odottaen seisoi Tarzan, joka myös oli kookas ja
jäntevä, mutta ainoastaan kuuden jalan pituisena ja ruumiiltaan
hennompana hän sittenkin näytti auttamattomasti heikommalta siinä
kamppailussa, joka nyt oli tulossa.
Hänen jousensa ja nuolensa olivat jonkun matkan päässä, minne hän oli
ne laskenut näytellessään apinatovereilleen Saborin taljaa, ja niinpä
hän otti Kertshakin vastaan aseistettuna vain metsästyspuukollaan ja
ylemmällä älyllään, joiden oli vastattava vihollisen hirveää voimaa.
Kun Kertshak karjuen ryntäsi kohti, vetäisi loordi Greystoke pitkän
puukkonsa tupesta, vastasi taisteluhaasteeseen yhtä verenhimoisesti
kiljaisten ja syöksähti ottamaan hyökkäystä vastaan. Hän oli liian
viisas antaakseen pitkien, karvaisten käsien tarttua itseensä. Juuri
sillä hetkellä, kun molempien ruumiit olivat iskemäisillään yhteen
hän tarttui vihollisensa toiseen ranteeseen, käänsi sen syrjään
ja upotti puukkonsa kahvaa myöten Kertshakin ruumiiseen sydämen
alapuolelle.
Ennenkuin hän ehti kiskaista terää taas esille, oli hirviö tarttunut
häneen kiinni ja riistänyt aseen hänen kädestään.
Nyt Kertshak suuntasi nyrkillään Tarzanin päähän hirvittävän iskun,
joka olisi sen helposti murskannut, jos olisi osunut kohdalle.
Mutta Tarzan oli kyllin nopea ja kumartuen väisti sen, iskien samalla
itse voimakkaasti nyrkillään Kertshakia vatsanpohjaan.
Apina horjahti taaksepäin. Vaikka kuolettava haava hänen rinnassaan
oli miltei tainnuttanut hänet, virkosi hän epätoivoisesti ponnistaen
vielä kerran, sai kätensä vapaaksi Tarzanin otteesta ja puristi
vastustajansa tiukkaan syleilyyn. Suuret leuat lähenivät jo Tarzanin
kurkkua, mutta nuoren loordin jäntevät sormet tarttuivat Kertshakin
omaan kurkkuun, ennenkuin tämä kerkisi upottaa hampaansa sileään
ruskeaan ihoon.
Näin he ottelivat, toinen uhaten lopettaa vihollisensa hirveillä
hampaillaan, toinen koettaen puristaa kokoon vastustajansa
henkitorvea ja pitää murisevaa kitaa loitolla itsestään. Apinan
suurempi voima näkyi kuitenkin pääsevän vihdoin voitolle ja pedon
hampaat olivat enää tuskin tuuman päässä Tarzanin kurkusta,
kun karvainen ruumis äkkiä värähti, sitten kangastui ja sortui
hervottomana maahan.
Kertshak oli kuollut.
Silloin Tarzan veti haavasta ulos puukon, joka niin usein oli
auttanut häntä voittamaan väkevämpiänsä ja painoi jalkansa voitetun
vihollisensa niskalle. Samalla kajahti taas metsän halki voittajan
hurjanvilli riemuhuuto.
Näin tuli nuoresta loordi Greystokesta apinain kuningas.