Korkealta oksalta Tarzan katseli viljelysten tuolla puolen olevaa
kaislakattoista kylää.
Huomattuaan, että metsä yhdeltä taholta ulottui kylään asti, hän
lähti sille puolelle, tuntien vastustamatonta halua nähdä oman
rotunsa olentoja, oppia tuntemaan heidän tapojaan ja lähemmin
tarkastella heidän asumiaan oudonnäköisiä pesiä.
Hänen villi elämänsä viidakon julmien petojen parissa oli totuttanut
hänet pitämään vihollisina kaikkia, jotka eivät kuuluneet hänen
omaan heimoonsa. Ulkomuodon samankaltaisuus ei eksyttänyt häntä
kuvittelemaan mitään hyvää niistä tervetuliaisista, jotka hän
saisi osakseen, jos nämä, jotka olivat ensimmäiset hänen näkemänsä
ihmissuvun edustajat, saisivat hänet käsiinsä.
Apinain Tarzan ei ollut vähääkään tunteellinen. Hän ei tiennyt
mitään ihmisten veljeydestä. Kaikki vieraat olennot olivat hänen
verivihollisiaan, lukuunottamatta eräitä harvoja poikkeuksia, joista
Tantor, elefantti, oli huomattavin.
Sen hän käsitti tuntematta vihaa tai katkeruutta. Tappaminen oli
hänen kesyttömän maailmansa laki. Harvoja olivat hänen alkeelliset
huvinsa, mutta suurin niistä oli metsästäminen ja surmaaminen, ja
siksi hän soi muillekin oikeuden nauttia samasta, vaikkapa itse
joutuisikin heidän metsästysintonsa uhriksi.
Hänen ihmeellinen elämänsä ei ollut kuitenkaan tehnyt hänestä
verenhimoista. Että tappaminen häntä huvitti ja että hän sen
suoritti iloinen hymy kauniilla huulillaan, se ei todistanut hänessä
mitään synnynnäistä julmuutta. Enimmäkseen hän surmasi saadakseen
ravintoa, mutta koska hän oli ihminen, niin hän toisinaan metsästi
vain huvikseen -- mitä ei yksikään eläin tee: koko luomakunnassa
on ihminen ainoa, joka tappaa tunteettomasti ja turhanpäiten, vain
pelkästä huvista saada tuottaa tuskaa ja kuolemaa.
Ja kun hän surmasi kostoksi tai itsepuolustuksen vuoksi, niin
senkin hän teki ilman erikoista mielenliikutusta. Olikin muuten
välttämätöntä pysyä maltillisena, jos tahtoi säilyttää oman nahkansa.
Niin nytkin, kun hän varovasti lähestyi Mbongan kylää, hän oli täysin
valmistunut joko tappamaan tai itse menettämään henkensä, jos hänet
keksittäisiin. Hän eteni salavihkaa kuin varjo, sillä Kulonga oli
opettanut hänet suuresti kunnioittamaan teräviä tikkuja, jotka niin
nopeasti ja erehtymättömästi toivat kuoleman.
Viimein hän pääsi puuhun, jolla oli raskas lehvistö ja josta riippui
joukottain jättiläismäisiä köynnöskasveja. Tästä melkein umpinaisesta
lehtimajasta hän kurkisteli kylää kohti, uteliaana odotellen uusia
ihmeitä.
Alastomia lapsia juoksenteli ja leikki kylän raitilla. Jotkut naiset
jauhoivat kuivattuja ratamoja karkeatekoisissa kivihuhmareissa, kun
taas toiset leipoivat kakkuja jauhoista. Vainiolla hän saattoi nähdä
samoin naisia kuokkimassa, haravoimassa ja kaivamassa.
Kaikilla heistä oli oudonnäköiset kuivista heinistä kudotut
vyöhameet, ja monella oli koristeena pronssinen tai vaskinen
rengas käsivarressa ja nilkassa. Monen mustan kaulan ympärillä oli
merkillisen näköiset metallilangasta punotut ketjut, ja toiset olivat
lisäksi koristaneet itsensä valtavilla nenärenkailla.
Tarzan katseli yhä enemmän ihmetellen näitä outoja olentoja. Puiden
siimeksessä makaili useita miehiä, ja avoimen paikan äärimmäisellä
laidalla hän silloin tällöin näki vilahduksen aseistetuista
sotureista, jotka ilmeisesti vartioivat kylää vihollisen
äkkiarvaamattomilta hyökkäyksiltä.
Hän huomasi, että vain naiset tekivät työtä. Missään ei näkynyt
miehiä, jotka olisivat muokanneet peltoja tai suorittaneet kotoisia
askareita.
Lopuksi hänen silmänsä kiintyivät erääseen naiseen, joka oli aivan
hänen alapuolellaan.
Naisen edessä oli vähänlainen pata, joka oli nostettu hiljaiselle
tulelle ja jossa poreili paksua punervaa, tervamaista ainetta.
Hänen toisella puolellaan oli kasa nuolia, joiden kärkiä hän kastoi
kiehuvaan aineeseen; sitten hän laski nuolet varovasti pienelle
telineelle.
Tarzan oli kuin lumoutunut. Nyt hän oli päässyt selville jousimiehen
pikku nuolten salaisuudesta. Hän pani merkille sen äärimmäisen
huolellisuuden, jota vaimo noudatti, ettei kiehuva aine saisi
vähääkään koskettaa hänen käsiään, ja kun hänen sormelleen kerran
pirskahti pisara, kastoi hän hyppysensä kiireesti vesiastiaan,
riipaisi kourallisen lehtiä ja pyyhki niillä tahran.
Tosin Tarzan ei tiennyt mitään myrkyistä, mutta hänen terävä älynsä
sanoi hänelle, että juuri tämä kuolettava aine tappoi eikä suinkaan
pikku nuoli, joka vain kuljetti sen uhrin ruumiiseen.
Kuinka hän halusikaan saada lisää näitä kuolettavia tikkuja! Jospa
nainen vain hetkeksikään jättäisi työnsä, niin hän voisi pudottautua
maahan, ottaa niitä kourallisen ja kapsahtaa takaisin puuhun,
ennenkuin toinen ehtisi edes kolmasti hengähtää.
Koettaessaan keksiä jotakin, mikä vetäisi naisen huomion puoleensa,
hän kuuli villin huudon avoimelta paikalta. Hän katsoi sinne ja näki
mustan soturin seisovan juuri sen puun juurella, johon hän tuntia
aikaisemmin oli hirttänyt Kaalan surmaajan.
Mies huusi ja heilutti keihästään päänsä yläpuolella. Tavantakaa hän
osoitti johonkin, joka oli maassa hänen edessään.
Kylä joutui heti kuohuksiin. Aseistettuja miehiä ryntäsi monesta
majasta ja juoksi kiivaasti aukion yli kiihtyneen etu vartijan luo.
Heidän jäljessään parveilivat vanhat miehet, naiset ja lapset, kunnes
äkkiä koko kylä oli jäänyt tyhjäksi.
Tarzan tiesi, että he olivat löytäneet hänen uhrinsa ruumiin, mutta
se kiinnitti hänen mieltänsä paljon vähemmän kuin se tosiseikka,
ettei kylään ollut jäänyt ketään estämään häntä ottamasta nuolia.
Nopeasti ja ääneti hän lipui maahan myrkkypadan viereen. Hetkisen
hän seisoi liikkumatta, ja hänen kirkkaat silmänsä tutkistelivat
paaluaidan sisäpuolta.
Ei näkynyt sieluakaan. Hänen silmänsä kiintyivät läheisen majan
avoimeen oveen. Sopisipa katsoa sisään, ajatteli Tarzan, ja niin hän
varovasti lähestyi kaislakattoista rakennusta. Hetken hän seisoi
ulkopuolella kuunnellen tarkkaavaisesti. Ei kuulunut mitään, ja hän
livahti majan puolihämärään.
Seinillä riippui aseita -- pitkiä keihäitä, oudonmuotoisia puukkoja
ja pari kapeaa kilpeä. Huoneen keskellä oli keittoastia ja nurkassa
heinistä tehty ja palmikoiduilla matoilla peitetty kasa, jota
asukkaat nähtävästi käyttivät vuoteena. Lattialla oli useita
ihmiskalloja.
Tarzan tunnusteli jokaista esinettä, nosteli keihäitä ja haisteli
niitä, sillä hänellä oi kaikissa tutkimuksissaan erinomaista
apua tarkasta vainustaan. Hän mieli ottaa yhden näistä pitkistä
teräväkärkisistä kapineista, mutta sitä hän ei nyt voinut, hänen kun
piti ottaa nuolia mukaansa.
Otettuaan eri esineitä seinältä hän heitti ne yksitellen keskelle
huonetta kasaan. Sen päälle hän pani ylösalaisin käännetyn
keittoastian ja tämän kukkuraksi irvistelevän kallon, johon hän
kiinnitti Kulonga-vainajan päähineen.
Sitten hän astui pari askelta taaksepäin, tarkasteli työtänsä ja
irvisteli. Apinain Tarzan oli myös leikinlaskija.
Mutta nyt hän kuuli ulkoa ääniä, huutoja ja haikeaa valitusta. Hän
hätkähti. Oliko hän viipynyt liian kauan? Nopeasti hän hypähti ovelle
ja tähysteli pitkin kylän raittia portille päin.
Asukkaat eivät olleet vielä näkyvissä, mutta hän saattoi selvästi
kuulla heidän tulevan viljelysten poikki. He olivat varmasti jo
lähellä.
Kuin salama hän juoksi avoimen paikan yli nuolikasan luo. Hän kokosi
nuolia niin paljon kuin jaksoi kantaa kainalossaan, potkaisi kiehuvan
padan nurin ja katosi puun lehvien peittoon samassa hetkessä, kun
ensimmäinen palaavista asukkaista astui esille aitauksen portista.
Sitten hän jäi katselemaan tapahtumien kulkua, istuen kyyryssä kuin
kesytön lintu valmiina nopeaan pakoon, jos pieninkin vaara uhkaisi.
Kyläläiset tulivat jonossa pitkin raittia, ja neljä heistä kantoi
Kulongan ruumista. Takana tungeksivat naiset, päästäen ilmoille
outoja valitushuutoja. He lähestyivät Kulongan majaa, juuri sitä,
jossa Tarzan oli tehnyt kolttosiaan.
Tuskin oli heistä muutamia astunut majaan, kun he syöksyivät jälleen
ulos villissä rytäkässä. Toiset kiirehtivät heidän ympärilleen. He
viittoilivat, osoittivat sormillaan ja juttelivat kiihtyneinä; sitten
lähti useita sotureita majan luo ja tähysteli sisään.
Lopuksi astui majaan eräs vanha mies, jolla oli monia
metallikoristuksia käsivarressa ja jaloissa ja ihmisluurankojen
sormista tehdyt ketjut rinnassa.
Se oli kuningas Mbonga, Kulongan isä.
Hetken aikaa oli kaikki hiljaa. Sitten Mbonga tuli ulos, raivo ja
taikauskoinen pelko kuvastuneina hirveillä kasvoillaan. Hän puhui
muutamia sanoja kokoontuneille sotilaille, ja heti miehet juoksivat
kylän joka haaralle ja tutkivat tarkasti joka majan ja nurkan
paaluaidan sisäpuolella.
Tuskin oli etsintä alkanut, kun huomattiin kumoon kaadettu kattila
ja myrkkynuolien varkaus. Mitään muuta ei keksitty, ja kauhuissaan
ja peloissaan kokoontuivat kylän asukkaat muutamia hetkiä myöhemmin
kuninkaan ympärille.
Mbonga ei osannut selittää näitä outoja tapahtumia. Tarpeeksi
salaperäisyyttä oli jo siinä, että Kulongan vielä lämmin ruumis
puukotettuna ja kuristettuna oli löydetty heidän viljelystensä
vierestä kuulomatkan päässä kylästä, melkein isän kodin ovelta, mutta
viimeiset hirveät löydöt itse kylästä, jopa Kulonga-vainajan omasta
majasta, täyttivät heidän sydämensä kauhistuksella, ja heidän aivonsa
manasivat esiin mitä kamalimpia taikauskoisia selityksiä.
He seisoskelivat pikku ryhmissä, puhelivat hiljaa ja loivat suurista
pyöreistä silmistään pelokkaita katseita taakseen.
Apinain Tarzan katseli heitä hetken aikaa korkean puun oksalta.
Heidän käytöksessään oli paljon selittämätöntä, sillä taikausko oli
hänelle vieras, ja pelosta hänellä oli vain hämärät käsitykset.
Aurinko oli jo noussut korkealle. Tarzan ei ollut syönyt tänään,
ja oli monta kilometriä matkaa sille paikalle, jonne Hortan,
metsäkarjun, herkulliset jätteet oli piilotettu.
Niinpä hän käänsi selkänsä Mbongan kylälle ja hävisi metsän tiheän
verhon peittoon.