Tappojuhlan jälkeisenä aamuna heimo lähti vitkalleen metsän läpi
takaisin rannikolle päin. Tublatin ruumis jäi sille paikalle, johon
oli kaatunut, sillä Kertshakin kansa ei syö omia vainajiaan.
Retken varrella he verkalleen haeskelivat ruokaa. Kaikenlaisia
hedelmiä he löysivät yllin kyllin ja toisinaan linnunpoikasia, munia,
matelijoita ja hyönteisiä. Pähkinät he murskasivat voimakkailla
hampaillaan tai kivien välissä, jos ne olivat liian kovia.
Kerran osui vanha Sabor heidän tielleen ja pani heidät kiireimmiten
kapuamaan korkeille oksille, sillä jos hän kunnioittikin heidän
lukuaan ja teräviä hampaitaan, niin hekin puolestaan pitivät yhtä
suuressa arvossa hänen hurjaa rohkeuttaan ja käpäliensä voimaa.
Tarzan istui matalalla oksalla ihan sen kohdan yläpuolella, missä
Saborin notkea ja majesteetillinen hahmo hiipi tiheän viidakon läpi.
Hän heitti ananaksen kansansa iänikuisen vihollisen niskaan. Leijona
pysähtyi ja katseli ylöspäin virnistelevää apinapoikaa kohti, pieksi
vihaisesti hännällään ja muristen paljasti keltaiset hampaansa,
jolloin huulet kiristyivät ryppyihin ja ilkeät silmät kapenivat
raivoa ja vihaa uhkuviksi raoiksi. Korvat luimussa se katsoi Tarzania
suoraan silmiin ja päästi kuuluville karjuvan taisteluhaasteensa.
Turvalliselta oksaltaan apinalapsi huusi heti heimonsa tuiman
vastauksen. Hetkisen he silmäilivät toisiaan ääneti, sitten peto
kääntyi viidakkoon, joka nielaisi sen kuin meri heitetyn kiven.
Mutta Tarzanin mieleen juolahti suurenmoinen suunnitelma. Koska hän
oli ottanut hengiltä rajun Tublatin, niin eikö hän siis ollut mahtava
taistelija? Jos hän nujertaisi kavalan Saborin, olisi hän myös
mahtava metsästäjä.
Hänen pienen englantilaisen sydämensä pohjalla oli kova halu peittää
alastomuutensa vaatteilla, sillä kuvakirjastaan hän oli oppinut, että
kaikki ihmiset olivat puettuja, kun taas marakatit, apinat ja kaikki
muut elolliset olivat alastomia.
Varmasti olivat siis vaatteet suuruuden todellinen tunnus --
osoittaen ihmisen ylemmyyttä kaikkien eläinten rinnalla, sillä
tietenkään ei voinut olla muuta syytä noiden kiusallisten vehkeiden
käyttöön.
Monta täysikuuta sitten, kun hän oli ollut paljon pienempi, hän
oli halunnut Saborin, naarasleijonan, tai Numan, urosleijonan,
tai Shitan, leopardin, nahkaa peittääkseen karvattoman ruumiinsa,
ettei enää olisi inhoittavan Histah-käärmeen kaltainen. Mutta nyt
hän oli ylpeä sileästä ihostaan, sillä se oli merkkinä siitä, että
hän polveutui mahtavasta rodusta, ja niin hänessä heräsi kaksi
ristiriitaista halua: käydä alasti, siten ylpeästi osoittaakseen
alkuperäänsä tai noudattaa oman heimonsa tapoja ja ryhtyi käyttämään
ilkeyttäviä ja epämukavia vaatekappaleita.
Heimon jatkaessa verkkaista kulkuaan metsän läpi, Saborin mentyä
matkoihinsa, oli Tarzanin mielessä yhä se suunnitelma, kuinka hän
surmaisi vihollisensa, eikä hän sitten monena päivänä voinutkaan
juuri mitään muuta ajatella.
Pian hän kuitenkin sai muuta mietittävää.
Äkkiä alkoi olla niin pimeä kuin keskiyöllä. Viidakon äänet
vaikenivat. Puut seisoivat liikkumatta kuin lamautuneina odottaen
äkillistä tuhoa. Koko luonto odotti -- kukaan ei tiennyt mitä.
Kaukaa alkoi vihdoin kuulua heikkoa, kumeaa, surullista vinkunaa.
Lähemmäksi, yhä lähemmäksi se tuli ja kävi äänekkäämmäksi. Isot
puut taipuivat yhtä aikaa, ikäänkuin mahtava käsi olisi painanut
niitä maata kohti. Yhä matalammalle ne kumartuivat, eikä kuitenkaan
kuulunut muuta ääntä kuin tuulen syvä ja kammottava valitus.
Sitten viidakon jätit äkkiä ponnahtivat pystyyn, heiluttaen valtavia
latvojaan, ikäänkuin vihaisina osoittaisivat mieltään. Terävä ja
sokaiseva salama välähti taivaalla vaeltavista mustista pilvistä,
ja ukkosen jyrähdykset pauhasivat vimmatusti. Vedenpaisumus syöksyi
maahan -- kaikki manalan vallat kävivät viidakon kimppuun.
Heimo kyykisteli isojen puitten juurella, väristen kylmästä sateessa.
Pimeyttä halkovan salaman valossa näkyi hurjasti heiluvia oksia,
viuhuvia lonkeroita ja taipuvia runkoja.
Väliin joku metsän vanhuksista murskautui välähtävän salaman
satuttamana tuhansiksi sirpaleiksi ja veti mukanaan lukemattomia
oksia ja pienempiä naapureitaan, mikä yhä lisäsi troopillisen
aarniometsän sekasortoa. Pyörremyrskyn käsissä sinkoili oksia,
suuria ja pieniä, rajusti liikehtivän vihannuuden halki, kuolemaksi
ja tuhoksi tiheästi asutun maailman lukemattomille onnettomille
asukkaille.
Tuntikausia jatkui myrsky lakkaamatta, ja heimo kyyristeli yhä
pelosta väristen. Ollen alituisessa vaarassa joutua kaatuvien
puiden ja oksien alle ja lamautuneina välähtelevistä salamoista
ja jyrähdyksistä he pysyttelivät surkeina koossa, kunnes myrsky
vaimenisi.
Loppu oli yhtä äkillinen kuin alkukin. Tuuli lakkasi, aurinko paistoi
-- luonto hymyili jälleen. Vettä tiukkuvat lehdet ja oksat, uhkeiden
kukkien märät kuvut välkkyivät palaavan päivän loisteessa. Ja yhtä
pian kuin luonto unohti kauhunsa, tointuivat siitä myös sen lapset.
Toimelias elämä jatkui kuten aikaisemmin ennen pimeyttä ja pelkoa.
Mutta Tarzanille oli nyt selvinnyt vaatteiden salaisuus. Kuinka
mukavaa olisikaan ollut Saborin paksun nahan alla! Ja niin sai
seikkailuhalu uutta virikettä.
Useita kuukausia oleskeli heimo rannikolla, missä Tarzanin maja oli,
ja opinnot veivät suurimman osan hänen aikaansa; mutta aina kun hän
kuljeskeli metsässä, piti hän valmiina suopunkiaan. Monet pikku
eläimet joutuivat hänen nopeasti viskaamaansa silmukkaan.
Kerran se osui Hortan, metsäkarjun, lyhyeen niskaan ja tämän vimmatut
ponnistelut päästä vapaaksi tempaisivat Tarzanin maahan oksalta,
jolla hän oli maannut vaanimassa. Väkevä karju kääntyi kuullessaan
hänen putoavan, ja nähdessään siinä vain helpon saaliin se painoi
päänsä alas ja hyökkäsi hämmästyneen pojan kimppuun.
Onneksi Tarzan ei ollut loukkaantunut putoamisestaan, sillä kissan
tavoin hän oli levittänyt kaikki neljä raajaansa välttääkseen
tärähdystä. Heti hän oli pystyssä, ja hypäten kuin apina hän pääsi
turvaan oksalle. Hortan turhaan koettaessa häntä tavoittaa.
Näin Tarzan kokeillen oppi oudon aseensa vahvat sekä heikot puolet.
Tällä kertaa hän tosin menetti pitkän köytensä, mutta hän tiesi,
että jos Sabor olisi vetänyt hänet oksalta, niin loppu olisi
todennäköisesti ollut toinen, sillä epäilemättä hän silloin olisi
menettänyt henkensä.
Uuden köyden punomiseen meni häneltä monta päivää, mutta kun
se vihdoin oli valmis, lähti hän taas metsästämään, asettuen
väijyksiin tiheälatvaiselle oksalle, joka riippui veden luo vievän
paljonkuljetun polun yllä.
Useat pikku eläimet kulkivat ehein nahoin hänen ohitseen. Hän ei
välittänyt niin mitättömästä saaliista. Jonkin isomman otuksen piti
näyttää toteen hänen aseensa tehokkuus.
Vihdoin tuli se, jota hän etusijassa odotti. Notkeat lihakset
pullistuneina välkkyvän taljan alla, täyteläisenä ja kiiltävänä tuli
Sabor, naarasleijona. Pehmeät käpälät astelivat ääneti kapeaa polkua.
Päätänsä se piti korkealla, ollen alati varuillaan, ja pitkä häntä
heilui siroin kääntein hitaasti edestakaisin.
Yhä lähemmäksi se tuli paikkaa, missä Tarzan piili oksalla, pitäen
pitkää suopunkiaan valmiina heittoon.
Kuin pronssipatsas, hiljaa kuin muuri oli siinä Tarzan kyyryssä.
Sabor oli menossa alitse. Se astui ohitse askeleen -- toisen,
kolmannenkin, mutta silloin salavihkainen ansa suhahti lentoon.
Hetkisen riippui levällään oleva silmukka leijonan pään yllä kuin
käärme, mutta samassa kuin peto katsahti ylöspäin, keksiäkseen
mistä suopungin suhahdus oli lähtöisin, kiertyi, köysi sen kaulaan.
Nopealla tempaisulla Tarzan tiukensi silmukkaa, päästi köyden ja
piteli molemmin käsin itseään kiinni oksalla.
Sabor oli paulassa. Yhdellä loikkauksella ryntäsi säikähtynyt peto
viidakkoon, mutta Tarzan ei enää menettänyt toista köyttä eikä
saalistaan samoin kuin edellisellä kerralla. Kokemuksesta hän oli
saanut oppia ja ajoissa sitonut köyden pään siihen puuhun, jossa hän
istui. Loikatessaan leijona tunsi köyden puristuvan yhä kireämmälle,
teki ilmassa täydellisen kuperkeikan ja putosi raskaasti mätkähtäen
selälleen.
Näin pitkälle oli Tarzanin suunnitelma täysin onnistunut; mutta kun
hän tarttui köyteen ja otti tukea kahden vahvan oksan haarukasta,
huomasi hän, ettei ollutkaan helppoa kiskoa väkevää, rimpuilevaa,
kynsivää, purevaa ja murisevaa otusta puuhun hirtettäväksi.
Vanha Sabor oli tavattoman painava, ja kun se harasi vastaan
mahtavilla käpälillään, olisi vain itse Tantor, elefantti saanut sen
liikkeelle.
Leijona oli taas polulla, mistä se saattoi nähdä konnankujeen
tekijän. Raivosta karjaisten se teki äkkihyökkäyksen ja ponnahti
korkealle ilmaan Tarzania kohti, mutta kun sen valtava ruho pääsi
oksalle, jolla Tarzan oli istunut, ei tätä enää siinä ollut. Sen
sijaan hän nyt keveästi keinui ohuemmalla oksalla, muutaman metrin
päässä vankia ylempänä.
Hetken aikaa Sabor pysytteli oksalla Tarzanin heitellessä risuja sen
suojattomaan päähän. Sitten peto pudottautui taas maahan, ja Tarzan
kiirehti tarttumaan köyteen; mutta Sabor oli nyt huomannut, että
sitä piteli vain ohut nuora, ja kohta se katkaisi tämän valtavilla
hampaillaan, ennenkuin Tarzan oli toistamiseen ehtinyt tiukentaa
silmukkaa.
Tarzan oli äkeissään. Hänen huolellinen suunnitelmansa oli rauennut
tyhjiin, ja niin hän istui haukuskellen ärisevää petoa ja irvistellen
sille parhaansa mukaan.
Sabor käyskenteli edestakaisin puun juurella kolme tuntia. Neljä
kertaa se kyyristyi, mutta yhtä hyvin se olisi voinut saada kynsiinsä
tuulta, joka suhisi puiden latvoissa.
Vihdoin Tarzan väsyi leikkiin, hihkaisi lähtiäisiksi, heitti hyvin
tähdätyn pehmeän ja tahmean hedelmän vihollisensa sähisevään kuonoon
mäsäksi ja lennätti itseään nopeasti puusta puuhun parinkymmenen
metrin korkeudella maasta, ollen taas pian heimolaistensa luona.
Täällä hän kertoi seikkailunsa, rehenteli ja kerskaili, niin että se
herätti kunnioitusta katkerimmissa vihamiehissäkin, kun taas Kaala
suorastaan tanssi ilosta ja ylpeydestä.