Siinä ne taas olivat, nuo viisi pientä hyönteistä, jotka aina
seurasivat pikku apinaa. Ja näin hän edistyi hitaasti, perin
hitaasti, sillä tietämättään hän oli ryhtynyt kovaan ja vaivaloiseen
yritykseen -- joka voi näyttää mahdottomalta -- oppia lukemaan,
vaikkei hänellä ollut vihiäkään kirjaimista ja kirjakielestä tai
siitä, että sentapaista oli olemassa.
Siitä hän ei suoriutunut päivässä tai viikossa, yhdessä kuukaudessa
tai yhdessä vuodessa, mutta hitaasti hän kuitenkin oppi yhä
lisää, päästyään ensin perille siitä, mitä mahdollisuuksia näihin
hyönteisiin kätkeytyi, ja niinpä hän viidentoista vanhana tunsi
kaikki eri kirjainyhdistelmät, jotka selittivät kuvia pienessä
aapisessa ja parissa kuvakirjassa.
Muiden kuin nimisanain merkityksestä ja käytöstä hänellä oli vain
perin heikot ja hämärät käsitteet.
Ollessaan kahdentoista vanha hän kerran löysi joukon lyijykyniä
pöydänkannen alaisesta huomaamattomasta laatikosta ja raapaistuaan
yhdellä niistä pöydän pintaan näki suureksi huvikseen, että siitä jäi
musta jälki.
Hän puuhaili niin hartaasti uudella lelullaan, että pöydän pinta tuli
piankin täyteen harakanvarpaita ja kynän lyijypää kului puuta myöten.
Silloin hän otti toisen kynän, mutta tällä kertaa hänellä oli varma
tarkoitus. Hänen teki mieli koettaa piirtää eräitä niistä itikoista,
jotka ryömivät hänen kirjojensa sivuja pitkin.
Se oli vaikeaa työtä, sillä hän piteli kynää kuin puukkoa, mistä
johtui, ettei kirjoittaminen suinkaan käynyt keveästi eivätkä
tulokset olleet kovinkaan tyydyttäviä.
Mutta hän jatkoi kokeitaan kuukausimäärin, milloin hänelle vain
tuli tilaisuutta käydä majassa, kunnes hän lopuksi yhä uudestaan
yrittämällä keksi tavan pitää kynää niin, että hänen oli helppo sitä
ohjata, ja sitten hän lopuksi kykeni kömpelösti piirtämään jokaisen
pikku itikan.
Näin hän alkoi oppia kirjoittamaan.
Kirjaimia jäljentäessä tuli hänen mieleensä laskea, kuinka monta
niitä oli, ja vaikka hän ei osannut laskea meidän tavallamme, oli
hänellä kuitenkin käsitys paljoudesta. Perustana hänen laskelmissaan
oli hänen sormiensa lukumäärä.
Tutkisteltuaan eri kirjoja hän sai varmuuden siitä, että oli löytänyt
kaikki erinäköiset itikat, jotka toistuivat eri yhtymissä, ja nämä
hän pani oikeaan järjestykseen hyvin helposti, sillä olihan hän
lukemattomia kertoja tarkastanut hauskaa kuva-aapista kannesta
kanteen.
Hän edistyi yhä pitemmälle. Parhaat lisät hän sai ison kuvallisen
tietosanakirjan ehtymättömästä varastosta, sillä hän oppi enemmän
kuvista kuin tekstistä vielä senkin jälkeen, kun oli päässyt perille
kuolleiden itikkain merkityksestä. Kun hän älysi, että sanat olivat
aakkosjärjestyksessä, huvitti häntä etsiä tuttuja sanoja, joiden
kohdalla muut sanat ja määritelmät yhä lisäsivät hänen tietojaan.
Seitsemäntoista vanhana hän oli oppinut lukemaan yksinkertaista
aapista ja päässyt täysin selville pikku itikkain oikeasta ja
ihmeellisestä tarkoituksesta.
Hän ei enää hävennyt karvatonta ruumistaan ja inhimillisiä
piirteitään, sillä nyt hänen järkensä sanoi, että hän oli eri rotua
kuin hänen villit ja karvaiset toverinsa. Hän oli I-H-M-IN-E-N,
he olivat A-P-I-N-O-I-T-A, ja pikku apinat, jotka oleilivat ja
liikuskelivat puiden latvoissa, olivat M-A-R-A-K-A-T-T-E-J-A. Hän
tiesi vielä, että vanha Sabor oli L-E-I-J-O-N-A, Histah K-Ä-Ä-R-M-E
ja Tantor E-L-E-F-A-N-T-T-I.
Tästä lähtien hän edistyi nopeasti. Suuren sanakirjan ja vilkkaan,
terveen älynsä avulla, joka jo perinnäisesti oli tavallista
terävämpi, hän arvasi monta asiaa, vaikkei voinut niitä oikein
ymmärtää, ja enimmäkseen hänen arvailunsa osui hyvin lähelle totuutta.
Hänen itsekasvatuksensa keskeytyi aika-ajoin, mikä johtui hänen
heimonsa vaelluksista, mutta vaikkei hän tällöin saanutkaan
käsitellä kirjojaan, etsivät hänen toimeliaat aivonsa yhä edelleen
mielenkiintoisten ongelmien selityksiä. Kaarnat ja tasaiset lehdet,
vieläpä paljaat paikat maassa olivat hänen kirjoitusvihkojaan, joihin
hän metsästyspuukkonsa kärjellä piirteli, mitä kulloinkin mietiskeli.
Silti hän ei lyönyt laimin elämän vakavampia velvollisuuksia, vaikka
näin noudattikin halua päästä kirjastonsa kaikkien salaisuuksien
perille. Hän harjoitteli suopunkinsa heittämistä ja käsitteli terävää
veistä, jota oli oppinut pitämään kunnossa hiomalla sitä sileihin
kiviin.
Heimo oli karttunut sen jälkeen kun Tarzan oli joutunut sen
jäseneksi, sillä Kertshakin johdolla he olivat kyenneet pelottamaan
muut heimot pois viidakosta, joten heillä oli tarpeeksi syötävää ja
tuskin ollenkaan vastusta naapurien ryöstöretkistä. Siksi nuoret
urokset tultuaan täysi-ikäisiksi pitivät parempana ottaa itselleen
vaimot omasta heimostaan tai ryöstää niitä muualta ja tuoda
Kertshakin ryhmään, eläen hänen kanssaan ystävyydessä, kuin koettaen
perustaa omia heimoja ja joutua vallasta tappelemaan peloittavan
Kertshakin kanssa. Toisinaan joku tovereita uskaliaampi koetti
jälkimmäistä mahdollisuutta, mutta vielä ei ollut ilmestynyt ketään,
joka olisi kyennyt riistämään valtikkaa hurjan ja väkevän apinan
kädestä.
Tarzanilla oli erikoinen asema heimon keskuudessa. Tosin häntä
pidettiin heihin kuuluvana, mutta kuitenkin myönnettiin, että siinä
oli eroa. Vanhemmat urokset joko eivät olleet häntä huomaavinaan tai
vihasivat häntä niin kiihkeästi, että ellei hän olisi ollut niin
ihmeteltävän nopea liikkeissään ja ellei voimakas Kaala olisi häntä
vimmatusti puolustanut, hänet olisi surmattu jo varhaisina vuosinaan.
Tublat oli hänen hellittämättömin vihamiehensä, mutta juuri Tublatin
vuoksi, hänen ollessaan noin kolmentoista vanha, loppuivat äkkiä
muiden hätyyttelyt ja hän sai olla rauhassa paitsi silloin kun joku
joutui merkillisen raivon valtaan, joka vaivaa monia viidakon julmia
petoja. Silloin ei kukaan ollut turvassa.
Sinä päivänä, jolloin Tarzan hankki itselleen muiden kunnioituksen,
oli heimo kerääntynyt pieneen hevosenkengän muotoiseen notkoon,
joka oli matalien kunnaiden keskellä ja vapaa viidakon rönsyistä
ja köynnöskasveista. Tätä aukeaa paikkaa ympäröivät joka puolelta
koskemattoman metsän mahtavat jättiläiset, joiden juurella pensasto
oli niin tiheä, että ainoa tie paljaalle tantereelle kulki puiden
ylimpien oksien kautta.
Tänne, missä sai olla turvassa häiriöiltä, heimo usein tuli koolle.
Notkon keskellä oli kummallinen savirumpu, jollaisia ihmisapinat
kyhäävät merkillisiä juhlamenoja varten. Näiden humua ovat ihmiset
joskus kuulleet viidakon kätköistä, mutta kukaan ei ole saanut niitä
läheltä katsella.
Monet matkailijat ovat nähneet jättiläisapinain rumpuja ja eräät
kuulleet niiden jyminää, mutta Tarzan, loordi Greystoke, on
epäilemättä ainoa inhimillinen olento, joka on itse ottanut osaa
näihin mielettömiin, villeihin ja riehuviin temppuihin.
Tällaisesta alkeellisesta juhlimisesta ovat epäilemättä peräisin
nykyisen kirkon ja valtion muodollisuudet ja juhlamenot, sillä
mittaamattomia aikoja sitten, ennen ihmissuvun ensimmäisiä jäseniä,
ovat julmat karvaiset edeltäjämme tanssineet ja temppuilleet
savirumpujen kumahdellessa ja troopillisen kuun kirkkaasti paistaessa
mahtavassa aarniometsässä, joka on tänään sama kuin harmaan
menneisyyden jo ammoin unohdettuina öinä, kun turkispeitteiset
esi-isämme laskeutuivat huojuvilta oksilta, notkeasti pudottaen
itsensä ensimmäisen kokouspaikan pehmeälle turvematolle.
Sinä päivänä, jolloin Tarzan kerta kaikkiaan vapautui vainosta,
saatuaan alati kokea sen uhkaa kolmetoista vuotta pitkän ikänsä
kahtenatoista vuotena, samosivat heimon jäsenet, lukumäärältään nyt
noin satakunta, vaiteliaina viidakon puiden alimpia oksia myöten ja
hypähtivät sitten ääneti pyöreän notkon tanterelle.
Rumpujuhlan aiheena oli aina jokin tärkeä tapahtuma heimon
keskuudessa -- kun esim. oli saatu voitto, otettu vangiksi tai
surmattu jokin pelätty viidakon asuja tai kun kuningas oli kuollut ja
uuden piti astua tilalle -- ja silloin noudatettiin määrättyjä menoja.
Tänään oli surmattu muuan vihollisheimoon kuulunut jättiläisapina, ja
kun Kertshakin kansa saapui paikalle, voitiin nähdä kahden väkevän
uroksen kantavan välissään kukistetun vihollisen ruumista.
He laskivat taakkansa savirummun ääreen ja kyyristyivät siihen
vartijoiksi, toisten asettuessa ruohikolle nukkumaan, kunnes nouseva
kuu antaisi merkin juhlaan.
Tuntikausia vallitsi pikku kentällä täydellinen hiljaisuus, paitsi
milloin sen keskeyttivät loistavahöyhenisten papukaijojen kirkuvat
huudot tai tuhannet visertelevät linnut lakkaamatta lennellessään
heleäin kämmekkäin ja liekehtivien kukkien seassa, jotka koristivat
aarniometsän kuninkaiden lukemattomia sammalpeitteisiä oksia.
Pimeyden tullessa apinat alkoivat liikuskella ja järjestyivät
pian isoksi piiriksi savirummun ympärille. Naaraat ja nuorimmat
kyyköttivät ulommassa piirissä, täysikäiset urokset taas niiden
edessä sisempänä. Rummun ääressä istui kolme vanhaa naarasta, joilla
oli kullakin ryhmyinen karahka kädessä.
Hitaasti ja hillitysti he alkoivat lyödä savirumpua, kun nousevan
kuun ensimmäiset heikot säteet hopeoivat puiden latvoja. Valon
lisääntyessä kävivät lyönnit yhä tiheämmiksi ja voimakkaammiksi,
kunnes lopulta villit, rytmikkäät kumahdukset kajahtelivat
kilometrien päähän aarniometsässä. Pedot keskeyttivät otusten pyynnin
ja kuuntelivat pää koholla ja korvat hörössä kumeata rummutusta,
joka oli merkkinä apinain erikoisesta juhlasta. Joskus kuului hurjaa
karjumista tai kimeää rääkkymistä vastaukseksi ihmisapinain villiin
jymyyn, mutta kukaan ei tullut lähelle urkkimaan tai uskaltanut
hyökätä niiden kimppuun.
Kun rummun kumina paisui suorastaan huumaavaksi, hyppäsi Kertshak
avoimella paikalla kyyköttävien uroksien ja rummuttavien naarasten
väliin. Siinä hän seisoi pystyssä, kääntäen päätään taaksepäin ja
katsoen nousevaa kuuta kohti, ja samalla takoi rintaansa valtavilla
karvaisilla nyrkeillään, päästäen kamalia karjahduksia.
Kolmasti kiiri tämä kammottava huuto korven autiossa hiljaisuudessa.
Sitten hän kyykistyi ja kiersi hiipivin askelin pitkin avointa
ympyrää, pysyen kaukana rumpualttarin vieressä lojuvasta
apinaruumiista, mutta kuitenkin pitäen yhä julmia, vihaisia, punaisia
silmiään siihen tähdättyinä. Nyt hyppäsi esille toinen uros, toisti
kuninkaansa hirveät karjahdukset ja seurasi hänen kintereillään.
Toiset tekivät samoin nopeassa tahdissa, niin että aarniometsä kaikui
heidän miltei keskeytymättömistä verenhimoisista ulvahduksistaan.
Tämän kaiken oli määrä haasteena esittää taistelun alkua.
Kun kaikki täysikasvuiset urokset olivat yhtyneet sotatanssiin, alkoi
toinen näytös, hyökkäys vihollista vastaan.
Temmaten valtavan nuijan vartavasten kerätystä oksakasasta Kertshak
ryntäsi raivokkaasti apinaraadon kimppuun ja antoi sille tuiman
iskun, samalla ilkeästi muristen ja korskuen. Rummun kumahdukset
yltyivät yhä, samoin iskut, kunnes kaikki urokset olivat lähestyneet
uhria, antaneet sille nuijastaan kolhaisun ja sitten yhtyneet
kuolemantanssin riehuntaan.
Tarzan oli mukana tässä villissä, hyppivässä laumassa. Hänen
ruskea, jäntevä ruumiinsa loisti kuutamossa ja näytti norjalta ja
sirolta kömpelöiden, karvaisten petojen rinnalla. Kukaan ei ottanut
väijyvämmin osaa kuviteltuun taisteluun, kukaan ei ollut julmempi
villissä hyökkäyksessä eikä kukaan kuolemantanssissa hypännyt niin
korkealle ilmaan kuin hän.
Puoli tuntia kesti vimmattua tanssia, sitten rumpu vaikeni Kertshakin
käskystä, ja rummuttajat kiirehtivät tanssijain parven puhki
kyyristelevien katselijain sekaan. Nyt urokset kuin yhtenä miehenä
ryntäsivät käsiksi raatoon, joka heidän hirveistä iskuistaan oli
muuttunut muodottomaksi karvaiseksi rykelmäksi.
Lihaa he harvoin saivat tarpeekseen, joten heidän meluisan juhlansa
päättäjäisiksi sopikin parhaiten tuoreen lihan syönti, ja tähän he
nyt kohdistivat kaiken huomionsa. Raateluhampaat upposivat vihollisen
ruhoon ja repelivät irti isoja kappaleita. Väkevämmät saivat
parhaimmat palat, heikompien jäädessä hyörimään tappelevan, murisevan
joukon kintereillä, vaanien tilaisuutta siepata pudonnut makupala tai
edes luu, ennenkuin kaikki olisi lopussa.
Tarzan halusi ja tarvitsi enemmän lihaa kuin apinat. Hän, lihaasyövän
rodun jälkeläinen, ei ollut mielestään koskaan saanut tarpeekseen
eläimellistä ravintoa. Niinpä hän nytkin pujotteli tappelevain
apinain lomitse, tavoitellen osuutta, jota hänen voimansa ei olisi
voinut hänelle milloinkaan hankkia.
Hänen kupeellaan heilui hänen isänsä metsästyspuukko, jolle hän oli
verrattomissa kirjoissaan näkemänsä mallin mukaan kyhännyt tupen.
Vihdoin hän pääsi nopeasti vähenevän herkun luo ja viilsi terävällä
veitsellään isomman palan kuin oli edes toivonut, kokonaisen
karvaisen kyynärvarren, joka pisti esiin mahtavan Kertshakin
jalkojen alta, ja Kertshak oli niin syventynyt kuninkaalliseen
kaappausoikeuteensa, ettei huomannut tätä majesteettirikosta. Sitten
pikku Tarzan keinotteli itsensä irti tappelevien parvesta, puristaen
julmaa saalistaan tiukasti rintaansa vasten.
Niiden joukossa, jotka turhaan kiertelivät tiheän lauman
ulkopuolella, oli myös vanha Tublat. Hän oli ollut ensimmäisiä herkun
kimpussa ja silloin saanut hyvän palan, jonka oli syönyt rauhassa
loitompana; nyt hän pyrki takaisin kaapatakseen lisää. Hän sattui
näkemään Tarzanin, kun tämä pääsi irti kynsivästä, sinne tänne
tuuppivasta joukosta. Tublatin pienet, ilkeät silmät välähtivät
rajusta vihasta, ja samalla niistä hehkui kiihkeä halu saada
haltuunsa pojan sieppaama herkkupala.
Mutta Tarzan oli myös nähnyt verivihollisensa ja arvaten pedon
aikeet juoksi nopeasti naaraiden ja poikasten luo, toivoen voivansa
kätkeytyä sinne. Tublat seurasi hänen kintereillään, eikä Tarzanilla
ollut muuta neuvoa kuin kiivetä johonkin läheiseen puuhun. Korkealle
hypähtäen hän sai kiinni alaoksasta, tarttui saaliiseensa hampaillaan
ja kiipesi kiireesti ylöspäin -- Tublat yhä perässä.
Yhä ylemmäs hän kapusi metsän jättiläisen huojuvaan latvaan asti,
jonne hänen painava ahdistajansa ei enää uskaltanut tulla. Sinne
Tarzan istuutui ja syyti iva- ja haukkumasanoja raivostuneelle,
vaahtoavalle pedolle, joka oli häntä toistakymmentä metriä alempana.
Mutta silloin Tublatin valtasi hullu raivo.
Hirvittävästi ulvoen ja karjuen hän ryntäsi maahan naaraiden ja
nuorten parveen, upotti raateluhampaansa moniin heikkoihin niskoihin
ja repi isoja kappaleita niiden selästä ja rinnasta, jotka joutuivat
hänen kynsiinsä.
Istuen heleässä kuunvalossa Tarzan oli tämän raivoisan näytelmän
todistajana. Hän näki naaraiden ja poikasten suinpäin pakenevan
ylös puihin. Sitten saivat isot uroksetkin kokea hullun kumppaninsa
puraisuja ja kaikki kiirehtivät kauhistuneina ympäröivän metsän
pimeään suojaan.
Lopuksi oli paikalla enää vain muuan myöhästynyt apina. Tämä riensi
hurjaa vauhtia sitä puuta kohti, jonka latvassa Tarzan istui, ja
hänen kintereillään seurasi hirveä Tublat. Se oli Kaala, ja heti kun
Tarzan näki, että Tublat oli saamaisillaan hänet kiinni, laskeutui
hän nopeasti kuin putoava kivi oksalta oksalle kasvattiemonsa avuksi.
Nyt Kaala oli jo puun oksien alla, ja hänen yläpuolellaan odotti
Tarzan kilpajuoksun tulosta.
Kaala hyppäsi ilmaan ja tarttui oksaan, joka oli vain hiukan
korkeammalla kuin mihin Tublat yletti suorastaan maasta. Kaala olisi
ehtinyt turvaan, mutta silloin kuului rasahdus, oksa murtui ja
lennätti hänet Tublatin päälle, joka tuupertui nurin.
Molemmat olivat heti taas jalkeilla, mutta vaikka he olivatkin
nopeita liikkeissään, oli Tarzan vielä nopeampi, ja raivostunut
Tublat näki nyt edessään ihmislapsen, joka seisoi hänen ja Kaalan
välillä.
Mikään ei olisikaan ollut julmalle pedolle mieluisampaa ja riemusta
karjahtaen Tublat hyökkäsi pikku loordi Greystoken kimppuun. Mutta
hänen hampaansa eivät päässeet puraisemaan pähkinänruskeaa ihoa.
Jäntevä käsi tarttui Tublatin karvaiseen kurkkuun, ja toinen työnsi
kymmenisen kertaa terävän metsästyspuukon leveään rintaan. Pistot
seurasivat toisiaan nopeasti kuin salamanvälähdykset ja lakkasivat
vasta sitten kun Tarzan tunsi vihollisensa lyyhistyvän kokoon.
Kun ruumis lojui hengetönnä maassa, laski Tarzan toisen jalkansa
niskalle, kohotti silmänsä täysikuuhun, keikautti nuorta päätänsä
uhmaavasti taaksepäin ja päästi ilmoille heimonsa villin ja
peloittavan sotahuudon.
Yksitellen pudottautuivat hänen heimolaisensa lehväisistä
pakopaikoistaan ja kerääntyivät piiriksi Tarzanin ja hänen voitetun
vihollisensa ympärille. Kun he olivat kaikki saapuvilla, kääntyi
Tarzan heihin päin.
"Minä olen Tarzan", huusi hän. "Minä olen suuri tappaja. Varokaa
hätyyttämästä Tarzania ja hänen emoansa Kaalaa! Teidän joukossanne ei
ole ketään niin mahtavaa kuin Tarzan. Varokoot hänen vihollisensa."
Katsoen suoraan Kertshakin ilkeihin punaisiin silmiin nuori loordi
Greystoke löi tukevaan rintaansa ja päästi vielä kerran ilmoille
uhkavaatimuksensa.