Pitkän ajan kuluttua, joka tuntui pikku potilaasta kokonaiselta
iankaikkisuudelta, hän taas kykeni kävelemään, ja tästä alkaen hän
tointui nopeasti, niin että jo toisena kuukautena oli yhtä vahva ja
ripeä kuin ennenkin.
Toipumisaikanaan hän oli monta kertaa palauttanut muistiin
tappelunsa gorillan kanssa ja hänen ensi ajatuksenaan oli nyt mennä
etsimään sitä pientä ihmeasetta, joka oli suonut hänen, toivottoman
heikkovoimaisen, päästä viidakon kauhusta voitolle.
Sitäpaitsi hän halusi kiihkeästi jälleen jatkaa majassa ihmeitten
tutkimista.
Niinpä hän varhain eräänä aamuna lähti yksinään retkelle. Vähän aikaa
etsittyään hän löysi entisen vihollisensa puhtaiksi kalutut luut, ja
niiden vieressä miltei hautautuneena pudonneitten lehtien alle oli
puukko, joka tällä välin oli ruostunut maan kosteudesta ja gorillan
verestä.
Hän ei ollut mielissään siitä, että entinen kirkas ja välkkyvä pinta
oli näin muuttunut, mutta se oli yhä vielä peloittava ase, jota
hän aikoi käyttää, milloin tarve vaatisi. Hänen ei enää tarvitsisi
myöskään väistää vanhan Tublatin ilkeitä hyökkäyksiä.
Sitten hän meni majan luo, sai pian avatuksi lukon ja astui sisään.
Hänen ensi työnään oli oppia tuntemaan lukon koneisto, josta hän
pääsikin selville tutkimalla sitä tarkasti oven ollessa auki, niin
että saattoi nähdä, mikä piti ovea kiinni ja kuinka se aukeni
hänen kosketuksestaan. Hän huomasi myös, että oven voi sulkea ja
lukita sisältäpäin, ja näin hän tekikin, ettei kukaan pääsisi häntä
häiritsemään.
Hän alkoi nyt järjestelmällisesti tutkia majaa, mutta pian hänen koko
huomionsa kiintyi kirjoihin, joilla näytti olevan niin oudon voimakas
vaikutus häneen, ettei hän juuri muusta välittänyt kuin tämän
ihmeellisen arvoituksen ratkaisemisesta.
Muiden kirjain joukossa oli aapinen, eräitä lasten lukukirjoja,
lukuisia kuvakirjoja ja iso sanakirja. Kaikkia näitä hän tutki, mutta
enimmin kiinnittivät hänen mieltänsä kuvat, vaikka tosin myös ne
oudot pienet itikat, jotka peittivät kuvattomia sivuja, herättivät
hänessä ihmettelyä ja syviä tuumailuja.
Kyykkysillään pöydällä isänsä rakentamassa majassa -- sileä, ruskea,
paljas ruumis kumartuneena väkevien, sirojen käsien pitelemän kirjan
yli ja tuuhea musta tukka reunustamassa kaunismuotoista päätä
kirkkaine älykkäine silmineen -- tarjosi apinain Tarzan, pieni
alkuaikainen ihminen, nähtäväksi liikuttavan ja suurta tulevaisuutta
lupaavan näyn, vertauskuvan siitä, kuinka tietämättömyyden pimeästä
yöstä hapuillaan tiedon valoa kohti.
Hänen pienet kasvonsa olivat tutkimisesta jännittyneet, sillä hän
alkoi jo hämärästi käsittää, millä tavalla menetellen saisi outojen
pikku itikkain arvoituksen ratkaistuksi.
Auki levitetyssä aapisessa näkyi pieni apina, joka oli hänen itsensä
näköinen; koko ruumista, paitsi käsiä ja kasvoja, peitti värillinen
turkki, joksi hän luuli takkia ja housuja. Kuvan alla oli viisi
pientä itikkaa: