Heimon vaellukset johtivat sen usein pienen suojatun sataman luona
sijaitsevalle suljetulle ja hiljaiselle majalle. Tarzanille se aina
oli ehtymättömän ihmettelyn ja kuvittelun aiheena.
Hän tirkisteli uutimien verhoamista ikkunoista sisään tai kiipesi
katolle, tähystellen uuninpiipun mustiin syvyyksiin ja koettaen
turhaan päästä selville ihmeistä, joita varmaankin oli vahvojen
seinien sisäpuolella. Lapsellisessa mielessään hän kuvitteli, että
siellä oli kummallisia olentoja, ja sisäänpääsyn mahdottomuus
kiihoitti monin kerroin hänen haluaan tunkeutua sinne.
Kun hän Sabor-seikkailunsa jälkeen taas joutui majan luo, huomasi hän
jo matkan päästä, että ovi näytti olevan eri laatua kuin muu seinä,
ja ensi kerran juolahti hänen mieleensä, että siinäpä voisi olla
pääsytie, jota hän niin kauan oli turhaan etsinyt.
Hän oli yksin, kuten useimmiten oli laita hänen käydessään majalla,
sillä apinat eivät siitä pitäneet. Kertomus ukkoskepistä ei ollut
suinkaan laimentunut, vaikka sitä oli kymmenen vuotta kerrottu, ja
siksi oli valkoisen apinan autiolla majalla kammottava maine apinain
kesken.
Hänen omaa osuuttaan tähän majaan ei ollut hänelle milloinkaan
selitetty. Apinain kieli on niin köyhä sanoista, että he osasivat
puhua vain vähän siitä, mitä olivat majassa nähneet, eikä heillä
ollut vastaavia sanoja kuvatakseen silloisia outoja olentoja tai
heidän tavaroitaan; ja sitten heimo oli unohtanut koko asian paljon
aikaisemmin kuin Tarzan ehti siihen ikään, että kykeni ymmärtämään.
Vain hämärästi Kaala hänelle oli ilmaissut, että hänen isänsä oli
ollut outo valkoinen apina, mutta sitä ei Tarzan saanut tietää, että
Kaala ei ollutkaan hänen oma emonsa.
Tänään hän siis meni oikopäätä ovelle, jääden tuntikausiksi
tarkastelemaan ja hypistelemään saranoita, ripaa ja salpaa. Vihdoin
hän sattui tekemään oikean tempun ja ovi ponnahti narahtaen auki
hänen kummastuneitten silmiensä edessä. Vähään aikaan hän ei
uskaltanut mennä sisään, mutta kun hänen silmänsä lopuksi tottuivat
majan hämyyn, astui hän hitaasti ja varovasti kynnyksen yli.
Keskellä lattiaa lojui luuranko, josta liha oli tyystin poissa, mutta
sitä verhosi vielä mädänneet repaleet, jotka kerran olivat olleet
vaatteita. Vuoteessa makasi samanlainen kauhea hahmo, pienempi vain,
ja kehdossa oli kolmannen, hyvin pienen luurangon tähteitä.
Näihin vanhan murhenäytelmän todistuskappaleisiin pikku Tarzan
vilkaisi vain sivumennen. Hänen villi viidakkoelämänsä oli totuttanut
hänet näkemään kuolleita ja kuolevia eläimiä, ja vaikka hän olisi
tiennyt katselevansa oman isänsä ja äitinsä jäännöksiä, ei se olisi
häntä paljoakaan enempää liikuttanut.
Huonekalut ja muu majan sisällys sen sijaan olivat hänestä
erinomaisen mielenkiintoisia. Monia esineitä hän tutki tarkoin --
outoja vehkeitä ja aseita, kirjoja, papereita, vaatteita -- kaikkea
sitä vähää, mikä oli kestänyt ajanhampaan hävitystä troopillisen
rannikon kosteassa ilmastossa.
Hän avasi ne laatikot ja kaapit, jotka eivät uhmanneet hänen pientä
kokemustaan, ja näiden sisällyksen hän huomasi säilyneen paljoa
paremmin.
Muun muassa hän löysi terävän metsästyspuukon ja leikkasi sillä
heti haavan sormeensa. Siitä hän ei ollut millänsäkään, vaan jatkoi
kokeitaan ja huomasi voivansa tällä uudella aseella veistää lastuja
pöydästä ja tuoleista.
Hyvän aikaa tämä huvitti häntä, mutta vihdoin hän väsyi siihen ja
jatkoi taas tutkimuksiaan. Kirjoilla täytetystä kaapista hän löysi
erään, jossa oli heleästi väritettyjä kuvia. Se oli kuvallinen
aapinen, ja A:n kohdalla oli ampuja, E:n vieressä elefantti, j.n.e.
Nämä kuvat huvittivat häntä tavattomasti. Niissä oli useita apinoita,
joiden kasvot olivat hänen omiensa kaltaiset, ja edempänä samasta
kirjasta hän tapasi M-kirjaimen kohdalla pikku marakatteja, jolloisia
hän päivittäin näki kiitämässä puusta puuhun. Mutta missään ei ollut
kuvia hänen omasta kansastaan, sellaisia, jotka olisivat olleet
Kertshakin, Tublatin tai Kaalan näköisiä.
Ensin hän koetti irroittaa näitä pieniä kuvia kirjan lehdistä, mutta
pian hän älysi, että ne eivät olleet todellisia. Hän ei tiennyt, mitä
ne olivat, eikä hänellä ollut sanoja niiden olemusta ilmaistakseen.
Veneet, junat, lehmät ja hevoset olivat hänestä tietysti
käsittämättömiä, mutta eivät sentään saattaneet niin ymmälle kuin
kummalliset pienet merkit värillisten kuvien alla ja välissä. Hän
arveli niitä joiksikin oudoiksi metsäluteiksi, sillä monilla oli
jalat, mutta ainoallakaan ei ollut silmiä eikä suuta. Tällaista oli
kymmenvuotiaan ensi tutustuminen aakkosiin.
Luonnollisesti hän ei ollut ennen nähnyt painettuja sanoja eikä
koskaan puhunut elävän olennon kanssa, joka olisi edes aavistanut,
että kirjoitettua kieltä oli olemassa, eikä hän myöskään ollut nähnyt
kenenkään lukevan. Niinpä ei ollut mikään ihme, ettei hän mitenkään
saattanut arvata näiden outojen merkkien tarkoitusta.
Kirjan keskivaiheilta hän löysi vanhan vihollisensa Saborin,
naarasleijonan, ja edempänä kiemurteli Histah, käärme.
Oh, sepä vasta oli viehättävää! Tähän ikäänsä asti hän ei ollut
vielä milloinkaan saanut niin paljon huvia. Niin kiintynyt hän oli
tarkasteluunsa, ettei huomannut lähenevää hämärää, ennenkuin se
yllätti hänet, eikä hän enää voinut nähdä kuvia ja merkkejä.
Hän pani kirjan takaisin kaappiin, jonka oven hän painoi kiinni,
jottei kukaan muu löytäisi hänen aarrettansa ja hävittäisi sitä,
ja mennessään ulos yhä enenevään pimeyteen hän sulki majan ison
oven jälkeensä, niin että kaikki oli samassa kunnossa kuin
hänen keksiessään lukon salaisuuden. Ennen lähtöään hän huomasi
metsästyspuukon lojuvan lattialla, jonne hän oli sen viskannut; nyt
hän otti sen käteensä ja vei mukaansa näyttääkseen sitä tovereilleen.
Hän oli ehtinyt tuskin kymmentä askelta viidakkoa kohden, kun hänen
eteensä matalan pensaan varjosta kohosi iso, tumma hahmo. Ensin hän
luuli sitä omaksi heimolaisekseen, mutta näki seuraavassa tuokiossa,
että se oli Bolgani, tavattoman iso gorilla.
Niin lähellä tämä oli, ettei ollut mitään mahdollisuutta päästä
pakoon, ja pikku Tarzan käsitti, että hänen oli nyt taisteltava
hengestään, sillä gorillat olivat hänen heimonsa verivihollisia, eikä
kummallakaan taholla milloinkaan pyydetty tai annettu armoa.
Jos Tarzan olisi ollut heimonsa täysikasvuinen apina, olisi
hän hyvinkin kelvannut vastustajaksi, mutta hän oli vain pieni
englantilainen poika, tosin tavattoman väkevä, eikä niin ollen voinut
vetää vertoja julmalle ahdistelijalleen. Mutta hänen suonissaan
virtasi mahtavan taistelijarodun parasta verta, ja lisänä oli koko
hänen lyhyen elämänsä ajan kestänyt harjoitus viidakon villien
eläinten luona.
Hän ei tuntenut sellaista pelkoa kuin me; hänen pieni sydämensä sykki
nopeammin, mutta se johtui seikkailun herättämästä kiihoituksesta ja
jännityksestä. Jos olisi käynyt päinsä, niin hän olisi paennut, mutta
vain siitä syystä, että hänen järkensä sanoi olevan mahdotonta omin
neuvoin suoriutua näin valtavasta vihollisesta. Mutta kun oli selvää,
ettei kannattanut yrittääkään pelastua väistämällä, kävi hän gorillaa
kohti suoraan ja urheasti lihaksenkaan vavahtamatta, ilman pelon
oirettakaan.
Niinpä hän pedon hyökätessä otti sen vastaan jo puolitiessä ja
survaisi sen valtavaa ruhoa nyrkillään, mikä tietenkin oli yhtä
turhaa kuin jos kärpänen olisi ahdistanut norsua. Toisessa kädessään
hän yhä piteli isänsä majasta saatua puukkoa, silloin poika
sattumalta käänsi puukonterän sen karvaista rintaa kohden. Kun se
upposi syvälle lihaan, ulvoi gorilla tuskasta ja raivosta.
Tämä lyhyt hetki opetti Tarzanin käyttämään terävää ja kiiltävää
asettaan, niin että kun teutaroiva peto paiskasi hänet maahan, työnsi
hän yhä uudestaan puukkonsa kahvaa myöten sen rintaan.
Gorilla otteli lajinsa tavalla, antoi hirveitä iskuja kämmenellään ja
repi valtavilla torahampaillaan lihaa pojan kaulasta ja rinnasta.
Hetkisen he pyörivät tanterella vimmatusti kamppaillen. Yhä
heikommaksi kävi silvottu ja verinen käsi, joka huitoi terävällä
puukolla, sitten pikku ruumis kangistui äkkiä ja Tarzan, nuori loordi
Greystoke, kierähti elotonna maatuneille lehdille, jotka olivat
mattona hänen viidakkokodissaan.
Jonkun matkan päässä metsässä oli heimo kuullut gorillan hirveitä
ulvahduksia, ja Kertshak oli, kuten tapa vaati, kutsunut väkensä
koolle, jotta voisi nähdä, olivatko kaikki tallella ja järjestääkseen
heidät yhteistä vihollista vastaan, sillä tämä gorilla oli ehkä vain
yksi monista.
Pian huomattiin, että Tarzan puuttui, ja Tublat vastusti kovasti
avun lähettämistä. Kertshak itse ei ollenkaan pitänyt oudosta
löytölapsesta, ja siksi hän kallisti korvansa Tublatin neuvolle,
kohautti hartioitaan ja kääntyi jälleen lehtikasalle, johon oli
tehnyt vuoteensa.
Mutta Kaala oli eri mieltä. Hän ei jäänyt odottamaan, vaan heti kun
hän huomasi Tarzanin olevan poissa, lähti hän miltei lentäen matkalle
oksia myöten sinne päin, mistä gorillan karjunta vielä selvästi
kuului.
Pimeys oli nyt verhonnut maan, ja nousevan kuun kalpea valo loi
kummallisia varjoja aarniometsän tiheihin lehvikköihin. Paikkapaikoin
tunki jokin yksinäinen kirkas säde maanpinnalle asti, mutta vain
tehostaen viidakon uumenien sysimustaa pimeyttä.
Kuin mikäkin kaamea haamu heilautti Kaala itseään ääneti puusta
puuhun, milloin ketterästi juosten tukevaa oksaa pitkin, milloin
taas lennättäen itsensä yli pitkän välimatkan ja varmasti tarttuen
kaukaisen puun oksaan. Nopeasti hän eteni paikkaa kohti, missä hänen
viidakkokokemuksensa mukaan paraikaa suoritettiin murhenäytelmää.
Gorillan karjahdukset ilmaisivat, että se oli hengestään
kamppailemassa aarniometsän jonkin toisen asujamen kanssa. Äkkiä
äänet vaikenivat, ja kaikki oli viidakossa hiljaa.
Kaala ei voinut käsittää, kuinka oikein oli laita, sillä Bolganin
ulvonta oli viimeksi ilmaissut tuskaa ja kuolemaa, mutta ei ollut
kuulunut mitään ääntä, josta olisi voinut päättää, kuka sen
vastustaja oli. Eihän käynyt otaksuminen, että pikku Tarzan olisi
voinut tuhota ison urosgorillan, ja niinpä hän lähetessään paikkaa,
josta äänet olivat kuuluneet, liikkui varovammin ja hitaammin. Ääneti
hän hiipi pitkin alimpia oksia, tähysteli kuutamon valaisemia kohtia,
nähdäkseen edes vilaukselta, kutka siellä tappelivat.
Äkkiä hän näki heidät aukealla paikalla, johon kuu paistoi. Siinä
makasi pikku Tarzanin runneltu ja verinen hahmo jättimäisen gorillan
kuolleen ruumiin vieressä.
Kiljahtaen Kaala riensi Tarzanin luo, nosti hänet syliinsä ja
kuunteli, vieläkö poika-raukassa oli elonmerkkiä.
Tarzanin sydän kuului heikosti sykkivän.
Hellästi kantoi Kaala hänet synkän viidakon läpi heimon
oleskelupaikalle, istui sitten monta päivää ja yötä hänen vierellään,
hoiti häntä, toi hänelle ruokaa ja vettä ja karkoitti kärpäset ja
muut itikat hänen hirveistä haavoistaan.
Lääkitsemisestä ja haavain hoidosta ei apinalla ollut mitään tietoa.
Hän saattoi vain nuolla haavoja ja siten pitää niitä puhtaina, jotta
parantava luonto nopeammin sai suorittaa työnsä.
Ensin ei Tarzan tahtonut syödä mitään, vaan vääntelehti hurjissa
kuumehoureissa. Vain vettä hän pyysi, ja sitä Kaala toi hänelle sillä
ainoalla tavalla, jolla osasi -- omassa suussaan.
Ei yksikään ihmisäiti olisi voinut osoittaa suurempaa
uhrautuvaisuutta ja huolenpitoa kuin tämä villi eläin omisti orvolle
löytölapselle, jonka kohtalo oli heittänyt hänen hoivaansa.
Vihdoin kuume hellitti, ja poika alkoi toipua. Ei valituksen sanaa
päässyt hänen tiukasti yhteen puristetuilta huuliltaan, vaikka
haavojen tuottama tuska oli hirveä. Osa rintakehää oli raadeltu
kylkiluita myöten, ja gorillan valtavat iskut olivat katkaisseet
niistä kolme. Toinen käsivarsi oli melkein irti reväisty, ja niskasta
oli valtimon likeltä poissa iso kappale lihaa.
Tyynesti alistuen, kuten on niiden petojen tapa, jotka olivat hänet
kasvattaneet, hän kärsi tuskansa ja piti parempana välttää toisten
seuraa ja maata kyyristyneenä korkeassa ruohikossa kuin paljastaa
onnettomuutensa muiden nähtäväksi.
Vain Kaalaa hän mielellään piti luonaan, mutta nyt, kun hän jo
oli parantumassa, sai kasvatusäiti poistua pitemmillekin retkille
ruuanhakuun. Tämä huolehtiva apina oli tuskin syönyt kylliksi
pysyäkseen hengissä sinä aikana, jolloin Tarzan oli ollut
huonoimmillaan, ja siksi hän olikin enää vain varjo entisestään.