Hellästi Kaala hoiteli pikku löytölastaan, itsekseen hiljaa
ihmetellen, miksi se ei niin voimistunut ja kyennyt liikkumaan kuin
muiden emojen pikku apinat. Vasta lähes vuoden päästä siitä lukien,
kun se oli joutunut hänen haltuunsa, se oppi yksikseen kävelemään, ja
mitä kiipeämiseen tulee -- voi kuinka taitamaton se oli!
Kaala puheli toisinaan vanhempien naaraiden kanssa pikku vesastaan,
mutta yksikään heistä ei voinut ymmärtää, kuinka lapsi saattoi
olla niin hidas ja kehityksessään takapajulla, ettei tullut omin
neuvoin toimeen. Sehän ei itse kyennyt edes hankkimaan ruokaansa, ja
kuitenkin oli enemmän kuin kaksitoista kuukautta kulunut siitä, kun
Kaala alkoi sitä hoitaa.
Jos he olisivat tienneet, että lapsonen oli sitä ennen elänyt jo
kolmetoista kuukautta, niin he olisivat pitäneet hänen kehitystään
ehdottomasti toivottomana, sillä heidän heimonsa pikku apinat olivat
yhtä pitkälle varttuneita kaksi- tai kolmekuukautisina kuin tämä
pieni muukalainen kahdenkymmenenviiden kuukauden vanhana.
Tublat, Kaalan mies, oli kovin vihoissaan, ja ellei naaras olisi
ollut niin varuillaan, olisi hän toimittanut lapsen pois tieltään.
"Hänestä ei koskaan tule isoa apinaa", väitti Tublat. "Saat häntä
aina kanniskella ja suojella. Mitä hyötyä hänestä on heimolle? Ei
niin mitään; taakaksi hän vain on. Jätetään hänet rauhassa nukkumaan
ruohikkoon, jotta voit synnyttää vahvempia apinoita turvaamaan meitä,
kun olemme käyneet vanhoiksi."
"Ei milloinkaan, Murtonenä", vastasi Kaala. "Vaikka minun täytyisi
kantaa häntä koko ikäni, niin minä en hellitä."
Silloin Tublat meni Kertshakin puheille ja pyysi häntä esivallallaan
vaikuttamaan Kaalaan, niin että tämän olisi pakko hylätä Tarzan,
"Valkonahka", jonka nimen he olivat antaneet pikku loordi
Greystokelle. Mutta kun Kertshak puhui siitä Kaalalle, uhkasi tämä
lähteä tiehensä heimosta, elleivät he jättäisi häntä ja lasta
rauhaan, ja koska viidakon väellä on muun mukana kiistämätön oikeus
vapaasti erota kansastaan, ollessaan tyytymättömiä sen oloihin,
eivät he häntä sen enempää kiusanneet, sillä Kaala oli hieno, kaunis
jäseninen nuori naaras, jota he eivät halunneet menettää.
Varttuessaan Tarzan edistyi nopeammin, niin että hän kymmenen vuoden
ikäisenä oli oiva kiipijä ja maan kamaralla osasi suorittaa monia
ihmeellisiä temppuja, joita hänen pienet veljensä ja sisarensa eivät
kyenneet jäljittelemään. Monessa suhteessa hän oli hyvin erilainen
kuin he, ja usein he ihmettelivät hänen erinomaista taitavuuttaan
muutamissa asioissa; mutta väkevyydessä ja koossa hän ei vetänyt
muille vertoja, sillä kymmenen vuoden ikäisenä isot ihmisapinat
olivat täysikasvuisia ja eräät heistä runsaasti kuusi jalkaa pitkiä,
kun sitävastoin pikku Tarzan oli toistaiseksi vain puolikasvuinen
poika.
Mutta millainen poika!
Varhaisesta lapsuudestaan asti hän oli käyttänyt käsiään heittääkseen
ruumistaan oksalta oksalle jättiläisemonsa tapoja matkien ja hiukan
vanhempana hän vietti päivittäin tuntikausia vilistämällä puun
latvasta toiseen leikkitoveriensa kanssa.
Hän jaksoi hypätä kuudenkin metrin kuilun poikki huimaavan korkeiden
puiden välillä ja tarttui erehtymättömän varmasti, ilman nähtävää
tärähdystä, myrskyn käsissä hurjasti heiluvaan oksaan. Hän kykeni
nopeasti pudottamaan itsensä monta metriä kerrallaan oksalta oksalle,
kunnes pääsi maahan, tai kapuamaan niin vilkkaasti ja helposti kuin
orava korkeimmankin troopillisen jättiläispuun latvaan. Vaikka hän
oli vasta kymmenen vuoden vanha, oli hän kuitenkin täysin yhtä
väkevä kuin tavallinen kolmikymmenvuotias mies ja paljon ripeämpi
kuin yksikään hyvin harjaantunut voimailija. Ja päivä päivältä hänen
voimansa karttuivat.
Hänen elämänsä oli näiden julmien apinoiden joukossa ollut
onnellinen, sillä hänen muistiinsa ei ollut jäänyt mitään muuta
elämää, eikä hän myöskään aavistanut, että maailmassa oli muuta kuin
hänen pieni metsänsä ja viidakon villit eläimet, jotka hän hyvin
tunsi.
Hän oli lähes kymmenen vanha, ennenkuin hän alkoi huomata, että
hänen ja toverien välillä oli suuri ero. Hänen ruskettunut ihonsa
saattoi hänet äkkiä hirveästi häpeämään, sillä hän huomasi sen
ihan karvattomaksi kuin milläkin ilkeällä käärmeellä tai muulla
matelijalla. Tätä vikaa hän yritti korjata sivelemällä itseään
kiireestä kantapäähän mudalla, mutta se kuivui pian ja heltisi.
Sitäpaitsi se tuntui niin epämukavalta, että hän teki nopean
päätöksen ennemmin kärsiä häpeää kuin sitä vaivaa.
Ylätasangolla, missä hänen heimonsa liikuskeli, oli vähäinen järvi,
ja siinä Tarzan ensi kerran näki kasvonsa kirkkaan, tyynen veden
kalvossa.
Oli kuivan vuodenajan paahteinen päivä. Hän ja eräs hänen toverinsa
olivat menneet rannalle juomaan. Heidän kumartuessaan vettä kohden
kuvastuivat molempien kasvot näkyviin, villi ja peloittava apina
ja ihan vieressä vanhan ylhäisen englantilaisen suvun viimeinen
jälkeläinen.
Tarzan kauhistui. Oli jo kyllin paha asia, että ruumis oli karvaton,
mutta nyt hänellä lisäksi oli tuollaiset kasvot! Hän ihmetteli, että
toiset apinat edes sietivät hänen ulkomuotoaan.
Noin pienoinen rako oli muka suu, ja kuinka mitättömät olivatkaan
hänen hampaansa! Miltä ne näyttivät hänen onnellisen toverinsa
valtavien huulten ja voimakkaiden torahampaiden rinnalla!
Kuinka vaivaisen pieni oli nenäkin! Sehän oli niin ohut, että näytti
puoleksi nälkiintyneeltä. Hän punastui verratessaan sitä toisen
kauniisiin, leveihin sieraimiin. Sellainen komea nenä täytti melkein
puolet kasvoista! Ihanaa olisi kaiketi olla niin kaunis, ajatteli
pikku Tarzan-parka!
Mutta kun hän näki silmänsä, niin oh, siinä tuli pahin isku! Ruskea
pilkku, harmaa ympyrä, ja sitten pelkkää valkoista! Hirveätä! Ei edes
käärmeillä ollut niin ilkeitä silmiä kuin hänellä.
Niin hartaasti hän arvosteli piirteitään, ettei kuullut ruohon
kahinaa takanaan, kun muuan valtava olento salavihkaa läheni
viidakosta. Mitään ei myöskään kuullut hänen toverinsa, sillä hän
joi, ja imaisevien huulten maiskutus ja mielihyvän röhinä vaimensivat
rauhanhäiritsijän askelten äänen.
Tuskin kolmenkymmenenkään askeleen päässä heidän takanaan läheni
kyyristellen Sabor, iso naarasleijona, ja viuhtoi hännällään.
Varovasti se nosti pehmeän käpälänsä ja laski sen hiljaa maahan,
ennenkuin kohotti toista. Näin se eteni, vatsa miltei maata viistäen,
valmiina loikkaamaan saaliinsa kimppuun.
Nyt se oli enää vain kolmisen metrin päässä toveruksista, jotka eivät
aavistaneet mitään pahaa. Huolellisesti se jännitti takajalkansa, ja
paksut lihakset liikahtivat kauniin nahan alla. Koko ruumis oli nyt
painunut maahan, paitsi kiiltävää takapuolta, joka yleni kaarena,
jännittyen hyppyyn. Häntä ei enää viuhunut edestakaisin, vaan lepäsi
suorana leijonan takana.
Hetkeksi se jäi tähän asentoon kuin kivettynyt, ja sitten se
hirveästi karjaisten loikkasi.
Sabor, naarasleijona, oli viisas metsästäjä. Syrjäisestä olisi tämä
hirveä karjahdus voinut näyttää tyhmältä, sillä eikö olisi voinut
varmemmin päästä uhrinsa kimppuun, jos olisi hyökännyt ääneti?
Mutta Sabor tiesi hyvinkin, että viidakon asujamet ovat ihmeellisen
ketteriä ja uskomattoman tarkkoja kuulemaan. Heille oli ruohonkorren
liikahdus yhtä tehokas varoitus kuin hänen rajuin kiljahduksensa, ja
hän tiesi myös, ettei tätä valtavaa hyppäystä voinut suorittaa ilman
pientä rasahdusta.
Hänen villi huutonsa ei ollut mikään varoitus. Sen tarkoituksena oli
lamauttaa uhrit siksi lyhyeksi hetkeksi, joka oli tarpeen, ennenkuin
hänen mahtavat kyntensä ehtisivät upota pehmeään lihaan, ja näin he
estyisivät pääsemästä pakoon.
Mikäli asia koski apinaa, oli Sabor arvostellut oikein. Pikku raukka
kyyristyi väristen vain hetkeksi, mutta tämä hetki oli kyllin pitkä
viemään hänet perikatoon.
Mutta Tarzanin, ihmislapsen, laita oli toisin. Hänen elämänsä
keskellä viidakon vaaroja oli opettanut hänet kohtaamaan äkillisiä
sattumia malttiaan menettämättä. Ja hänen korkeammalle kehittynyt
älynsä auttoi häntä tekemään päätöksensä paljon nopeammin kuin apinat
ehtivät ajatella. Niinpä nytkin Saborin karjaisu pani pikku Tarzanin
aivot ja lihakset toimimaan samassa silmänräpäyksessä.
Hänen edessään oli pikku järven vesi, takana varma julma kuolema --
terävien kynsien ja hampaiden raadellessa.
Tarzan oli aina kammonnut vettä, paitsi sammuttaakseen janoansa.
Hänen mielestään vesi oli yhteydessä kylmien ja koleiden
rankkasateiden kanssa, ja hän pelkäsi sitä jylähdysten, salamain ja
tuulten vuoksi, jotka tavallisesti saattoivat sateita. Hänen villi
emonsa oli opettanut häntä karttamaan järven syvää vettä, ja olihan
hän itsekin nähnyt pikku Geetan vajoovan sinne vain muutamia viikkoja
sitten, tulematta enää milloinkaan takaisin.
Mutta kahdesta pahasta hänen nopea älynsä valitsi pienemmän. Samassa
tuokiossa kun Saborin villi huuto häiritsi viidakon rauhaa, ja
ennenkuin valtava peto oli ehtinyt suorittaa loikkauksensa, tunsi
Tarzan viileän veden läiskähtävän umpeen päänsä yli.
Hän ei osannut uida, ja vesi oli hyvin syvää, mutta sittenkään
hän ei menettänyt itseluottamustaan ja neuvokkuuttaan, jotka
olivat luonteenomaisia hänen ylemmälle alkuperälleen. Nopeasti hän
sätkytteli käsiään ja jalkojaan, koettaen päästä pinnalle, ja kenties
johtui ennemmin sattumasta kuin harkinnasta, että hän tällöin teki
samoja liikkeitä kuin uiva koira. Niinpä olikin muutaman sekunnin
päästä hänen nenänsä vedenpinnan yläpuolella, ja hän huomasi
voivansa pitää sitä yhä ylhäällä jatkamalla sätkyttelyä ja lisäksi
etenevänsäkin vettä myöten.
Hän hämmästyi ja ihastui tästä uudesta kyvystä, joka oli niin äkkiä
tullut hänen osakseen, ja ui rantaa pitkin. Siellä hän näki julman
pedon kyyristyneenä pikku leikkitoverin elottoman ruumiin yli.
Leijona tähysteli Tarzania, nähtävästi odottaen, että tämä palaisi
rantaan; mutta sitä poika ei vähääkään aikonut. Sen sijaan hän päästi
heimolle ominaisen kimeän varoitushuudon, joka ilmaisi, että oli
sattunut onnettomuus, ja jonka samalla tuli suojella mahdollisia
auttajia joutumasta suoraan Saborin kynsiin.
Miltei heti kuului kaukaa vastaus, ja pian lennätti neljä- tai
viisikymmentä apinaa itseään kiireesti puusta puuhun, matkalla
murhenäytelmän tapahtumapaikalle. Etunenässä oli Kaala, sillä hän
oli tuntenut rakkaimpansa äänen, ja heti hänen jäljissään sen pikku
apinan äiti, joka nyt makasi kuolleena julman Saborin alla.
Vaikka leijona oli voimakkaampi ja taistelukykyisempi kuin apinat,
ei sillä kuitenkaan ollut halua tavata näitä raivostuneita
täysikasvuisia, vaan vihaisesti muristen se katosi nopeasti
viidakkoon.
Nyt Tarzan ui maihin ja kiipesi ketterästi rannalle. Uiminen oli niin
virkistänyt häntä, että hänellä nyt oli ihana tunne ruumiissaan, ja
tästedes hän kävi joka päivä uimassa järvessä, virrassa tai meressä,
kun siihen vain oli tilaisuutta. Pitkään aikaan ei Kaala voinut
tottua tähän näkyyn, sillä vaikka hänen heimolaisensa osasivat uida,
jos oli pakko, eivät he kuitenkaan siitä pitäneet eivätkä milloinkaan
vapaaehtoisesti menneet veteen.
Leijonaseikkailu antoi Tarzanille hauskaa muistelemisen aihetta,
sillä tuollaiset tapahtumat toivat vaihtelua hänen yksitoikkoiseen,
jokapäiväiseen elämäänsä, joka oli vain kyllästyttävää ruuan
hakemista, syömistä ja nukkumista.
Se heimo, johon hän kuului, liikuskeli laajanlaisella alueella
-- nelisenkymmentä kilometriä meren rantaa pitkin ja noin
kahdeksankymmentä sisämaahan päin. Apinat olivat melkein yhtä mittaa
matkalla, joskus kuitenkin jääden kuukaudeksi samalle seudulle;
mutta kun he kiitivät puusta puuhun hyvin nopeasti, ehtivät he usein
alueensa läpi muutamissa päivissä. Paljon riippui ruuan saannista,
ilmoista ja siitä, oliko lähellä vaarallisia eläimiä. Mutta Kertshak
vei heimonsa usein pitkille retkille vain siitä syystä, että oli
väsynyt oleilemaan samalla paikalla.
Illalla he laskeutuivat makuulle siihen, missä pimeys oli heidät
yllättänyt. He nukkuivat maassa, peittäen toisinaan päänsä, harvemmin
ruumiinsa, norsunkorvan suurilla lehdillä. Kaksi tai kolme saattoi
maata toisissaan kiinni, jotta olisi lämpimämpi kylminä öinä, ja näin
Tarzankin oli nukkunut Kaalan sylissä joka yö kaikkina näinä vuosina.
Kun hän oli tottelematon, niin Kaala häntä tosin kuritti, mutta ei
ollut hänelle milloinkaan julma, vaan useammin hyväili häntä kuin
rankaisi.
Kaalan mies Tublat vihasi Tarzania ja oli joskus vähällä lopettaa
hänen nuoren elämänsä, eikä Tarzan puolestaan koskaan jättänyt
käyttämättä tilaisuutta osoittaakseen, ettei hänkään pitänyt
kasvatti-isästään. Milloin hän vain tunsi olevansa turvassa, oli
hänen tapanaan kiusata Tublatia, irvistellä ja syytää haukkumasanoja,
kyyristellessään äitinsä sylissä tai puiden ylimmillä haurailla
oksilla. Hänen kehittyneempi älynsä ja neuvokkuutensa auttoivat häntä
keksimään tuhansia ilkeitä kepposia, jotka katkeroittivat Tublatin
elämää.
Lakkaamatta kujeillen ja kokeillen hän perehtyi tekemään lujia
solmuja ja liukuvia silmukoita, joilla sitten huvitteli nuorten
apinatoverien parissa. Nämä koettivat matkia Tarzania, mutta hän
yksin keksi aina uutta ja kehittyi taitavaksi.
Leikkiessään Tarzan heitti kerran köytensä pakenevan toverin jälkeen,
pitäen itse kiinni toisesta päästä. Sattumalta silmukka kiertyi
juoksevan apinan kaulaan ja pakotti hänet äkkiä pysähtymään. Sepä
oli uusi leikki, mainio temppu, ajatteli Tarzan ja koetti myös heti
uudestaan. Ja näin hän huolellisesti harjoitellen oppi heittämään
suopunkia.
Nyt tuli Tublatin elämään todella painajainen. Nukkuessa tai
vaeltaessa, yöllä tai päivällä hän ei koskaan tiennyt, milloin
salavihkainen silmukka livahtaisi hänen kaulaansa ja miltei veisi
häneltä hengen. Kaala kuritti, Tublat vannoi hirveästi kostavansa ja
vanha Kertshak varoitti ja uhkasi, mutta mikään ei auttanut. Tarzan
uhmasi heitä kaikkia, ja ohut, vahva silmukka kietoutui yhä Tublatin
kaulaan silloin kun hän vähimmin sitä aavisti.
Muut apinat ilakoivat sanomattomasti Tublatin kustannuksella, sillä
Murtonenä oli epämiellyttävä ukko, josta kukaan ei pitänyt.
Tarzanin pääkkösessä pyöri monia ajatuksia, jotka saivat alkunsa
hänen kelpo älystään. Kun hän kerran sai pitkän ruohokäsivartensa
silmukkaan kiedotuksi apinatovereitaan, niin miksi ei myös
Sabor-leijonaa? Tämä ajatuksen itu oli jo vireillä hänen tietoisessa
ja itsetiedottomassa tajunnassaan, kunnes siitä oli tuloksena
suurenmoinen urotyö, mutta se tapahtui vasta myöhempinä vuosina.