Apinat

Metsässä jonkun matkan päässä rannikolta riehui vanha Kertshak,

apinakuningas, kansansa kesken vihan vimmassa.

Nuoremmat ja kepeämmät hänen heimonsa jäsenistä pakenivat hänen

vihansa tieltä suin päin korkeiden puiden ylemmille oksille, jotka

tuskin kannattivat heidän painoansa, mutta mieluummin he sielläkin

panivat henkensä alttiiksi kuin olivat tekemisissä Kertshakin kanssa

silloin kun tämä oli hillittömän raivonsa vallassa. Toiset urokset

hajaantuivat eri suuntiin, mutta vasta sen jälkeen kun raivostunut

peto oli eräältä heistä murskannut selkärangan poikki valtavien

leukojensa välissä.

Muuan onneton nuori naaras sattui hellittämään epävarman otteensa

korkean oksan latvassa ja mätkähti maahan melkein Kertshakin

jalkoihin.

Hurjasti kiljahtaen Kertshak hyökkäsi hänen kimppuunsa, repäisi

mahtavilla hampaillaan ison palan hänen kyljestään ja takoi häntä

kaikin voimin päähän ja hartioihin paksulla kalikalla, kunnes kallo

oli ihan mäsänä.

Sitten hän sai näkyviinsä Kaalan, naarasapinan, joka palasi

ruuanhakuretkeltä pienokainen sylissään eikä tiennyt mitään mahtavan

uroksen mielialasta, ennenkuin toisten äänekkäät varoitukset saivat

hänet henkensä kaupalla pyrkimään turvaan.

Mutta Kertshak oli hänen kintereillään, jopa niin lähellä, että oli

jo vähällä tarttua hänen toiseen nilkkaansa. Silloin Kaala suoritti

hyvin pitkän hypyn toisesta puusta toiseen -- vaarallisen tempun,

johon apinat vain harvoin turvautuvat, paitsi jos vaara on niin

uhkaava, että muuta mahdollisuutta ei ole. Hän onnistui hypyssään,

mutta kun hän tarttui toisen puun oksaan, pakotti raju tärähdys pikku

apinan hellittämään otteensa, vaikka se pitikin kovasti kiinni emonsa

kaulasta, niin että paiskautui kymmenen metrin korkeudesta maahan.

Säikähdyksestä kiljaisten Kaala riensi päistikkaa sen luo eikä enää

ajatellut vaarallista Kertshakia. Mutta kun hän painoi pienoista

runneltua ruumista rintaansa vasten, oli henki siitä jo lähtenyt.

Hän istui maassa hiljaa vaikeroiden ja hyväillen sylissään pikku

ruumista. Kertshak antoi hänen nyt olla rauhassa. Lapsen onneton

kuolema sai hänen raivohullaannuksensa lauhtumaan yhtä nopeasti kuin

se oli hänet vallannutkin.

Kertshak oli tavattoman iso kuningasapina, joka painoi ainakin

puolitoistasataa kiloa. Hänen otsansa oli hyvin matala ja taaksepäin

loiveneva, silmät pienet ja verestävät, likellä toisiaan karkean,

litteän nenän juuressa. Korvat olivat isot ja ohuet, mutta kuitenkin

pienemmät kuin useilla muilla hänen lajiinsa kuuluvilla.

Hirveän mielenlaatunsa ja valtavan voimansa nojalla hän oli päässyt

yksinvaltiaaksi sen pienen heimon keskuuteen, jossa hän oli syntynyt

noin kaksikymmentä vuotta sitten. Nyt, kun hän oli parhaissa

voimissaan, ei yksikään apina koko aarniometsässä, jossa hän samoili,

uskaltanut häntä vastustaa, eivätkä myöskään toiset, isommat eläimet

häntä hätyyttäneet.

Ainoastaan vanha Tantor, norsu, ei pelännyt häntä -- ja hän oli

myös ainoa, jota Kertshak pelkäsi. Kun Tantor antoi äänensä kuulua,

silloin tämä iso apina heimolaisineen kiirehti puiden korkeimmille

oksille.

Siihen ihmisapinain heimoon, jota Kertshak hallitsi rautaisin

kourin ja paljastetuin torahampain, kuului noin kahdeksan perhettä,

jokaisessa näistä täysikäinen uros vaimoineen ja lapsineen, niin että

koko heimossa oli noin kuusi- tai seitsemänkymmentä apinaa.

Kaala oli Tublatin -- mikä merkitsee murskattua nenää -- nuorin

vaimo, ja se lapsi, jonka hän äsken menetti, oli hänen ensimmäisensä,

sillä hän oli vasta yhdeksän tai kymmenen vanha.

Mutta näinkin nuorena hän oli jo iso ja voimakas -- komea,

siromuotoinen eläin, jonka pyöreä, korkea otsa todisti hänellä olevan

enemmän älyä kuin useimmilla hänen heimolaisillaan. Niinpä hän myös

kykeni syvemmin tuntemaan äidinrakkautta ja äidinsurua.

Mutta silti hän oli apina, iso, petomainen, hirveä eläin, kuuluen

gorilloille läheisesti sukua olevaan lajiin, joka on niitä paljon

älykkäämpi. Juuri tämä älykkyys ja gorillain tapainen voima ovat

syynä siihen, että nämä apinat ovat peloittavimpia ihmisten

edeltäjistä.

Kun apinat huomasivat, että Kertshakin raivo oli mennyt, alkoivat

ne hiljalleen laskeutua lehväisistä pakopaikoistaan ja palasivat

keskeytyneihin toimiinsa. Nuoret leikkivät ja telmivät puiden

ja pensaiden seassa. Jotkut täysikasvuiset loikoivat pitkällään

kuihtuneen ja mätänevän ruohikon pehmoisella matolla, toiset

kääntelivät puista pudonneita oksia ja multakokkareita, etsien pikku

hyönteisiä ja matelijoita, jotka olivat heidän tavallista ravintoaan,

ja toiset taas haeskelivat läheisistä puista hedelmiä, pähkinöitä,

linnunpoikasia ja munia.

Näin kului aikaa tunnin verran, ja sitten Kertshak kutsui heidät

kokoon, komensi seuraamaan itseään ja suuntasi matkansa rannikolle.

He samoilivat enimmäkseen maata myöten, milloin kävi laatuun, ja

kulkivat silloin pitkin norsujen polkuja, jotka ovat ainoita teitä

tässä puiden, pensaiden ja köynnöskasvien sokkelossa. He liikkuivat

eteenpäin kömpelösti, ikäänkuin vierien, ja tukivat itseään kättensä

rystysillä.

Mutta kun tie kulki matalampien puiden lomitse, pääsivät he eteenpäin

nopeammin, heilauttamalla itsensä oksalta oksalle, yhtä kepeästi kuin

heidän pikku marakattiserkkunsa. Ja koko matkan Kaala kantoi pientä

kuollutta lastaan rintaansa vasten puserrettuna.

Puolenpäivän tienoissa he saapuivat harjanteelle, jolta näkyi

rantakaistale ja sinne rakennettu pieni maja. Kertshakin matkan

päämäärä.

Hän oli nähnyt monen heimolaisensa kuolevan, kun oli pamahtanut jokin

pieni musta keppi, jota tuossa merkillisessä pesässä asuva valkoinen

apina oli käsitellyt, ja hänen eläimellisissä aivoissaan oli kypsynyt

päätös anastaa tuhoatuottava vehje ja tutkia, mitä salaperäisessä

pesässä oli.

Ennen kaikkea hänen teki mieli upottaa hampaansa merkillisen eläimen

niskaan, jota hän oli oppinut vihaamaan ja pelkäämään, ja siksi hän

tuli usein heimolaisineen tähystelemään, vaanien sopivaa hetkeä,

jolloin valkoinen apina olisi unohtanut olla varuillaan.

Viime aikoina he olivat visusti karttaneet hyökkäystä eivätkä olleet

edes näyttäytyneet, sillä joka kerta kun he siellä kävivät, oli pieni

keppi karjahtanut kuolonsanomansa jollekin heimon jäsenelle.

Tänään ei valkoista apinaa näkynyt missään, ja vartiopaikaltaan he

saattoivat nähdä, että ovi oli auki. Hitaasti, varovasti ja ääneti

he hiipivät viidakon lävitse majaa kohti. Ei kuulunut murinaa, ei

raivoisia kiljahduksia -- pieni musta keppi oli opettanut heitä

tulemaan hiljaa.

Lähemmäs, yhä lähemmäs he tulivat, kunnes Kertshak itse pujahti

salavihkaa ovelle asti ja tähysti sisään. Hänen takanaan oli kaksi

urosapinaa ja sitten Kaala, jolla yhä oli kuollut pienokainen

sylissään.

Sisällä he näkivät merkillisen valkoisen apina kumartuneena pöydän

yli, nojaten päätään käsiinsä. Vuoteessa makasi purjekankaalla

peitetty ruumis, ja pienestä karkeatekoisesta kehdosta kuului lapsen

valittava itku.

Kertshak hiipi ääneti sisään ja kyyristyi hyökätäkseen, mutta silloin

John Clayton havahti, nousi seisaalle ja tuijotti tulijoihin.

Se näky, joka kohtasi häntä, sai hänet varmaankin kauhusta

jähmettymään, sillä hänen edessään oven puolella seisoi kolme isoa

koirasapinaa ja takana tungeskeli vielä joukko muita -- montako,

sitä hän ei koskaan saanut tietää, sillä hänen revolverinsa riippui

vastapäisellä seinällä pyssyn vieressä, ja Kertshak karkasi hänen

kimppuunsa.

Kun kuningasapina sitten päästi hervottoman ruumiin, joka oli ennen

ollut John Clayton, Greystoken loordi, kääntyi hänen huomionsa

pikku kehtoon, mutta Kaala ehti sinne ennen häntä ja sieppasi

lapsen syliinsä, ja ennenkuin Kertshak kerkisi estämään, oli Kaala

livahtanut ovesta ja kiivennyt korkeaan puuhun.

Ottaessaan Alice Claytonin pienen elävän lapsen oli apina laskenut

oman kuolleen poikasensa tyhjään kehtoon, sillä elävän valitus vetosi

hänen villissä rinnassaan hallitsevan äitiyden tunteeseen, jota

kuollut ei enää voinut tyydyttää.

Korkealla valtavan puun oksien seassa hän puristi itkevää lapsukaista

hellästi kuin oma äiti rintaansa vasten ja sai sen pian tyyntymään.

Nälkä täytti heidän välisensä kuilun, ja englantilaisen loordin ja

englantilaisen ladyn poika imi ravintoa Kaalan, jättiläisapinan,

povesta.

Sillä välin apinat tutkivat majassa uteliaasti tämän merkillisen

pesän sisällystä.

Kertshak ei enää välittänyt surmaamastaan valkoisesta apinasta,

vaan käänsi huomionsa vuoteessa makaavaan olentoon, jota peitti

purjekankaan palanen. Ensin hän kohotti varovasti käärinliinan

kulmaa, mutta nähdessään siellä naisen ruumiin hän repäisi rajusti

vaatteen syrjään ja tarttui elottomaan valkoiseen kaulaan isoilla

karvaisilla käsillään. Hetkeksi hän upotti sormensa kylmään lihaan,

mutta huomattuaan, että makaaja oli jo kuollut, kääntyi poispäin ja

alkoi tarkastella huoneen eri esineitä, enää välittämättä lady Alicen

tai loordi Johnin hengettömästä ruumiista.

Seinällä riippuva pyssy herätti ensin hänen mielenkiintonsa. Tätä

outoa, kuolettavaa ja pamahtavaa tankoa hän oli himoinnut jo

kuukausimääriä, mutta nyt, kun se oli hänen ulottuvillaan, hän tuskin

uskalsi sitä koskettaakaan.

Varovasti hän lähestyi sitä, valmiina päistikkaa pakenemaan, jos se

päästäisi jyrisevän äänensä kuuluville, kuten se oli ennenkin puhunut

viimeiset sanat niille hänen heimolaisilleen, jotka olivat olleet

liian tietämättömiä tai hätäisiä ja käyneet valkoisen apinan kimppuun.

Syvällä pedon älyssä vakuutti jokin vaisto, että ukkoskeppi oli

vaarallinen vain sen kädessä, joka osasi sitä käsitellä, mutta

kuitenkin kului useita minuutteja, ennenkuin hän rohkeni siihen

kajota. Hän käveli edestakaisin lattialla sen edessä ja käänsi päänsä

aina niin, etteivät hänen silmänsä kertaakaan hellittäneet hartaasti

haluttua esinettä.

Käyttäen pitkiä käsivarsiaan kuten ihmiset kainalosauvoja ja joka

askeleella heilauttaen suurta ruhoaan puolelta toiselle kuningasapina

harppaili majassa, murahteli äkäisesti ja päästi silloin tällöin

korvia vihlovan kiljahduksen, joka oli viidakon villeistä äänistä

kauhein.

Vihdoin hän pysähtyi pyssyn eteen ja kurotti hitaasti valtavan

kätensä, kunnes se oli koskemaisillaan kiiltävää putkea; mutta

samassa hän taas peräytyi ja jatkoi kiireistä marssiaan. Näytti siltä

kuin peto näin osoittamalla pelottomuuttaan ja antamalla villin

äänensä kuulua koettaisi kiihoittaa rohkeuttaan, kunnes uskaltaisi

ottaa pyssyn käteensä.

Taas hän pysähtyi ja tällä kertaa hänen onnistui pakottaa empivä

kätensä koskettamaan kylmää terästä; mutta hän vetäisi kouransa

miltei heti takaisin ja jatkoi väsymätöntä vaellustaan.

Tavantakaa toistui tämä kumma menettely, mutta joka kerta kasvoi

itseluottamus, kunnes hän vihdoin otti pyssyn naulasta ja piteli sitä

käsissään.

Kun Kertshak huomasi, ettei se häntä vahingoittanut, alkoi hän

lähemmin tutkistella sitä, tirkisti putken mustaan syvyyteen,

hypisteli tähtäintä, perää ja vihdoin liipasinta.

Kaikkien näiden temppujen aikana istuivat majaan tulleet apinat

kyykkysillään oven suussa ja katselivat päällikköään, kun taas ulkona

olevat ojentelivat kaulojaan nähdäkseen edes vilahdukselta, mitä

sisäpuolella puuhattiin.

Äkkiä Kertshakin sormi painoi liipasinta. Majassa kuului huikea

pamahdus, ja oven luona ja takana tungeksivat apinat kompastelivat

kauhistuneina toisiinsa, kun jokainen koetti mahdollisimman pian

päästä pakoon.

Kertshak oli yhtä pelästynyt -- niin suunniltaan, että unohti heittää

kädestään hirveän pamahduksen aiheuttajan, ja niin hän karkasi ovesta

ulos pitäen pyssyä lujasti puristettuna toisessa kädessään. Silloin

tähtäin tarttui sisälle päin aukenevan oven reunaan ja kiskaisi sen

kiinni pakenevan apinan jälkeen.

Kun Kertshak vähän matkan päässä majasta pysähtyi ja huomasi vielä

pitelevänsä pyssyä, pudotti hän sen maahan, ikäänkuin se olisi ollut

tulikuuma rauta, eikä enää yrittänytkään ottaa sitä haltuunsa --

pamahdus oli ollut liikaa hänen hermoilleen. Mutta nyt hän oli täysin

varma, että hirveä keppi oli vaaraton, jos se sai olla itsekseen.

Kului tunti, ennenkuin apinat jälleen rohkenivat lähestyä majaa

jatkaakseen tutkisteluaan, ja vihdoin päästessään näin pitkälle he

huomasivat kiusakseen oven olevan kiinni, vieläpä niin lujasti,

etteivät sille mitään mahtaneet.

Claytonin kekseliäästi kyhäämä lukko oli Kertshakin paetessa

loksahtanut kiinni, eivätkä apinat myöskään päässeet sisään vankasti

varustettujen ikkunoiden kautta. Kuljeskeltuaan majan ympärillä

jonkun aikaa he lähtivät takaisin syviin metsiinsä ja ylängöillensä,

mistä olivat tulleet.

Kaala ei ollut kertaakaan laskeutunut maahan ottolapsensa kera, mutta

nyt, kun Kertshak komensi häntä muiden mukaan eikä äänessä ollut

jälkeäkään vimmasta, pudotteli hän itseään keveästi oksalta oksalle

ja liittyi toisiin kotimatkaa varten.

Ne apinat, jotka yrittivät tarkastella Kaalan merkillistä lasta,

saivat vastaansa torahampaiden varoitussanoja. Mutta kun he

vakuuttivat, etteivät aikoneet lapselle mitään pahaa, salli Kaala

heidän tulla lähelle, mutta ei antanut heidän koskea kantamukseensa.

Näytti siltä, kuin hän olisi tietänyt, että lapsi oli heikko ja

hento, ja että hänen heimolaistensa karkeat kourat voisivat sitä

vahingoittaa.

Hän teki muutakin, mikä tuotti hänelle rasitusta matkalla. Muistaen

näet, kuinka hänen oma pienokaisensa oli kuollut, hän piteli nyt mitä

huolellisimmin tätä uutta lastaan toisella kädellään poveaan vasten

koko vaelluksen ajan. Toiset apinan poikaset riippuivat emojensa

selässä, kietoen pikku kätensä tiukasti karvaisen kaulan ympärille ja

pistäen jalkansa kainalokuoppaan. Sensijaan Kaala piteli pikku loordi

Greystokea rintaansa vasten, ja lapsen pikkuruiset kädet tarttuivat

kiinni siinä kasvaviin pitkiin mustiin karvoihin. Hän oli nähnyt

yhden poikasen putoavan kuoliaaksi selästään, eikä hänellä ollut

mitään halua kokea sitä uudestaan.