Aamulla he olivat vain vähän, tuskin ollenkaan virkistyneitä, mutta
tavaton oli kuitenkin helpotuksen tunne, kun he näkivät päivän
valkenevan.
Heti kun he olivat nauttineet laihan suuruksensa, johon kuului
suolaista sianlihaa, kahvia ja laivakorppuja, alkoi Clayton kyhätä
heille majaa, sillä hän ymmärsi, että he eivät voineet toivoa mitään
turvaa ja mielenrauhaa öisin, ennenkuin neljä vahvaa seinää suojelisi
heitä aarniometsän eläimiltä.
Tämä tehtävä oli vaikea ja vei suurimman osan kuukautta, vaikka hän
rakensikin vain yhden pienen huoneen. Sen hirsiksi hän käytti kuuden
tuuman vahvuisia pölkkyjä ja täytti raot savella, jota löysi maasta
noin metrin syvyydestä.
Huoneen toiseen päähän hän sijoitti rannan pikkukivistä valmistetun
tulisijan, liittäen kivet savilaastilla toisiinsa, ja kun maja oli
valmis, laastitsi hän sen paksulti savella.
Ikkuna-aukkoon hän sovitti tuuman vahvuisia puikkoja kohti- ja
vaakasuoraan ja yhdisti ne toisiinsa niin tukevasti ristikoksi, että
se saattoi kestää voimakkaankin eläimen ryntäyksen. Näin he saivat
valoa ja ilmanvaihtoa eikä heidän silti tarvinnut pelätä, että
majassa olisi vähemmän turvallista. Kattona oli tiheä kerros oksia,
jotka päällystettiin ruohoilla ja palmunlehvillä ja viimeksi savella.
Oven hän teki pakkauslaatikoiden laudoista, jotka naulattiin kerros
kerroksen päälle ristiin, niin että hänellä vihdoin oli noin kolmen
tuuman vahvuinen ovi, jonka erinomainen tukevuus pani heidät molemmat
nauramaan.
Tässä kohtasi Claytonia suurin vaikeus, sillä hän ei tiennyt mistä
saisi saranat. Kaksi päivää aherrettuaan hän kuitenkin sai kyhätyksi
kovasta puusta kaksi vankkaa hakaa, joiden varassa ovi avautui ja
sulkeutui helposti.
Laastitus- ja muut lopputyöt suoritettiin vasta sitten kun he jo
olivat muuttaneet majaan. He alkoivat näet asua siinä heti kun katto
oli valmis. Yöksi he aina laittoivat matkakirstut oven eteen, joten
he jo silloin tunsivat olonsa melko turvalliseksi ja nukkuivat
mukavasti.
Vuoteen, tuolien, pöytien ja hyllyjen tekeminen oli verrattain
helppoa hommaa, ja siten heillä jo toisen kuukauden lopulla oli
asunto aika hyvässä kunnossa, eikä elämä olisi ollut heistä
vastenmielistä ja onnetonta, ellei olisi ollut ainaista yksinäisyyden
tunnetta ja pelkoa, että villieläimet hyökkäisivät heidän kimppuunsa.
Öisin murisivat ja ärjyivät isot pedot heidän pienoisen majansa
ympärillä, mutta ihminen voi niin tottua usein kuulemiinsa ääniin,
että pian he eivät paljoakaan niistä välittäneet, vaan nukkuivat
rauhallisesti.
Kolmasti he olivat nähneet nopeasti katoavia suuria ihmisenkaltaisia
olentoja, mutta eivät milloinkaan kyllin läheltä voidakseen varmasti
tietää, olivatko ne ihmisiä vai eläimiä.
Loistavanväriset linnut ja pikku apinat olivat piankin tottuneet
uusiin naapureihinsa. Ilmeisesti ne eivät olleet milloinkaan ennen
nähneet inhimillisiä olentoja, ja kun siis ensi pelko oli haihtunut,
tulivat ne yhä lähemmäksi sen merkillisen uteliaisuuden pakoittamina,
joka on omiaan viidakon ja tasangon villeille asujamille. Jo ensi
kuukauden kuluessa olivat useat linnut tulleet niin hyviksi ystäviksi
Claytonien kanssa, että nokkivat murusia heidän käsistään.
Kun Clayton eräänä iltapäivänä valmisteli lisärakennusta -- hän
suunnitteli näet useampien huoneiden rakentamista -- tuli joukko
heidän rumia pikku ystäviään kirkuen ja sättien puiden lomitse
harjanteelta päin. Paetessaan ne loivat pelokkaita katseita taakseen
ja vihdoin pysähtyessään Claytonin lähelle räkättivät hänelle
kiihtyneinä, ikäänkuin varoittaakseen häntä lähenevästä vaarasta.
Lopulta hän sai itse nähdä sen olennon, jota pikku apinat niin
pelkäsivät -- ihmismäisen pedon, jonka Claytonit olivat silloin
tällöin nähneet vilaukselta.
Se lähestyi viidakon halki puolipystyssä asennossa, välistä tukien
itseään nyrkeillään -- iso ihmisenkaltainen apina, joka päästeli
syviä kurkkukorahduksia ja toisinaan matalaa haukuntaa.
Clayton oli jonkun matkan päässä majasta kaatamassa erikoisen sopivaa
puuta rakennustyötään varten. Hän oli käynyt huolettomaksi, kun
kuukausimääriin ei ollut nähnyt päivällä mitään vaarallisia eläimiä,
ja niinpä hän nytkin oli jättänyt pyssynsä ja revolverinsa pieneen
majaansa. Nähdessään nyt ison apinan hyökkäävän pensaikon halki
suoraan kohti, vieläpä suunnalta, joka teki paon mahdottomaksi, hän
tunsi väristyksen selkäpiissään.
Hän käsitti heti, että kun hänellä oli aseena vain kirves, ei juuri
ollut paljon toiveita kunnollisesti selvitä tuosta hirviöstä; mutta
kuinka kävisi silloin Alicen? Voi, hyvä Jumala, mikä tulisi Alicen
kohtaloksi?
Vielä oli pieni mahdollisuus ehtiä majaan. Hän kääntyi siis äkkiä ja
lähti juoksemaan sitä kohden, huutaen samalla vaimolleen, että tämä
rientäisi sisään ja sulkisi oven, jos peto saisi hänet kiinni.
Lady Greystoke oli istunut vähän matkan päässä majasta ja kuullessaan
miehensä huudon katsahti sinne päin. Hän näki apinan rientävän
katkaisemaan Claytonilta pakotietä niin nopeasti, että sellainen
vauhti suorastaan hämmästytti noin isossa ja kömpelössä elukassa.
Päästäen huudon Alice juoksi majaa kohti ja kynnykseltä loi taakseen
silmäyksen, joka sai hänet kauhusta jäykistymään, sillä peto oli nyt
ehtinyt hänen miehensä luo, joka seisoi pitäen kirvestä molemmin
käsin koholla.
"Sulje ja telkeä ovi, Alice", huusi Clayton. "Kyllä minä selviän
tästä kirveelläni."
Mutta hän tiesi, että nyt oli tulossa kauhea kuolema, ja sen käsitti
lady Alicekin.
Apina oli suuri otus, luultavasti noin puolentoista sadan kilon
painoinen. Sen ilkeät likekkäiset silmät hehkuivat vihaa tuuheiden
kulmakarvojen alta, ja valtavat torahampaat paljastuivat sen
karmeasti muristessa, kun se hetkeksi pysähtyi saaliinsa eteen.
Pedon olan yli Clayton saattoi nähdä majansa oviaukon tuskin
kahdenkymmenen askeleen päässä ja kauhu valtasi hänen mielensä, kun
hän näki nuoren vaimonsa tulevan majasta ulos aseenaan pyssy.
Lady Alice oli aina pelännyt ampuma-aseita eikä milloinkaan halunnut
niihin koskea, mutta nyt hän ryntäsi apinaa kohden pelottomana kuin
poikastaan suojeleva naarasleijona.
"Takaisin, Alice", huusi Clayton, "Jumalan tähden käänny takaisin!"
Mutta Alice ei tahtonut totella, ja juuri samassa apina hyökkäsi,
niin ettei Clayton ehtinyt sanoa mitään muuta.
Mies huitaisi kirveellään olan takaa, mutta väkevä peto tarttui
siihen hirveillä kourillaan, riisti sen Claytonilta ja heitti kauas
syrjään. Kamalasti muristen se nyt ryntäsi suojattoman uhrinsa
kimppuun, mutta ennenkuin sen hampaat olivat ehtineet iskeä Claytonin
kurkkuun, kuului pamahdus, ja luoti tunkeutui apinan selkään
lapaluiden väliin.
Paiskattuaan Claytonin maahan peto kääntyi uutta vihollistaan
vastaan. Siinä seisoi kauhistunut nuori nainen koettaen turhaan
laukaista toista kertaa. Hän ei ollut selvillä ampuma-aseen
koneistosta, ja hana iski turhaan tyhjää patruunahylsyä.
Kiljahtaen raivosta ja tuskasta apina hyökkäsi hennon naisen
kimppuun, joka tuupertui sen alle menettäen tajuntansa. Samassa pääsi
Clayton pystyyn ja riensi apuun. Hänen onnistuikin odottamattoman
helposti vääntää pedon ruho vaimonsa päältä syrjään -- apina oli
kuollut. Luoti oli tehnyt tehtävänsä.
Kun Clayton hätäisesti tarkastaessaan vaimoansa ei huomannut hänessä
mitään loukkaantumisen merkkejä, päätti hän siitä, että peto oli
kuollut samalla hetkellä kun se oli karannut Alicen kimppuun.
Hellävaroen hän nosti yhä tainnoksissa olevan syliinsä ja kantoi
majaan, mutta runsaasti kaksi tuntia kesti, ennenkuin Alice tointui.
Hänen ensi sanansa herättivät Claytonissa epämääräistä pelkoa.
Tajuihinsa tultuaan Alice katseli kummastellen ympärilleen ja sanoi
sitten tyytyväisesti huoahtaen:
"Oh, John, kuinka ihanaa on todella olla kotona! Minä näin niin
hirveää unta rakkaani, ikäänkuin emme enää olisikaan Lontoossa,
vaan jossakin kauheassa paikassa, missä suuret pedot hyökkäilivät
kimppuumme."
"Kas niin, Alice", sanoi hänen miehensä, silittäen hänen otsaansa,
"koeta nyt nukkua taas, äläkä vaivaa päätäsi pahoilla unilla".
Seuraavana yönä syntyi tässä aarniometsän laidalla olevassa majassa
poika, leopardin kiljuessa oven edustalla ja leijonan päästäessä
kumeita kiljahduksia harjanteen takaa.
Lady Greystoke ei enää tointunut pahasta hermojärkytyksestä, ja
vaikka hän eli vielä vuoden aikaa lapsensa syntymän jälkeen, ei hän
enää koskaan käynyt majan ulkopuolella eikä liioin kyennyt täysin
käsittämään olevansa kaukana Englannista.
Toisinaan hän kyseli Claytonilta, mitä merkillisiä ääniä täällä
kuului öisin, minne palvelijat ja ystävät olivat joutuneet ja
miksi heidän asuntonsa oli näin karkea ja vaillinainen, mutta
vaikka hänen miehensä ei koettanut johtaa häntä harhaan, ei hän
sittenkään voinut käsittää, mitä tämä kaikki merkitsi. Muuten hän
oli täysin järjissään, ja se ilo, jota hän sai pikku pojastaan, ja
hänen miehensä hellä huolenpito teki tämän vuoden hänelle hyvin
onnelliseksi -- olipa se hänen nuoren elämänsä onnellisin aika.
Että sitä olisivat rasittaneet ainainen huoli ja pelko, jos hän olisi
ollut täysissä sielunvoimissa, sen Clayton käsitti hyvin, niin että
vaikka hän hirveästi kärsi nähdessään vaimonsa tällaisessa tilassa,
oli hän toisinaan Alicen itsensä puolesta miltei iloinen, ettei tämä
voinut tilannetta tajuta.
Jo aikoja sitten hän oli luopunut kaikista pelastuksen toiveista,
ellei sattuma tulisi avuksi. Uupumattoman hartaasti hän oli tehnyt
työtä somistaakseen majan sisustaa. Leijonan- ja pantterinnahat
peittivät lattiaa, ja pitkin seiniä oli astia- ja kirjahyllyjä.
Kömpelöissä maljakoissa, jotka hän omin käsin oli muovaillut savesta,
oli ihania tropiikin kukkia. Heinä- ja bamburuokoverhot riippuivat
ikkunoissa, ja kaikkein vaivaloisin saavutus oli se, että hän
vaivaisilla työkaluillaan oli sievästi laudoittanut seinät ja katon
ja tasoittanut lattian sileäksi.
Että hän ollenkaan oli kyennyt tällaiseen outoon työhön, se
kummastutti häntä itseäänkin. Mutta hän rakasti työtä, sillä hän
ahersi vaimonsa ja sen hennon olennon vuoksi, joka oli tullut
heitä ilahduttamaan, vaikka se samalla sadoin kerroin lisäsi hänen
vastuunalaisuuttaan ja aseman kauheutta.
Seuraavan vuoden aikana kävivät Claytonin kimppuun useinkin ne isot
apinat, jotka nyt näyttivät alituisesti hätyyttävän majaa, mutta kun
hän ei enää milloinkaan mennyt ulos ilman pyssyjä ja revolvereita, ei
hänen tarvinnut suurestikaan pelätä näitä valtavia petoja.
Hän oli vahvistanut ikkunaristikkoja, sommitellut oveen erikoisen
puisen lukkolaitteen, niin että ollessaan metsästämässä tai hedelmiä
keräämässä hänen ei tarvinnut vähääkään pelätä petojen sillä välin
tunkeutuvan majaan.
Alkuaikoina hän ampui paljon riistaa majan ikkunoista, mutta lopulta
eläimet oppivat pelkäämään tätä merkillistä pesää, josta kuului hänen
pyssynsä julma pauke.
Joutoaikoina Clayton usein luki vaimolleen ääneen kirjavarastosta,
jonka hän oli tuonut mukanaan heidän uutta kotiaan varten.
Kirjojen joukossa oli useita lapsille aiottuja -- aapisia, kuva- ja
lukukirjoja -- sillä he olivat ottaneet lukuun, että heidän
pikku lapsensa olisi kyllin vanha niitä tarvitsemaan, ennenkuin
he saattoivat toivoa pääsevänsä takaisin Englantiin. Toisin ajoin
Clayton teki heidän merkillisestä elämästään muistiinpanoja
päiväkirjaansa, johon hän oli tottunut kirjoittamaan ranskaksi. Tätä
kirjaa hän säilytti lukitussa metallilaatikossa.
Kun oli kulunut vuosi pikku pojan syntymästä, nukahti lady Alice
eräänä yönä rauhallisesti ikuiseen uneen. Niin hiljainen oli hänen
loppunsa, että Clayton vasta monta tuntia myöhemmin heräsi tajuamaan,
että hänen vaimonsa oli kuollut. Vasta vähitellen hän pääsi selville
asemansa kauheudesta, ja epäiltävää on, ymmärsikö hän milloinkaan
täysin, mikä tavaton suru ja peloittava vastuu oli tullut hänen yksin
kannettavaksensa nyt, kun oli pidettävä huolta pienoisesta olennosta,
joka vielä oli rintalapsi.
Viimeinen muistiinpano hänen päiväkirjassaan on tehty lady
Alicen kuoleman jälkeisenä aamuna. Siinä hän kertoo onnettomat
yksityiskohdat niin asiallisesti, että se yhä lisää traagillisuutta,
sillä se todistaa pitkällisen surun ja toivottomuuden synnyttämää
turtumusta, jota tuskin tämäkään julma isku saattoi enää pahentaa.
"Pieni poikani itkee ruokaa -- voi, Alice, mitä minun on tehtävä?"
Kun John Clayton oli kirjoittanut nämä sanat, jotka olivat hänen
viimeisensä, laski hän väsyneesti päänsä käsivarsien varaan pöydälle,
jonka hän oli nikkaroinut vieressään kylmänä ja mykkänä makaavalle
Alicelle. Pitkään aikaan ei mikään keskeyttänyt aarniometsän
kuolonomaista hiljaisuutta, paitsi että kuului pienoisen poikalapsen
säälittävää vaikeroimista.