Heidän ei tarvinnutkaan kauan odottaa, sillä kun Clayton seuraavana
aamuna nousi kannelle tavanmukaiselle kävelylleen ennen aamiaista,
pamahti laukaus ja sitten yhä uusia.
Hänen silmiään kohtaava näky vahvisti hänen pahimmatkin
aavistuksensa. Pientä päällystöryhmää vastassa oli Fuwaldan koko
kirjava miehistö, jonka etunenässä oli Musta Mikko.
Päällystön ampuessa ensi yhteislaukauksensa miehet juoksivat hakemaan
suojaa, sitten he edullisista asemistaan mastojen, peräsinkojun
ja kajuutan takaa vastasivat niiden viiden miehen tuleen, jotka
edustivat laivan vihattua esivaltaa. Kaksi matruusia oli kaatunut
kapteenin revolverin luodeista. He jäivät makaamaan taistelevien
välille.
Äkkiä tuupertui ensimmäinen perämies suulleen, ja Mustan Mikon
komennuksesta hyökkäsivät verenhimoiset roikaleet jäljelläolevien
neljän kimppuun. Miehistö oli saanut haltuunsa vain kuusi
ampuma-asetta, joten useimmilla heistä oli kädessään keksi, kirves
tai rautakanki.
Kapteeni oli ampunut tyhjäksi revolverinsa ja panosti parhaillaan kun
hyökkäys tehtiin. Toisen perämiehen pyssy oli joutunut epäkuntoon,
niin että vain kaksi asetta oli kapinoitsijoita vastassa, kun nämä
nopeasti lähestyivät päällystöä, jonka täytyi peräytyä rajun rynnäkön
tieltä.
Molemmin puolin kirottiin ja vannottiin hirveästi, mikä yhdessä
ampuma-aseiden pamahdusten ja haavoittuneiden huutojen ja ähkymisten
kera teki Fuwaldan kannen kuin hullujenhuoneeksi.
Ennenkuin päällystö oli peräytynyt kymmentä askelta, olivat miehet
heidän kimpussaan. Roteva neekeri halkaisi kirveellään kapteenin
pään otsasta leukaan, ja hetkeä myöhemmin olivat toisetkin sortuneet
kymmenien iskujen ja luotien surmaamina tai haavoittamina.
Lyhyt ja kauhea oli Fuwaldan kapinoitsijain työ ollut, ja kaiken
aikaa oli John Clayton tyynenä seissyt kajuutan portaisiin nojaten
ja puhallellut savuja piipustaan ikäänkuin olisi katsellut vain
mitätöntä krikettipeliä.
Kun viimeinenkin virallinen käskyvallan edustaja oli kaatunut, oli
hänen mielestään jo aika palata vaimonsa luo, ettei kukaan miehistä
tapaisi häntä yksinään alhaalla.
Vaikka Clayton esiintyi päältä päin tyynenä ja huolettomana, oli
hänen mielensä kuitenkin täynnä tuskaa, sillä vaimonsa puolesta hän
pelkäsi näitä tietämättömiä puoliraakalaisia, joiden käsiin armoton
kohtalo oli heidät jättänyt.
Kääntyessään laskeutumaan alas portaita näki hän hämmästyen vaimonsa
seisovan miltei rinnallaan.
"Kuinka kauan sinä olet ollut täällä, Alice?"
"Alusta alkaen", vastasi toinen. "Kuinka hirveätä, John! Oh, kuinka
hirveätä? Mitä voimme toivoa tuollaisilta?"
"Aamiaista luullakseni", vastasi Clayton hymyillen urheasti ja
koettaen siten tyynnyttää vaimonsa pelkoa. "Ainakin menen pyytämään
sitä heiltä", lisäsi hän. "Tule mukaan, Alice. Emme saa antaa heidän
ajatella muuta kuin että odotamme heiltä siivoa kohtelua."
Miehet olivat nyt ympäröineet kuolleet ja haavoittuneet käskijänsä
ja ryhtyivät muitta mutkitta heittämään heitä yli laidan mereen,
välittämättä siitä, oliko heissä vielä henkeä. Yhtä sydämettömästi
he suoriutuivat omista haavoittuneistaan ja niiden kolmen merimiehen
ruumiista, joiden laupias kaitselmus oli sallinut äkkiä kuolla
päällystön luodeista.
Äkkiä eräs merimiehistä huomasi lähestyvät Claytonit ja huutaen:
"Täällä on lisää kalanruokaa!" ryntäsi kirves koholla heihin päin.
Mutta Musta Mikko oli vieläkin nopeampi, niin että mies paiskautui
luoti selässä kumoon, ennenkuin oli astunut viittäkään askelta.
Mustan Mikon kova huudahdus kiinnitti toisten huomion häneen.
Osoittaen loordi ja lady Greystokea hän julisti:
"Nämä ovat minun ystäviäni, ja heidät jätetään rauhaan. Ymmärrättekö?
Nyt olen minä tämän laivan kapteeni, ja mitä minä sanon, se pätee",
lisäsi hän kääntyen Claytoniin. "Pysykää vain kajuutassanne, siellä
ei kukaan tee teille pahaa."
Claytonit noudattivat Mustan Mikon käskyä niin kiireesti, etteivät
ehtineet paljonkaan nähdä, mitä miehet puuhasivat tai suunnittelivat.
Toisinaan he kuulivat heikkoja kaikuja miesten kirouksista ja
riidoista, pari kertaa ampuma-aseiden pahaenteistä rätinää. Musta
Mikko oli omiaan johtamaan tätä kirjavaa murhaajajoukkoa ja osasi
pitää heitä hyvässä kurissa.
Viidentenä päivänä kapinan jälkeen näki tähystäjä maata. Musta
Mikko ei tiennyt, oliko se saari vai mantere, mutta hän ilmoitti
Claytonille, että jos paikka tutkittaessa huomattaisiin sellaiseksi,
että siellä voi asua, niin hänet ja lady Greystoke vietäisiin
tavaroineen maihin.
"Siellä tulette hyvin toimeen muutamia kuukausia", selitti hän,
"ja sillä välin ehdimme päästä jollekin asutulle rannikolle ja
vähän hajaantua. Sitten pidän huolta siitä, että hallituksenne saa
tietää, missä olette, ja voi lähettää sotalaivan teitä noutamaan.
Te olette kyllä kelpo mies, mutta vaikeata olisi päästää teitä nyt
jollekin asutulle seudulle. Siellä tehtäisiin monia kysymyksiä, eikä
kenelläkään meistä ole varalla kovinkaan uskottavia vastauksia."
Clayton vastusti tätä epäinhimillisyyttä, että heidät vietäisiin
tuntemattomalle rannikolle, missä he joutuisivat petojen tai
mahdollisesti vielä petomaisempien ihmisten armoille. Hänen sanansa
eivät auttaneet mitään, vaan ainoastaan kiukuttivat Mustaa Mikkoa.
Claytonin oli siis pakko jättää asia sillensä ja koettaa mukautua
onnettomuuteensa niin hyvin kuin osasi.
Noin kello kolmen aikaan iltapäivällä he tulivat kauniille
metsäiselle rannikolle, vastapäätä erästä paikkaa, joka näytti olevan
luonnollinen satama.
Musta Mikko lähetti pienen veneellisen miehiä luotaamaan väylää,
jotta saataisiin selville, pääsisikö Fuwalda turvallisesti sataman
suun läpi.
Noin tunnin kuluttua he palasivat ilmoittaen, että sekä väylässä että
satama-altaassa oli syvää vettä.
Ennen pimeän tuloa kuunariparkki lojui rauhallisesti ankkurissa
sataman hiljaisella, rasvatyynellä pinnalla.
Rannikko oli ihana puolitroopillisessa kasvullisuudessaan, ja
kauempana kohosi maa valtamerestä mäiksi ja ylängöiksi, joita miltei
kauttaaltaan peitti alkuaikainen metsä.
Mitään asutuksen merkkejä ei näkynyt, mutta että siellä helposti
voisi pitää yllä inhimillistä elämää, siitä oli todistuksena runsas
lintu- ja eläinmaailma, josta katselijat Fuwaldan kannella silloin
tällöin näkivät vilahduksia. Olipa siellä kimalteleva pieni jokikin,
joka laski satamaan ja tarjosi yllin kyllin raikasta vettä.
Kun pimeys laskeutui maan ylle, seisoivat Clayton ja lady Alice
yhä laivan kaiteen ääressä ja tarkastelivat ääneti vastaista
asuinpaikkaansa. Mahtavan metsän tummista pimennoista kuului
villieläinten ääniä -- leijonan kumeaa karjuntaa ja toisinaan
pantterin vihlovia kiljahduksia.
Alice painautui tiukemmin kiinni mieheensä ajatellessaan kauhuja,
jotka vaanivat heitä tulevien öiden synkkyydessä, kun he kaksi
olisivat yksinään tällä villillä ja asumattomalla rannikolla.
Myöhemmin Musta Mikko tuli heidän luokseen ja kehoitti heitä
valmistautumaan aamullista maihinnousua varten. He koettivat
taivuttaa häntä viemään heidät vierasvaraisemmalle rannalle, joka
olisi niin lähellä asuttuja seutuja, että he saattaisivat toivoa
pääsevänsä ystävällisten ihmisten pariin. Mutta mitkään rukoukset tai
uhkaukset tai palkinnon lupaukset eivät tehonneet matruusiin.
"Minä olen laivalla ainoa mies, joka ei halua teidän kuolemaanne,
ja vaikka tiedän, että se olisi varmin tapa pelastaa oma päämme,
niin Musta Mikko ei ole niitä miehiä, jotka unohtavat hyvät työt.
Pelastitte kerran henkeni, ja vastapalvelukseksi teen nyt teille
samaa, mutta siinä onkin kaikki, mitä voin tehdä. Miehet eivät
siedä suurempia myönnytyksiä, ja ellemme saa teitä hyvin pian
maihin, voivat he vielä muuttaa mielensä antamatta teille tätäkään
tilaisuutta. Panen mukaanne kaikki tavaranne ja keittoastioita ja
muutamia vanhoja purjeita teltoiksi ja ruokaa, joka riittää, kunnes
tapaatte hedelmiä ja riistaa. Kun lisäksi saatte pyssyjä turvaksenne,
niin teidän pitäisi voida aivan helposti elää täällä, kunnes tulee
apua. Sitten kun pääsen varmaan suojaan, pidän huolta siitä, että
Englannin hallitus saa tietää olinpaikkanne. En kuolemaksenikaan
osaisi heille täsmälleen sanoa, missä olette, sillä sitä en tiedä
itsekään, mutta he löytävät teidät sittenkin."
Kun hän oli poistunut, menivät he ääneti kajuuttaansa, kumpikin
täynnä synkkiä aavistuksia.
Clayton ei uskonut, että Mustalla Mikolla oli pienintäkään aikomusta
ilmoittaa Englannin hallitukselle heidän olinpaikkaansa, ja hyvinkin
saattoi olla jokin petos suunniteltu seuraavaksi päiväksi, kun heidän
oli mentävä maihin merimiesten mukana, jotka saattaisivat heitä
tavaroineen. Kun miehet olisivat poissa Mustan Mikon näkyvistä,
voisivat he lyödä kuoliaiksi vaaralliset matkustajansa, ja silti
jäisi Mustan Mikon omatunto kirkkaaksi.
Ja vaikkapa he pelastuisivatkin tästä kohtalosta, niin eivätkö
heitä odottaisi toiset vielä peloittavammat vaarat? Yksinään ollen,
ajatteli Clayton, hän tulisi kyllä toimeen vuosikausia, sillä hän
oli voimakas ja terve mies, mutta kuinka kävisi Alicen ja sen pikku
olennon, joka oli piakkoin tulossa maailmaan, erämaan vaivojen ja
vaarojen keskelle?
Miestä värisytti, kun hän mietiskeli tilanteen hirveää vaarallisuutta
ja avuttomuutta. Mutta laupias kaitselmus esti häntä ennakolta
näkemästä kauheaa todellisuutta, joka odotti heitä synkän salon
armottomissa pimennoissa.
Varhain seuraavana aamuna heidän lukuisat arkkunsa ja laatikkonsa
vivuttiin kannelle ja laskettiin odottaviin veneisiin rannalle
kuljetettaviksi.
Siinä oli paljon erilaista muuttotavaraa, sillä Claytonit olivat
arvelleet viipyvänsä kodissaan mahdollisesti viisi tai kahdeksan
vuotta, niin että he tarpeellisten tavarain lisäksi olivat ottaneet
mukaansa myös paljon ylellisyysesineitä.
Musta Mikko oli päättänyt, ettei mitään Claytonin tavaroita
jätettäisi laivaan. Vaikea oli sanoa, oliko syynä tähän myötätunto
heitä kohtaan vai hänen omien etujensa ajaminen.
Varmaa on ainakin, että jos kadonneen brittiläisen virkamiehen
tavaroita keksittäisiin epäilyttävältä alukselta, ei sitä olisi
helppo selittää missään sivistyneen maailman satamassa.
Niin innokas hän oli ajamaan perille tämän aikeensa, että käski
merimiesten, jotka olivat takavarikoineet Claytonin revolverit, antaa
ne hänelle takaisin.
Pieniin veneisiin lastattiin myös suolattua lihaa, laivakorppuja,
vähän perunoita, papuja, tulitikkuja, keittoastioita, työkalulaatikko
ja muutamia vanhoja purjeita.
Ikäänkuin itsekin peläten samaa kuin Clayton, Musta Mikko seurasi
heitä maihin ja jätti heidät viimeisenä, sitten kun veneet -- miesten
täytettyä laivan tynnyrit raikkaalla vedellä -- työnnettiin rannasta
ja lähdettiin soutamaan takaisin Fuwaldaa kohti.
Kun veneet hiljalleen lipuivat pitkin poukaman sileää pintaa,
seisoivat Clayton ja hänen vaimonsa ääneti katselemassa niiden lähtöä
-- kummankin rinnassa uhkaavan onnettomuuden tunne ja äärimmäinen
toivottomuus.
Ja heidän takanaan, matalan harjanteen reunan yli, katselivat heitä
toiset silmät -- toisiaan lähellä olevat ilkeät silmät, jotka
kiiluivat tuuheiden kulmakarvojen alla.
Kun Fuwalda oli kulkenut ahtaasta satamansuusta ulos ja katosi
näkyvistä niemekkeen taakse, kietoi lady Alice kätensä Claytonin
kaulaan ja purskahti hillittömään itkuun.
Urheasti hän oli ottanut vastaan kapinan vaarat; sankarillisen lujana
katsonut hirveätä tulevaisuutta kohti, mutta nyt, kun ehdottoman
yksinäisyyden kauhu oli heidän yllään, laukesivat hänen liian
jännittyneet hermonsa ja vastavaikutus sai hänet valtaansa.
Clayton ei koettanut hillitä hänen kyyneleitään. Olihan parempi, että
luonto sai purkaa kauan patoutuneina olleet tunteet, ja hyvän aikaa
kesti, ennenkuin nuori nainen saattoi taas hallita itseään.
"Voi, John", huudahti hän viimein, "tämä on niin kauheata. Mitä
meidän on tehtävä? Mitä meidän on tehtävä?"
"Ainoa, mitä voimme tehdä, Alice", vastasi hänen miehensä niin
rauhallisesti kuin he olisivat istuneet hauskassa arkihuoneessaan
kotona, "on se, että käymme käsiksi työhön. Työ on pelastuksemme.
Emme saa jäädä ajattelemaan, sillä se voisi tehdä meidät hulluiksi.
Meidän on tehtävä työtä ja odotettava. Minä olen varma siitä, että
apua tulee piankin, kun huomataan, että Fuwalda on kadonnut, --
vaikkei Musta Mikko pitäisikään meille antamaansa sanaa."
"Niin, John, jos olisi puhe vain sinusta ja minusta", nyyhkytti
Alice, "niin voisimme kyllä kestää, sen tiedän, mutta --"
"Rakkaani", keskeytti Clayton hellästi, "minä olen ajatellut sitäkin,
mutta meidän pitää kestää sekin, kuten kaikki muu, mikä meitä
kohtaa, urheasti ja viimeiseen saakka luottaen kykyymme suoriutua
olosuhteista, olkoot ne minkälaisia tahansa. Harmaassa muinaisuudessa
tuli esi-isiemme osaksi samoja vaikeuksia kuin nyt meille, ehkäpä
juuri näissä samoissa aarniometsissä. Että me nyt olemme täällä, se
todistaa heidän voittoaan. Emmekö me nyt voi tehdä sitä, mitä hekin?
Vieläpä paremminkin, sillä me olemme varustetut pitkinä aikakausina
kootuilla tiedoilla, ja meillähän on tieteen apuneuvoja, joilla
itseämme suojelemme, puolustamme ja ylläpidämme, ja joista he eivät
mitään tietäneet. Mitä he saivat aikaan kivestä ja luusta tehdyillä
työkaluilla ja aseilla, sen mekin, Alice, varmasti voimme suorittaa."
"Ah, John, soisin niin mielelläni, että olisin mies ja voisin
ajatella miehen tavalla, mutta minä olenkin vain nainen ja ymmärrän
pikemmin sydämelläni kuin päälläni, ja se, mitä voin nähdä, on liian
hirveää, liian mahdotonta sanoin kuvattavaksi. Toivon vain, John,
että olisit oikeassa. Koetan parastani ollakseni urhea alkuihminen,
alkuaikaisen miehen kelpo vaimo."
Claytonin ensi työnä oli valmistaa yöksi turvapaikka, joka suojelisi
heitä petoeläimiltä.
Hän avasi sen laatikon, jossa olivat hänen pyssynsä ja ammuksensa,
jotta he molemmat työskennellessään olisivat aseistettuja
mahdollisten hyökkäysten varalta, ja sitten he yhdessä etsivät
paikkaa, missä nukkuisivat ensi yönsä.
Noin sadan metrin päässä rannasta oli pieni tasainen, melkein puuton
ala, jolle he päättivät aikaa myöten rakentaa vakituisen majan, mutta
toistaiseksi oli heidän mielestään parasta kyhätä puihin pieni lava,
jonne eivät ylettyisi paikkakunnan isommat petoeläimet. Clayton
valitsi siis neljä puuta, jotka olivat neliössä lähes kolmen metrin
päässä toisistaan. Muista puista hän hakkasi pitkiä oksia ja teki
valitsemiensa puiden ympärille niistä kehän, joka oli runsaasti
kolme metriä korkealla maasta. Oksien päät hän sitoi lujasti kiinni
köysillä, joita Musta Mikko oli hänelle auliisti luovuttanut Fuwaldan
varastosta.
Ristiin rastiin tälle kehälle Clayton sovitti pienempiä oksia
vieretysten ja kattoi näin saadun pohjan suunnattoman isoilla
"norsunkorvilla", joita ympäristössä kasvoi yltäkyllin.
Päällimmäiseksi hän levitti monta kerrosta purjekangasta.
Pari metriä korkeammalle hän kyhäsi samanlaisen, vaikkakin kevyemmän
laitteen katoksi ja kiinnitti loput purjekankaastaan sivuille
seiniksi.
Kun kaikki oli valmista, oli hän saanut toimeen melko mukavan
kammion, jonne hän sitten vei heidän huopapeitteensä ja eräitä
keveämpiä matkatavaroita.
Oli jo myöhäinen iltapäivä, ja jäljelläolevat valoisat tunnit
käytettiin järeiden tikapuiden valmistamiseen. Niiden avulla lady
Alice saattoi nousta uuteen kotiinsa.
Pitkin päivää oli heidän ympärillään metsässä ollut
loistavahöyhenisiä vilkkaita lintuja ja hyppiviä, lörpötteleviä
marakatteja, jotka uteliaina tarkastelivat näitä uusia tulokkaita ja
heidän kummia pesäpuuhiaan.
Vaikka sekä Clayton että hänen vaimonsa olivat hyvin varuillansa,
eivät he nähneet mitään isompia eläimiä. Pari kertaa he tosin
olivat huomanneet pikku apinanaapuriensa rientäviin kovasti kirkuen
läheiseltä harjanteelta ja pelästyneinä katselevan sinne päin olkansa
yli, siten ilmaisten yhtä selvästi kuin olisivat puhuneet, että
siellä oli jotakin hirveätä ja vaarallista.
Juuri vähää ennen pimeän tuloa Clayton sai tikapuunsa valmiiksi,
ja täytettyään ison astian vedellä läheisestä joesta he kiipesivät
kutakuinkin turvalliseen, ilmavaan kammioonsa.
Kun oli hyvin lämmin, niin Clayton oli heittänyt sivuverhot katolle,
ja heidän siinä istuessaan kuin turkkilaiset, jalat ristissä allaan,
sattui lady Alice tähystämään metsän pimentoihin. Silloin hän äkkiä
kumartui eteenpäin ja tarttui Claytonin käsivarteen.
"John", kuiskasi hän. "Katso! Mikä tuo on, ihminenkö?" Kun Clayton
kääntyi katsomaan osoitettuun suuntaan, näki hän tummaa taustaa
vasten hämärästi ison hahmon seisomassa harjanteella.
Hetken se seisoi kuin kuunnellen, kääntyi sitten hitaasti ja häipyi
viidakkoon.
"Mikä se oli, John?"
"En tiedä, Alice", vastasi Clayton vakavasti, "nyt on liian pimeä
eikä voi selvästi nähdä niin kauas. Kenties se oli vain nousevan kuun
luoma varjo".
"John, jollei se ollut ihminen, niin se oli suunnattoman iso ja
kauhea irvikuva ihmisestä. Voi, minä olen niin peloissani."
Clayton otti hänet syliinsä ja kuiskaili hänen korvaansa rohkaisun
ja rakkauden sanoja, sillä suurinta huolta heidän onnettomassa
kohtalossaan tuotti Claytonille hänen nuoren vaimonsa sielunahdistus.
Vaikka hän itse oli urhea ja peloton, osasi hän kuitenkin arvostella
pelosta johtuvia hirveitä kärsimyksiä -- jollainen käsityskyky
on harvinainen, vaikka se tosin oli vain yksi niistä monista
ominaisuuksista, joiden takia loordi Greystokea kaikkien tuttujen
kesken kunnioitettiin ja suosittiin.
Vähän tämän jälkeen hän laski sivuverhot alas ja kiinnitti ne
lujasti puihin, jättäen vain pienen aukon rannalle päin. Kun heidän
pienoisessa ilmakammiossaan nyt oli pilkkosen pimeä, laskeutuivat
he lepäämään huopapeitteilleen, koettaen unesta saada hetkiseksi
unohdusta.
Clayton makasi juuri aukon kohdalla ja piti kaiken varalta kivääriä
ja kahta revolveria käsillä.
Tuskin he olivat sulkeneet silmänsä, kun heidän takaansa viidakosta
kajahti pantterin karmiva huuto. Yhä lähemmäksi se tuli, kunnes he
saattoivat kuulla tämän ison pedon olevan suoraan allaan. Tunnin
tai enemmän he kuulivat sen haistelevan ja kynsivän puita, jotka
kannattivat heidän majaansa, mutta vihdoin se lähti tiehensä yli
ranta-aukeaman, jolloin Clayton selvästi näki sen kirkkaassa
kuutamossa -- iso, kaunis eläin se oli, suurin, mitä hän oli
milloinkaan nähnyt.
Pimeyden pitkinä hetkinä he nukahtivat vain silloin tällöin, sillä
öinen aarniometsä, jossa vilisi tuhansia eläimiä, piti heidän
hermojaan jännityksessä, -- läpitunkevat kirkaisut tai valtavien
ruhojen hiipivät liikkeet heidän allaan saivat heidät tavantakaa
hätkähtäen heräämään.