Merellä

Tämän kertomuksen olen kuullut henkilöltä, jolla ei ollut mitään

syytä kertoa sitä minulle tai kenellekään muulle. Vanhan viinin

houkutteleva vaikutus lienee ollut syynä siihen, että kertoja sen

aloitti, ja sitten seuranneina päivinä osoittamani epäuskoisuus sai

aikaan, että tämä merkillinen juttu kerrottiin loppuun asti.

Kun puhelias isäntäni huomasi, kuinka paljon hän jo oli kertonut

minulle ja että yhä pysyin epäilevällä kannalla, otti hänen

lapsellinen ylpeytensä suorittaakseen urakan, jonka vanha viini oli

aloittanut, ja niin hän kaivoi todistukseksi esille homehtuneita

käsikirjoituksia ja Englannin siirtomaaministeriön kuivia virallisia

raportteja tukemaan monia ihmeellisen kertomuksen pääpiirteitä.

Aikoja sitten kuolleen miehen päiväkirjan keltaiset ja tahraiset

lehdet ja siirtomaaministeriön asiakirjat pitivät täysin yhtä suulaan

isäntäni kertomuksen kanssa, ja siksi esitän tämän tarinan nyt

sellaisena kuin sen olen työläästi pannut kokoon näistä eri lähteistä.

Siirtomaaministeriön papereista ja kuolleen miehen päiväkirjasta

saamme tietää, että eräs englantilainen aatelismies, joka olkoon

nimeltään John Clayton, Greystoken loordi, sai suorittaakseen

erittäin arkaluontoisen tehtävän, tutkia oloja eräässä Englannin

länsiafrikkalaisessa siirtomaassa. Oli näet saatu tietää, että

muuan toinen eurooppalainen valtio värväsi siellä väkeä sotilaiksi

alkuasukasarmeijaansa, jota se käytti yksinomaan kautsukin ja

norsunluun keräämiseen pakkoverona Kongon ja Aruwimin ympäristöllä

asuvilta villiheimoilta.

Brittiläisen siirtomaan alkuasukkaat valittivat, että suuri määrä

heidän nuoria miehiään houkuteltiin pois kauniilla ja loistavilla

lupauksilla, mutta että vain perin harvat milloinkaan enää palasivat

kotiin.

Afrikan englantilaiset väittivät enemmänkin. He sanoivat että

neekeri-parkoja pidettiin suorastaan orjuudessa, sillä kun heidän

palvelusaikansa loppui, käyttivät heidän valkoiset upseerinsa

hyväkseen heidän tietämättömyyttään, selittäen, että heidän oli

oltava palveluksessa vielä useita vuosia.

Siksi siirtomaaministeriö määräsi John Claytonin uuteen toimeen

brittiläiseen Länsi-Afrikkaan, antaen hänelle salaiset ohjeet

perinpohjaisen tutkimuksen toimittamiseksi siitä väkivaltaisesta

kohtelusta, jonka alaisiksi ystävällisen eurooppalaisen vallan

upseerit olivat saattaneet Englannin mustia alamaisia. Vähän

kuitenkin merkitsee tässä kertomuksessa se syy, miksi hänet

lähetettiin, sillä hän ei koskaan suorittanut mitään tutkimusta eikä

edes saapunut määräpaikkaansa.

Clayton oli juuri sitä lajia englantilaisia, joka lähinnä panee

muistelemaan historiallisia urotöitä tuhansilla voittoisilla

tappotanterilla -- voimakas, miehekäs mies -- älyllisesti,

siveellisesti ja ruumiillisesti.

Hän oli keskikokoa isompi. Hänen silmänsä olivat harmaat, piirteet

säännölliset ja voimakkaat, ja hänen koko olemuksessaan ja

ryhdissään, johon oli lyönyt leimansa vuosikausia kestänyt harjoitus

sotaväessä, ilmeni täydellinen, vankka terveys.

Poliittinen kunnianhimo oli saanut hänet pyytämään siirtoa armeijasta

siirtomaaministeriöön, ja siksi tapaamme hänet vielä nuorena

miehenä, kun hänelle jo uskotaan arkaluontoinen ja tärkeä tehtävä

kuningattaren palveluksessa.

Tämä toimi herätti hänen mielessään sekä ylpeyttä että levottomuutta.

Se oli ylennystä, ja hän piti sitä hyvinansaittuna palkintona

huolellisesta ja älykkäästä palveluksesta ja portaana tärkeämpiin

ja vastuunalaisempiin toimiin, mutta toisaalta hän oli nainut

aatelisneito Alice Rutherfordin tuskin kolme kuukautta sitten, ja se

ajatus, että pitäisi ottaa kaunis nuori nainen mukaansa troopillisen

Afrikan vaaroihin ja yksinäisyyteen, teki hänet alakuloiseksi.

Nuoren vaimonsa vuoksi hän olisi kieltäytynyt toimesta, mutta Alice

ei sitä sallinut. Päinvastoin hän kiihkeästi vaati, että Clayton

ottaisi toimen vastaan ja veisi hänet matkalleen.

Äidit, veljet, sisaret, tädit ja serkut toivat tietysti asiasta

kuuluville eri mielipiteitään, mutta historia ei tiedä kertoa, mitä

neuvoja he kukin antoivat.

Tiedämme vain, että eräänä kirkkaana toukokuun aamuna 1888 loordi

Greystoke ja lady Alice lähtivät Doverista matkalle Afrikkaan.

Kuukautta myöhemmin he saapuivat Freetowniin; siellä he vuokrasivat

pienen purjealuksen Fuwaldan, jonka oli määrä viedä heidät

lopulliseen määräpaikkaansa. Ja silloin loordi Greystoke ja lady

Alice, hänen puolisonsa, katosivat ihmisten näkyviltä ja kuuluvilta.

Kaksi kuukautta sen jälkeen kun he olivat nostaneet ankkurin ja

lähteneet Freetownin satamasta, pantiin puoli tusinaa Englannin

sotalaivoja risteilemään pitkin eteläistä Atlanttia etsiäkseen heitä

tai heidän pientä alustaan, ja melkein heti löydettiin St. Helenan

rannikolta haaksirikkoutunut pursi, mikä sai maailman uskomaan, että

Fuwalda oli kaikkineen tuhoutunut, ja siksi etsintä loppuikin jo

alkuunsa. Mutta toivo säilyi kaipaavien sydämissä monta vuotta.

Fuwalda, sadan tonnin kuunariparkki, kuului siihen laivatyyppiin,

jota usein tavataan eteläisen Atlantin rannikolla ja jonka miehistö

on kokoonhaalittu merielämän hylkiöistä -- kaikkien rotujen ja

kansallisuuksien hirtehisistä ja roistoista. Eikä tämä alus ollut

mikään poikkeus säännöstä. Sen päällystö oli mustapintaisia

räyhääjiä, jotka vihasivat miehiään, mutta nämä puolestaan vihasivat

heitä. Kapteeni, joka kyllä oli pätevä merimies, kohteli alaisiaan

eläimellisen raa'asti. Hän ei tuntenut tai ainakaan käyttänyt muita

kuin kahta välikappaletta saadakseen pontta käskyihinsä -- naakelia

ja revolveria -- eikä hänen kirjava joukkonsa todennäköisesti

olisikaan toista puhetapaa ymmärtänyt.

Niinpä jo toisena päivänä Freetownista lähdettyä John Clayton ja

hänen nuori vaimonsa joutuivat omin silmin näkemään Fuwaldalla

kohtauksia, joita eivät ikinä olisi luulleet mahdollisiksi muualla

kuin painettujen merikertomusten kansien välissä.

Toisen päivän aamuna taottiin ensimmäinen rengas siihen asianhaarain

ketjuun, jonka vihdoin oli määrä päättyä silloin vielä syntymättömän

ihmisen merkilliseen kohtaloon, -- niin ihmeelliseen, ettei sen

vertaista liene ihmiskunnan historiassa.

Kaksi merimiestä pesi Fuwaldan kantta, ensimmäisellä perämiehellä oli

vuoro pitää päällikkyyttä, ja kapteeni oli pysähtynyt keskustelemaan

Claytonin ja lady Alicen kanssa.

Miehet siirtyivät työssään takaperoa tätä pientä ryhmää kohti, joka

katseli toiselle suunnalle, ja tulivat yhä lähemmäksi, kunnes toinen

heistä oli ihan kapteenin takana. Seuraavassa tuokiossa hän olisi

sievästi siirtynyt kapteenin ohitse, eikä tätä merkillistä kertomusta

olisi ikinä kirjoitettu. Mutta juuri silloin hän sattui kääntymään,

jättääkseen loordi ja lady Greystoken, kompastui merimieheen ja

kaatui suinpäin kannelle, potkaisten kumoon vesiämpärin, jonka

likainen sisällys valeli hänet läpimäräksi.

Aluksi tämä vahinko oli hullunkurinen, mutta sitä kesti vain hetken.

Päästäen suustaan hirveän sadatustulvan ja lennähtäen kasvoiltaan

tulipunaiseksi raivosta kapteeni tempausi pystyyn ja löi hirveällä

iskulla merimiehen pitkäkseen kannelle.

Mies oli vähänlainen ja vanhahko, ja siksi kapteenin tylyys tuntui

vielä raaemmalta. Mutta toinen merimies ei ollut vanha eikä

pienikokoinen, vaan oikea jättiläinen, mustaviiksinen, leveäharteinen

roikale, jolla oli niska kuin härällä.

Nähdessään toverinsa tuupertuvan hän kyyristyi ja ilkeästi murahtaen

hyökkäsi kapteenin kimppuun, joka sai niin tuiman iskun, että

lyyhistyi polvilleen.

Kapteenin tulipunaiset kasvot kävivät nyt äkkiä kalpeiksi, sillä

tämä oli kapina, joita hän oli villin, myrskyisen elämänsä aikana

kokenut ja kukistanut ennenkin. Malttamatta edes nousta hän vetäisi

revolverin taskustaan ja laukaisi suoraan edessään olevaan valtavaan

lihasvuoreen. Mutta vaikka hän oli nopea liikkeissään, niin Clayton

oli miltei yhtä nopea, niin että merimiehen sydämeen aiottu luoti

sattuikin sääreen, sillä loordi löi kapteenin käden alas samassa

hetkessä kuin näki aseen välähtävän auringonpaisteessa.

Clayton ja kapteeni vaihtoivat sanoja keskenään, ja edellinen antoi

selvästi ymmärtää, että häntä ei miellyttänyt miehistöä kohtaan

osoitettu raakuus ja ettei hän sietäisi mitään sellaista sinä aikana,

jolloin hän ja lady Greystoke olivat matkustajina laivalla.

Kapteeni oli vastaamaisillaan kiivaasti, mutta lähemmin ajateltuaan

hän käännähti kantapäillään ja meni tuiman näköisenä peräpuolelle.

Hänen ei tehnyt mieli asettua vastustamaan englantilaista virkamiestä,

sillä kuningattaren mahtava käsi piteli rangaistusasetta, jota hän

kunnioitti ja pelkäsi -- Englannin kauaskantavaa laivastoa.

Molemmat merimiehet nousivat, ja vanhempi auttoi haavoittunutta

toveriansa. Iso mies, joka vertaistensa piirissä tunnettiin nimeltä

Musta Mikko, koetti varovasti säärtään, ja huomattuaan, että sillä

vielä voi astua, hän kääntyi Claytoniin päin ja lausui muutaman

jäykän sanan kiitokseksi.

Vaikka miehen ääni oli yrmeä, olivat hänen sanansa kuitenkin

ilmeisesti tarkoittaneet hyvää. Melkein jo ennenkuin hän oli

lopettanut pienen puheensa, hän kääntyi ja lähti ontuen kanssiin

päin, nähtävästikin aikoen estää kaikki pitemmät selitykset.

He eivät nähneet häntä moneen päivään, eikä kapteenikaan suvainnut

lausua heille muuta kuin äreitä murahduksia, kun oli suorastaan pakko

puhua heille.

He ruokailivat kapteenin kajuutassa kuten ennen tätä onnetonta

tapausta, mutta hän piti tarkkaa vaaria, että tehtävät aina estivät

häntä syömästä samaan aikaan.

Muu päällystö oli jäykkiä, sivistymättömiä miehiä, eikä suurestikaan

yläpuolella komentamaansa miehistöä, ja he olivat mielissään, kun

ei tarvinnut seurustella hienostuneen ylimyksen ja hänen rouvansa

kanssa, joten Claytonit saivat enimmäkseen olla kahden kesken.

Itse asiassa tämä olikin täysin heidän toivomustensa mukaista, mutta

samalla se eristi heidät melkein kokonaan pienen aluksen elämästä,

niin että he eivät voineet pysyä kosketuksissa päivittäisten

tapahtumien kanssa, jotka olivat pian kehittymässä veriseksi

murhenäytelmäksi.

Mutta aluksen ilmapiirissä oli jotakin määrittelemätöntä, mikä

ennusti tuhoa. Ulkonaisesti, mikäli Claytonit voivat huomata, kävi

kaikki pienellä laivalla entiseen tapaansa, mutta että pohjalla

virtasi jotakin, mikä vei tuntematonta vaaraa kohti, sen he tunsivat

molemmat, vaikka eivät puhuneet siitä toisilleen.

Toisena päivänä Mustan Mikon haavoittumisen jälkeen Clayton

tuli kannelle juuri parahiksi nähdäkseen neljän miehen kantavan

erään merimiehen retkottavaa ruumista kannen alle, ensimmäisen

perämiehen tuijottaessa kiiluvin silmin ja raskas naakeli kädessä

synkännäköisiin merimiehiin.

Clayton ei tehnyt mitään kysymyksiä -- se ei ollutkaan tarpeen

-- mutta kun seuraavana päivänä brittiläisen sotalaivan valtavat

piirteet sukelsivat esiin taivaanrannalla, teki hänen melkein mieli

pyytää, että hänet ja lady Alice siirrettäisiin sinne, sillä hän

alkoi yhä pahemmin pelätä, että jäämisestä pahaenteiselle Fuwaldalle

ei koituisi muuta kuin onnettomuutta.

Puolenpäivän aikaan he olivat merkinantomatkan päässä brittiläisestä

aluksesta, kun Claytonille juuri kun aikoi pyytää kapteenia viemään

heidät sinne, selvisi äkkiä sellaisen pyynnön naurettavuus. Mitä hän

voisi hänen majesteettinsa laivaa komentavalle upseerille esittää

syyksi siihen, että halusi palata sinne, mistä päin äsken oli tullut!

Entä jos hän kertoisi heille, että päälliköt olivat raa'asti

kohdelleet kahta uppiniskaista merimiestä! He vain nauraisivat

partaansa ja epäilisivät, että syynä hänen haluunsa päästä laivalta

ei voinut olla muu kuin pelkuruus.

John Clayton, loordi Greystoke, ei pyytänyt päästä brittiläiselle

sotalaivalle, ja myöhään iltapäivällä hän näki sen häipyvän kaukaisen

taivaanrannan taakse. Mutta jo sitä ennen hän sai tietää jotakin,

mikä pani hänet kiroamaan väärää ylpeyttänsä, se kun oli estänyt

häntä etsimästä nuorelle vaimolleen turvaa muutamia lyhyitä hetkiä

aikaisemmin, jolloin sitä vielä olisi voitu saada. Nyt se oli

ehdottomasti myöhäistä.

Iltapäivällä oli se vähäläntä vanha merimies, jonka kapteeni oli

muutamia päiviä sitten iskenyt kumoon kannella, tullut kaiteen luo

sille paikalle, missä Clayton vaimoineen seisoi katselemassa suuren

sotalaivan yhä pieneneviä ääripiirteitä. Vanha mies kiilloitti laivan

messinkiosia ja hiljalleen läheten Claytonia sanoi matalalla äänellä:

"Hitonmoinen elämä tästä nousee, ja muistakaa minun sanoneeni, herra.

Hitonmoinen elämä."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Clayton.

"Ettekö ole nähnyt, mitä täällä hommataan? Ettekö ole kuullut, että

vietävän kapteeni ja kirotut perämiehet iskevät kuoliaiksi puolet

miehistä? Kaksi kalloa lyötiin puhki eilen ja kolme tänään. Musta

Mikko on taas kunnossa, eikä siedä semmoista, siitä saa herra olla

ihan varma."

"Tarkoitatteko, että miehistö hankkii kapinaa?" kysyi Clayton.

"Kapinaa!" toisti ukko. "Ihan murhatöitä he aikovat, herra, muistakaa

minun sanoneeni."

"Koska?"

"Tekeillä se on, herra, hyvinkin jo tekeillä, vaikken sano koska.

Muuten olenkin jo puhunut liian paljon, mutta olihan herra silloin

niin ystävällinen, ja minä ajattelin, ettei olisi haitaksi, jos

varoittaisin teitä. Mutta pitäkää suunne kiinni, kun kuulette

ampumista, menkää kannen alle ja pysykää siellä. No, ei sitten muuta,

muistakaa vain olla hiljaa, tai saatte pillerin kylkiluittenne

väliin, siitä saa herra olla, varma."

Sen sanottuaan ukko jatkoi puhdistamistaan, mikä vei hänet pois

Claytonin luota.

"Hitto vie, tästä voi tulla paha leikki, Alice", sanoi Clayton.

"Sinun pitäisi heti varoittaa kapteenia, John. Ehkä vaara voidaan

vielä välttää", sanoi rouva.

"Luullakseni minun pitäisi niin tehdä, mutta pelkistä itsekkäistä

syistä on melkein pakko pitää suuni kiinni. Mitä tahansa he

aikovatkin, säästävät he meitä kiitokseksi siitä, mitä tein Mustan

Mikon hyväksi; mutta jos he saisivat tietää, että olen estänyt heidän

aikeitaan, niin ei meille osoitettaisi mitään armoa, Alice."

"Sinulla on vain yksi velvollisuus, John: olla laillisen esivallan

puolella. Ellet varoita kapteenia, niin olet yhtä syypää siihen, mitä

ehkä tapahtuu, kuin jos olisit itse auttanut, näitä salahankkeita."

"Nyt käsität sanani väärin, kultaseni", vastasi Clayton, "Minä

ajattelin sinua -- se on minun ensimmäinen velvollisuuteni.

Kapteeni saa syyttää itseään... miksi siis panisin oman vaimoni

mitä hirveimpään vaaraan ja ryhtyisin nähtävästi turhaan yritykseen

pelastaa kapteenia satimesta, johon hänen oma raaka hulluutensa on

hänet vienyt? Sinä et osaa kuvitellakaan, rakkaani, mitä seuraisi,

jos tämä murhamieslauma sitten kuitenkin saisi valtaansa Fuwaldan."

"Velvollisuus on aina velvollisuus, eikä mikään viisastelu, voi sitä

muuttaa. Minä en kelpaisi vaimoksi englantilaiselle loordille, jos

mitenkään olisin syynä siihen, että hän väistyy täyttämästä ilmeistä

velvollisuuttaan. Ymmärrän kyllä sen vaaran, josta puhut, mutta

sinun kanssasi voin sen kestää -- ja kestäisin paljon urhoollisemmin

kuin sietäisin sitä häpeää, ettet ole velvollisuutesi mukaan estänyt

murhenäytelmää, vaikka olisit voinut."

"Käyköön sitten, niinkuin haluat, Alice", vastasi loordi hymyillen.

"Ehkä me hätäilemmekin suotta. Tosin en pidä oloista tällä

laivalla, mutta kenties asiat sentään eivät ole niin hullusti kuin

kuvittelemme. Voihan ajatella, että vanha merikarhu ilmaisi vain

häijyn sydämensä toiveita eikä puhunut tosiasioita. Kapina aavalla

merellä lienee ollut tavallinen sata vuotta sitten, mutta nyt

yhdeksännentoista vuosisadan lopulla sitä ei oikein voi kuvitella

mahdolliseksi... Mutta tuollapa kapteeni juuri menee kajuuttaansa.

Jos minun kerran on varoitettava häntä, niin voin tämän kiusallisen

tehtävän suorittaa yhtä hyvin nyt, vaikka minulla muuten ei olekaan

halua puhutella koko miestä."

Hetkistä myöhemmin hän koputti kajuutan ovelle.

"Sisään!" murahti kapteeni äreällä äänellä.

Ja kun Clayton oli astunut sisään ja sulkenut oven perässään, kysyi

hän:

"No?"

"Tulin kertomaan teille, mitä tänään sain kuulla, sillä minusta

tuntuu, että vaikkei se ehkä merkitse mitään, niin kuitenkin on

hyvä, jos saatte varoituksen. Lyhyesti sanoen, miehistö suunnittelee

kapinaa ja murhia."

"Se on vale!" ärjäisi kapteeni. "Ja jos olette taas sekaantunut

tämän laivan kurinpitoon ja pistänyt nokkanne asioihin, jotka eivät

teitä koske, niin saatte vastata seurauksista, saakeli soikoon. Minä

piittaan viis siitä, oletteko vai ette englantilainen loordi. Minä

olen tämän laivan kapteeni, ja tästä hetkestä pysytte erossa minun

asioistani."

Tämän sanatulvan aikana kapteeni oli joutunut sellaiseen raivoon,

että oli ihan sinipunerva kasvoiltaan ja huusi viimeiset sanat

kiljuen. Samalla hän antoi huomautuksilleen pontta iskemällä toisella

nyrkillään pöytään ja häristellen toisella Claytonin kasvojen edessä.

Greystoke ei hievahtanutkaan, vaan silmäili kiihtynyttä miestä

rauhallisin katsein.

"Kapteeni Billings", sanoi hän vihdoin vitkaan, "antanette anteeksi

suoruuteni, mutta saanen huomauttaa, että teissä on aasin vikaa."

Sitten hän kääntyi ja lähti kajuutasta kylmäkiskoisen huolettomasti,

mikä oli hänelle ominaista ja varmemmin kuin herjaustulva sai

Billingsin tapaisen miehen vihanvimmaan.

Jos Clayton olisi koettanut puhua hänelle järkeä, niin kapteeni

olisi ehkä helposti joutunut katumaan äkkipikaista puhettaan, mutta

nyt hän jäi auttamattomasti Clay tönin herättämän suuttumuksen

valtaan, ja viimeinenkin mahdollisuus, että he toimisivat yhteisen

turvallisuutensa hyväksi, oli mennyt.

"Kuulepas, Alice", sanoi Clayton tultuaan vaimonsa luo, "jos olisin

ollut sinne menemättä, niin olisin säästynyt haukkumisilta. Se mies

oli kerrassaan kiittämätön. Vähältä piti, ettei hän käynyt kimppuuni

kuin hullu koira. Hän ja hänen laivahylkiönsä menkööt kernaasti minun

puolestani vaikka hiiden kattilaan. Minä teen voitavani vain omaksi

pelastukseksemme, kunnes pääsemme tästä turvaan. Ja luulenpa, että

ensi työkseni pitää mennä hyttiimme tarkastamaan revolvereitani.

Ikävä juttu, että sijoitimme kiväärimme ja ampumatarpeemme

lastiruumaan muiden tavaroiden mukana."

Hyttinsä he huomasivat olevan hirveässä epäjärjestyksessä. Heidän

laukkunsa ja kirstunsa oli avattu ja vaatteet heitelty pitkin tätä

pikku kammiota, vieläpä heidän vuoteensakin oli revitty palasiksi.

"Ilmeisesti on joku muu enemmän huolehtinut tavaroistamme kuin

me", sanoi Clayton. "Ihmettelen, totta totisesti, mitä tämä

kotitarkastuksen pitäjä on etsinyt. Katsotaanpas, Alice, mitä

puuttuu."

Perinpohjainen tarkastelu osoitti, että mitään muuta ei ollut otettu

kuin Claytonin kaksi revolveria ja pieni ampumatarvevarasto, joka

kuului heille.

"Juuri ne tavarat olisin suonut heidän meille jättävän", sanoi

Clayton, "ja se seikka, että he halusivat yksinomaan niitä, on

pahinta, mitä on tapahtunut sen jälkeen kuin astuimme tähän kurjaan

laivarähjään".

"Mitä nyt on tehtävä, John?" kysyi hänen vaimonsa. "En voi pyytää

sinua uudestaan menemään kapteenin luo, sillä enhän tahdo, että

sinua taas loukattaisiin. Ehkä on parasta pysyä puolueettomana.

Jos päällystö kykenee estämään kapinan, niin meillä ei ole mitään

pelättävää, mutta jos kapinoitsijat pääsevät voitolle, niin ainoa

heikko toivomme on siinä, että me emme ole koettaneet estää tai

vastustaa heitä."

"Oikeassa olet, Alice. Valitkaamme siis kultainen keskitie."

Ryhtyessään järjestämään kammiossa he molemmat huomasivat yhtaikaa

paperipalan, joka pisti esiin oven alta. Kun Clayton kumartui sitä

ottamaan, sai hän hämmästyksekseen nähdä, että se työntyi yhä

pitemmälle hyttiin. Varmaankin joku ulkopuolelta sysäsi sitä.

Nopeasti ja ääneti hän astui ovelle, mutta juuri kun hän oli

tarttumaisillaan kahvaan avatakseen sen, laskeutui hänen vaimonsa

käsi hänen ranteelleen.

"Ei, John", kuiskasi hän. "He eivät halua, että heidät nähdään, ja

siksi emme mekään saa mennä ulos. Älä unohda, että olemme valinneet

kultaisen keskitien."

Clayton hymyili ja laski kätensä alas. Niin he seisoivat ja

katselivat pientä valkoista suikaletta, kunnes se lopulta oli

kokonaan työnnetty näkyviin oven sisäpuolelle.

Silloin Clayton otti sen käteensä. Se oli likainen, kokoontaitettu

paperipala. He aukaisivat sen ja lukivat siitä kömpelöin kirjaimin

laaditun ilmoituksen, josta selvästi näkyi, että kirjoittaja oli

sellaiseen työhön tottumaton. Siinä varoitettiin heitä ilmoittamasta,

että revolverit olivat kadonneet, ja kertomasta, mitä vanha merimies

oli heille sanonut, mikäli henki oli heille kallis.

"Luulenpa, että noudatamme tätä neuvoa", sanoi Clayton surkeilevasti

hymyillen. "Tässä ei auttane muu kuin istua hievahtamatta ja odottaa,

tapahtukoon mitä tahansa."