Kaunis on paareilla kellotapulin kupeella Eenokin arkku. Se on
värilleen musta, päissä pienet hopearistit, nimikilpi ja kannen kahden
puolen metalliset, hopeanväriset palmunlehdet. Kannen reunoista riippuu
musta hetulelaitainen koristevaate, jota vieno aamutuuli hiljaa
häilyttelee — ainoa elonmerkki tuossa muuten elottomassa ryhmässä.
»Kaunis on arkku, niinkuin sopiikin olla suuren rikkaan», huomauttaa
muuan saattajista.
»Somapa siinä on levähtää väsyneen», lisää toinen.
»Kun muistelen vainajaa pukinnahkaisine turkkeineen ja maanpäällisine
makuusijoineen, niin tuntuu minusta katsellessani tuota arkkua, kuin
Eenokki olisi tieten tahtoen joutunut vieraalle vuoteelle lepäämään
ikuista untansa», lausuu kolmas eroavan mielipiteensä.
Katseltuaan ja ihmeteltyään arkkua tarpeekseen saattajat ryhmittyivät
eri joukkoihin ja pappeja odotellessaan keskustelivat aivan
arkiasioista, onnellisesti päättyneestä heinänteosta, alkavasta
elonleikkuusta, kalansaaliista y.m., ikäänkuin siten karkoittaakseen
sitä hieman painostavaa ajatusta, joka tilaisuuden aiheuttamana pyrki
väkisinkin varsinkin vanhemman väen mieltä raskauttamaan: milloin on
_minun_ vuoroni olla siinä sijassa kuin Eenokin nyt?
Muutamia mustapukuisia, silkkipäisiä naisia lähti aikansa kuluksi
hautuumaalle vainajien leposijoja katselemaan, keskustellen
havainnoistaan hiljaa, melkein kuiskaten.
»Kuinka hyvin ne sopivatkaan nuo ristinkukkaset Kantolan
Liisa-muorinkin haudan katteeksi. Sillä ristiähän se oli Liisankin
elämä ja itkua, eikä mitään muuta.»
»Vaikka ei suinkaan köyhyyttä ollut eikä leivän puutetta.»
»Parastapa kuitenkin puuttui, kun rakkautta puuttui. Kylmä ja kova oli
mies Liisa-muorin kupeella, kylmiä ja kovia olivat lastensa sydämet.»
»Vaan katsokaapas tätä!»
»Lukkarin Eveliina-neiti se siinä nukkuu liljain ja ruusujen alla. Pois
nukkui tyttö siinä kun juuri piti morsiusruunu päähän painottaman. Vaan
hyvänpä valitsi osan Eveliina.»
»Voi, kuinka hyvän valitsikin. Toinen on nyt päässä morsiusruunu ja
hääpuku toinen.»