ASARIAS. Ne kai olivat turkkilaisia siihen aikaan, kun niillä oli monta
vaimoa?
ROVASTI. Ole vait'! Se tarkoittaa, että avioero ennen Moosesta ei ollut
sallittu.
ASARIAS. Vai sitä se meinaa? No, olipas ne kovia aikoja nekin!
ROVASTI. Vaan Mcoses sallei eritä teitä teidän vaimoistanne.
ASARIAS. Se oli viisas mies, Mooses.
ROVASTI. Oli, oli.
ASARIAS. Vai tunsi hänet rovastikin? Siihen aikaan mahtoi olla lysti
elää?
ROVASTI (lyö kiivastuneena molemmat kätensä polviaan vasten). Sinä
pilkkaaja! Pidätkö sinä jo suusi kiinni!
ASARIAS (ällistyen). Enhän minä mitä pilkkaa, — ajattelen vain.
ROVASTI (jatkaa saarnaäänellä kiivaasti). "Mutta minä sanon teille:
kuka ikänä hylkää vaimonsa muutoin kuin aviorikoksen tähden ja nai
toisen, hän tekee aviorikoksen; ja joka sen hyljätyn ottaa, hän tekee
aviorikoksen." Niin sanoo Sanassa. Kuulitko sen?
ASARIAS (allapäin). Kuulin. Mutta minkäs sille nyt mahtaa, kun elämä
kerran semmoista on.
ROVASTI. Mahtaa sille. Parannusta sinun on tehtävä, parannusta.
ASARIAS. Mutta kun tämä ihmisluonto on parantumaton.
ROVASTI. Ei. Nyt tuo on jo liikaa. Nyt tuo on jo liikaa.
(Lähtee ähkien ja puhkien kävelemään edestakaisin huoneessa. )
ASARIAS (seuraa häntä silmillään ja sanoo sitten harvakseen). Ei sille
sitten mitään mahda.
ROVASTI. En, todenperään, enää tiedä, mitä tehdä.
ASARIAS. Kah! Kutsukaa Kaisa sisään!
ROVASTI (nauraa). No, se oli ainoa viisas sana, minkä sinä osasit
sanoa. (Aukaisee sivuhuoneen oven.) Kaisa saa tulla!
KAISA (tulee). Nyt se sitten taitaa olla selvä?
ASARIAS. Sinua vailla vain.
ROVASTI. Niin, Kaisa. Kaisa saa nyt tämän asian selvittää lopullisesti.
Tämän Asariaksen sydän on yhtä paatunut ja pää (tuivertaa Asariaksen
tukkaa) yhtä sekaisin kuin ennenkin.
KAISA. Johan minä sen sanoin. Ja helppohan tuota on selvittää, kun minä
suostun siitä eroamaan mielellänikin.
ASARIAS. Vai mielelläsi!
ROVASTI. Sitä en ollenkaan ihmettele, Kaisa hyvä.
KAISA. Jopa sitä oikein pyydänkin, arvoisa herra rovasti.
ASARIAS. Näetsen, mitenkäpäin se nyt sen asian vääntääkin, senkin
käärme!
ROVASTI (Asariakselle). Asarias on vaiti nyt! (Kaisalle.) Eikä
Kaisan tule olemaan ollenkaan vaikea saada eroa miehestään sen
nojalla, mitä nyt olen kuullut ja nähnyt.
KAISA. Se nyt on oikein hyvä, arvoisa herra rovasti.
ASARIAS. Kas, kas, miten se siitä tuossa vielä iloitseekin.
ROVASTI. Jopa miehesi saa ansaitun rangaistuksensakin, kun asia vihdoin
ratkaistaan asianomaisessa paikassa.
KAISA. Minä pyytäisin kuitenkin, hyvä herra rovasti, ettei sille
raukalle raippoja tuomittaisi.
ROVASTI. No! Saa nyt nähdä! Ehkäpä se vielä ilmankin pääsee.
ASARIAS (syrjään). On sillä Kaisalla toki hyvä sydän, kun näin minua
säälii ja puolestani rukoilee. (Kääntyy poispäin ja pyyhkii silmiään.)
ROVASTI. Mutta sitä ennen meidän nyt on otettava selvä tämän miesparan
rikostoverista. Ehkä Asarias nyt mainitsee hänet itsekin?
ASARIAS (puoleksi kääntyen, päättäväisesti). Enkä mainitse.
ROVASTI. Minulle on jo vaimosi antanut pienen viittauksen, niin että
olen asian jäljillä.
ASARIAS. Vai rupee se syyttömiä syyttämään!
KAISA. En syytä ketään. Ja tiedän kyllä, mitä puhun.
ASARIAS. No puhu sitten niin, että minäkin kuulen!
ROVASTI. Asarias ei saa kiukustua.
ASARIAS. Minä rakastan totuutta.
ROVASTI. Totuus tässä onkin ilmi saatava. Näin ja kuulin tässä, äsken
Asariaksen äidin ja Annin äitipuolen keskenään puhuvan. Ehkäpä ne ensin
voivat jotakin tähän juttuun sanoa.
KAISA. Nehän ne voivat.
ASARIAS. Voivat mitä voivat!
ROVASTI. Antaa heidän sitten tulla sisään! Kaisa on hyvä ja kutsuu!
KAISA, Eihän ne kaukana liene. (Menee ja aukaiset peräoven.) Täällähän
ne ovat. Tulkaa!
(HETA ja KUSTAAVA tulevat sisään, niiaten oven suussa.)
HETA. Täällähän me ollaan. Päivää!
KUSTAAVA. Ja ollaan jo kaikki kuultukin. Päivää!
ROVASTI. Päivää, päivää! (Käy kättelemässä Hetaa ja Kustaavaa.) Vai
olette jo kaikki kuulleet!
HETA ja KUSTAAVA. Kaikki, kaikki.
ROVASTI. Ja siis tiedättekin kaikki?
HETA ja KUSTAAVA. Kaikki, kaikki.
ASARIAS. Kaikkihan ne tietää.
KAISA. Ja vähän enemmänkin.
ROVASTI. No? Ja mitä te sitten tiedätte?
(HETA ja KUSTAAVA katselevät ensin toisiaan, kummanko olisi
aloitettava, ja kuiskaavat sitten keskenään.)
HETA. Minä alan.
KUSTAAVA. Annahan minä!
HETA. Minä olen Asariaksen äiti. Minä puhun.
KUSTAAVA. Elä sitten sekoita minua siihen juttuun!
HETA. Oo vait'! (Kovaa.) Niin tuota...
ROVASTI (joka on odotellut). No? No?
HETA. En minä oikeastaan osaa mitään siihen sanoa, arvoisa herra
rovasti. Minähän tulin tänne vain ristiäisin enkä tietänyt tuon
Asariaksen tuumista vähääkään.
KAISA. Vai ei? Kun minä jo matkalla siitä haastoin.
ASARIAS. Ja kotonakin olitte minulta siitä minkä mitäkin kuullut.
ROVASTI. No, ei saa sitten salata mitään.
HETA (huitaisten kädellään Kaisalle ja Asariakselle). No, semmoistahan
sitä kyllä kuulee jonkin joutavaa. Mutta täällähän se sitten alkoi
selvitä, kun tämän Kustaavan kanssa...
KUSTAAVA (äreästi). Kustaavalla ei ole siinä mitään tekemistä.
HETA (samoin). Vai ei ole? Hän kun näki ja kuuli yhtä paljon kuin
minäkin.
KUSTAAVA. Elä sotke minua asioihinne!
HETA. Hän rupesi Kaisaa siihen avioeroon kehoittamaankin.
KUSTAAVA. Se on helkkarin vale.
ROVASTI. So, So, So!
KUSTAAVA. Syrjäinen olen ja syrjässä pysyn, sen sanon vieläkin.
(Vetäytyy peremmälle.)
HETA. Kehoittamaan rupesi ja siihen sai minutkin, se on tosinen tosi,
arvoisa herra rovasti. Mutta nyt siitä kiellän, siitä erosta.
ASARIAS. Ei ole teillä mitään kieltämistä eikä siihen juttuun
sekaantumista.
HETA. Vai ei?
KAISA. Niin. Kun sen rovasti jo on minun edukseni ratkaissutkin.
HETA (hätkähtää). Onko se totta, arvoisa herra rovasti?
KUSTAAVA (hypähtää myös esille). Onko se todenperään totta?
ROVASTI. Kuinka niin? Kuinka niin?
HETA. Kun se tuo Kaisa sanoo vievänsä puolet talosta naimaosuutenaan.
ROVASTI. Kyllä niin voi käydä, että se ainakin kolmannen osan saa.
ASARIAS. Häh? Kaisako? — Minun talostani?
ROVASTI. Naimaosuutensahan Kaisalla lain mukaan on.
ASARIAS. Tuollako rääpäleellä, joka tuli paitasillaan taloomme ja pääsi
siellä emännäksi minun armostani?
ROVASTI. Asarias puhuu siivompaa kieltä, sanon minä.
KAISA. Sinunpahan armostasi sieltä nyt sitten poiskin pääsen vähän
paremmassa puvussa.
KUSTAAVA. Niinpäs se kävi!
HETA. Mutta niin ei saa käydä, arvoisa herra rovasti,. Eihän, eihän?
ASARIAS (kopeillen). Eikä käykään. Ei tule siitä mitään. Semmoista
lakia ei voi olla.
ROVASTI. Asariashan näkyy sitten lain tuntevan paremmin kuin minä.
ASARIAS. Enkä tunne, mutta Ville sen tuntee.
ROVASTI. Jassoo! No, kutsutaan sitten vielä Villekin sisään!
ASARIAS. Kutsutaan vain! (Menee ja aukaisee peräoven.) Ville hoi!
Tulehan tänne! Tule!
VILLE (tuke). Tulenhan minä, kun tarvitaan. (Viittaa samalla Annille,
että hänkin tulisi sisään.) Tule sinäkin! (ANNI seuraa ja jää oven
suuhun.)
ROVASTI. Niin, Villeä täällä todellakin tarvitaan. Villehän kuuluu
olevan aika lainoppinut.
VILLE. Mitä joutavia!
ASARIAS. Kuule! Ihanko todenperään sillä Kaisalla on naimaosuutta
puolet minun talostani?
VILLE. Mitä minä? Enhän minä lakia niin tarkkaan tunne. Olen vain
kuullut puhuttavan. Ellei nyt juuri puoltakaan ole, niin kai se on
kolmas osa.
ROVASTI. Aivan oikein. Aivan oikein.
KAISA. No, onhan sitä siinäkin.
(HETA ja KAISA näkyvät innokkaasti puhelevan keskenään.)
ASARIAS (kotvasen mietittyään). Mutta jos se on sillä lailla, niin
sittenhän minäkin siinä vaihtokaupassa saan kolmannen osan sinun
talostasi.
VILLE. Sitä en osaa sanoa. Se ei riipu minusta.
ROVASTI. Mitä Asarias tuolla tarkoittaa?
VILLE. Joutavia rupattaa.
ASARIAS. Enkä. Minähän olen sen avioeron varalle luvannut rakastaa
Annia myötä- ja vastoinkäymisessä.
VILLE. Vai niin? Sitä minä en ole tietänyt.
ROVASTI. Eikä se ole tapahtunut minunkaan edessäni.
ASARIAS. Eikä, vaan Jumalan ja taivaan lintujen edessä.
ROVASTI. Se on siis se aviorikos, johon Asarias tämän avioliittoeronsa
perustaa?
ASARIAS. Joo!
ROVASTI. Ja missä ja milloin se on tapahtunut?
ASARIAS. Tänäpäivänä — kiikkulaudalla — tämän ikkunan edessä.
ROVASTI (Annille, joka hymyillen, mutta ujostellen on seisonut oven
suussa). Mitäs Anni siihen itse sanoo?
ASARIAS. Kutsutaan nyt sitten Annikin esille. (Kääntyen ja huomaten
Annin). Liisa, käy kutsumassa emäntä tänne!
ROVASTI. Mitä hän sanoo?
HETA. Mikä Liisa?
KUSTAAVA. Mitä se höpisee?
VILLE (Asariakselle). Ei tämä mikään Liisa ole, vaan Anni. (KAISA nauraa
kouraansa. ROVASTI nauraa myös hiljaista naurua, niin että vatsa
hyppii.)
HETA (kuiskaten Kustaavalle). Hyvä isä! Jokos se on ihan sekaisin
päästään!
KUSTAAVA (kuiskaten Hetalle). Todenperään! Eihän se enää ihmisiäkään
tunne.
ASARIAS (kuin pilvistä pudonneena). Häh?!
ANNI (hymyillen). Kyllä minä olen Anni.
ASARIAS (katsoen vuoroon Anniin ja Villeen). A... A... Annihan se
onkin. Enkös minä...? Enpäs minä...! (Ojentaa kättä Annille.)
No, hyvää päivää! Enpäs olisi tuntenut.
ANNI. Kovinhan minä olen laihtunut.
VILLE. Niinhän se on laiha ja romuluinen kuin itse sanoit.
ASARIAS. Saakelin Ville!
ROVASTI. So, So! Ei saa kirota!
ASARIAS. Eihän sitä muuta voi, kun se tuo Ville koko päivän on
minulle uskotellut, että tämä on heidän lapsenlikkansa Liisa.
(Kaikki purskahtavat nauruun.)
ROVASTI. Mutta nyt minun täytyy sitten kysyä Annilta: Onko Asarias tuon
lupauksen, josta hän taannoin mainitsi, Annille todellakin antanut?
ANNI. Ei, herra rovasti. Mitään semmoista ei ole meidän välillämme
tapahtunut nytkään. Mutta kyllä minä kuulin kuistikon penkillä
istuessani, että hän tämän ikkunan edessä tänne ylös puhui ja semmoisen
lupauksen vannoi.
ASARIAS (katsellen ympärilleen ja silmäillen kaikkia huoneessa olevia).
Ke... ke... kellekäs minä sen sitten annoin? Tiedätkö sinä, Ville?
VILLE. Ei se minulle ainakaan ollut.
ASARIAS. No, Liisa... tuota, Annihan sen sitten varmasti tiennee?
ANNI. Kyllä. Kaisalle se oli.
ASARIAS. Ka... Ka... Kaisalle! Sinulleko?
KAISA. Niin. Kyllä minä täällä ikkunan kautta kanssasi puhelin ja
valasi kuulin.
ASARIAS (naurahtaen). Sepäs nyt vasta oli somaa!
VILLE. Kun kosit vaimoas' omaa.
ROVASTI. Ja kun nyt Asarias Jumalan edessä, niinkuin itse on sanonut,
sen lupauksen vielä kerran on Kaisalle vannonut, on se pidettävä
kuolemaan asti.
ASARIAS (Annille). En kai minä nyt Annia kuitenkaan enää saa?
ANNI. Mitä Asarias nyt turhia puhuu? Onnellinenhan minä olen Villen
kanssa. Ja onnellinenhan Asariaskin on Kaisan kanssa, eikö niin?
ASARIAS (Kaisalle). Voisihan tuota ehkä olla, jos... Eiköhän tuo nyt
näin ollen raukea koko erohomma, häh?
KAISA. Olisi joutanut olla siihen lainkaan ryhtymättäkin, niin
olisi vähemmällä löylyllä päässyt.
(HETA ja KUSTAAVA syleilevät ja taputtelevat
tyytyväisinä toisiaan.)
HETA. Siihen se raukesi!
KUSTAAVA. No, oli se hyvä oikein!
ASARIAS (joka on tarttunut Kaisan käteen). Villehän se taaskin kujeili
ja semmoiseen vaihtokauppaan yllytti.
VILLE (joka on rovastin kanssa puhellut). Ei se ollut muuta, arvoisa
herra rovasti, kuin että minä sillä lailla kutsuin Asariaksen
vaimoineen ja äitineen ristiäisiin, kun tämä Asarias perillisten
puutettaan minulle valitti. Ja vähän oli sääli Kaisaakin, entistä
työtoveriani.
ROVASTI (Asariakselle ja Kaisalle). No! Tämä oli nyt sitten Jumalan
opetus vain. Kuka sen tietää vielä, ehkäpä Hän kohta teitäkin
perillisellä siunaa.
ASARIAS. Eipä tiedä, kun minä tuolla aitassa nukkuessani näin jo
untakin, että Kaisa sylissään pientä poikaa keikutteli ja me sitä
sitten kuin palloa toisillemme heittelimme. He-he-he-he!
(Kaikki nauravat.)
ROVASTI. Toivotaan sitten, että se uni piankin toteutuu.
VILLE (Asariakselle ja Kaisalle, jotka pitelevät vielä toisiaan
kädestä). No, Kaisa? Mitäs sanot?
KAISA. Että olet sama Ville veitikka kuin ennenkin.
VILLE. Kun toimitin sinulle tämän Asariaksen omaksesi jälleen.
ASARIAS. Ja se kävikin väleen!