Talosta johti puutarhaan pieni penger ja pari kolme porrasta.
»Te olette liian varhain täällä nähdäksenne puutarhani talvisessa
loistossaan», sanoi Ottilie. »Olette aivan liian varhain täällä. Luonto
nukkuu koko kesän polttavan auringon alla.»
»Se on pitkä, pitkä lemmenuni», sanoi Lot käsivarsi sisarensa uumilla.
»Niin, pitkä lemmenuni», toisti Ottilie. »Syksyn alussa on kovia
sateita. Vielä nytkin voi sade aivan äkkiä yllättää meidät. Kun
sade-aika on ohitse, alkaa luonto vihannoida talven varalta. Se
on niin ihana täällä. Kun kaikkialla muualla pohjoisessa ei näy
ainoatakaan lehteä eikä kukkaa, kynnetään maa täällä, heinänsiemenet
kylvetään ja mimosat ja neilikat alkavat kukkia ja orvokit puhkeavat.
Te olette tulleet liian varhain, mutta saatte kuitenkin nähdä tämän
muutoksen ensimäisen asteen. Katsokaahan viimeisiä kesäruusujani,
jotka kukkivat noin järjettömän sekavasti. Entäs heliotroopit,
mitä arvelette? Niin, tämä tässä on vielä suurenmoinen. Katsokaa
päärynöitäni: oletteko koskaan nähneet näin suuria? Montako niitä on?
Kolme, neljä, viisi... kuusi. Ottakaa vaan, ne ovat aivan kypsät:
jos ne putoavat maahan, syövät muurahaiset ne heti paikalla... Aldo!
Aldo! Tule hetkeksi tänne... Otappa muutamia päärynöitä! Minä en ylety
niihin, eikä Lot myöskään... Elly, oletko nähnyt viinirypäleitäni?
Katsohan viiniristikkoani. Se kelpaisi vaikka pergolaksi, eikö
totta? Otahan tämä rypäle ja maista niitä; ne ovat ihania... Syödään
päärynät aamiaisella. Ne ovat kuin makeaa, hyvänhajuista lunta...
Tässä on viikunoita teille: tämä puu on vanha, mutta se saa yhä seisoa
paikallaan hedelmällisyyden symbolina. Poimikaa niitä niin paljon
kuin haluatte... Täällä on persikoita... Miten aurinko paahtaa yhä
vieläkin! Ja kaikki höyryää: minä rakastan tätä luonnollista tuoksua.
Nuo rypäleet voivat joskus tehdä minut aivan mielettömäksi...»
Hän pujotti valkean pukunsa hihasta valkean käsivartensa tummansinisten
rypäleitten keskelle ja poimi poimimistaan. Se oli hekumoimista,
oikeaa rypäle-orgiaa. Aldo poimi parhaat Ellylle. Käyden jo
viidennelläkymmenennellä, voimakkaassa tyyneydessään, hän oli lämpimän
tunteen, etelämaisen tunteen mies, levollinen, hymyilevä ja samalla
kuitenkin intohimoinen luonne. Kun hän ojensi sulavasti vartaloaan
väljässä, harmaassa flanellipuvussaan ja tavoitteli korkealla olevia
rypäleitä, niin hänen kauniin vartalonsa sopusuhtaiset viivat
näyttäytyivät jäntevinä ja taipuisina; ja hänessä yhdistyi kaksi
vastakkaista piirrettä, hän teki klassillisen veistokuvan vaikutuksen
nykyaikuisessa vaateparressaan. Kirkas hymy hänen säännöllisillä,
luisevilla kasvoillaan muistutti niinikään kuvapatsaita, joita Lot oli
nähnyt Italiassa: Vaticanin Hermestä — ei, Aldo ei ollut yhtä älykäs
kuin tämä — Capitolin Antinousta, joskin hän oli sitä miehekkäämpi;
Braccio Nuovon Painijoita, joskin hän oli vanhempi ja rakenteeltaan
voimakkaampi... Aldo vastasi hymyillen Ottilien hymyyn ja siinä
kuvastui varman onnen levollisuutta, täydellisen inhimillisen autuuden
hetkellistä tuntua. Tuo hetki oli nyt olemassa, vaikkapa se olisi ollut
ohimeneväkin. Tuo varma onni oli olemassa samoin kuin tuo viinirypäle...
Lot tunsi että hänelläkin oli nyt innoituksen hetkensä, tunsi, että hän
oli onnellinen Ellyn rinnalla, mutta sittenkin hän jollakin tavalla
kadehti tuon kauniin parin ruumiillista onnea: siinä oli jotain niin
alkuperäistä, miltei klassillista keskellä tätä eteläistä syysluontoa,
kypsyneiden hedelmien runsautta; ja hän tiesi varmuudella, ettei hän
koskaan voisi ruumiillisesti saavuttaa sellaista onnea, siksi että hän
tunsi sielussaan pohjolan kylmyyttä, miten kiihkeästi hän yrittikin
paeta tätä pohjolaa; siksi että hän tunsi lähestyvän vanhuuden pelkoa;
siksi että hänen rakkautensa Ellyyn oli niin suuressa määrin sielujen
ja luonteitten sympatiaa; siksi että hänen luonteensa oli vailla
voimakasta aistillisuutta. Sen johdosta hän nyt tunsi, että häneltä
puuttui jotakin; ja tämä herätti henkiin hänen kateutensa, kaiken
sen kateuden, jonka hän oli perinyt äidiltään... Nuo kaksi, Aldo
ja Ottilie, eivät tunteneet mitään sairaaloista alakuloisuutta, ei
luonnotonta pelkoa; ja sittenkin heidän onnensa, niin suuri kuin se
olikin, kantoi syksyn leimaa, samoinkuin luonto heidän ympärillään.
Platanien kiiltävän-kupariset lehdet leijailivat viiniköynnösristikon
yläpuolella iloisesti raatelevan tuulen kovan kouran sirottamina.
Epäjärjestykseen joutuneet ruusupensaat värisivät; raskaat päärynät
putosivat maahan. Oli syksy; eikä Aldo yhtä vähän kuin Ottiliekaan
ollut nuori, todellakin nuori. Ja sittenkin he olivat löytäneet
onnensa; ja kuka saattoi sanoa, mitä he olivat löytäneet aikaisemmin,
kukin omalla polullaan! Oi, tätä vapaata onnea, tätä hetkeä!... Oi,
miten Lot kadehti heitä!... Oi, miten hän toivoi olevansa Aldon
kaltainen, niin pitkä, niin voimakas, niin kaunis kuin klassillinen
kuvapatsas, niin luonnollinen, klassillinen sielultaan... Tuntea veren
kuumana kuohuvan suonissansa!... Oi, tuota pohjolaa, joka jäädytti
hänet; ja esti häntä tarttumasta kiinni hetkeen voimakkaalla kädellä;
voi tuota pelkoa, tulevaisuudenpelkoa: tuota vanhenemisen kauhua,
vaikka hän olikin vielä nuori! ... Hän katseli vaimoaan; ja äkkiä
hänen sielunsa rauhoittui. Hän rakasti häntä. Hiljainen, sisäinen
alakuloisuus, pelko: se oli hänen osansa; sille ei voinut mitään;
siihen oli alistuttava. Mieletön hurmio saattoi vallata hänet hetkeksi:
vaan se ei ollut hänen onnensa oikea ilmakehä. Se nousisi hänelle
päähän: hänen verensä ei ollut kylliksi kuuma sellaiseen. Hän rakasti
niin kiihkeästi kuin se oli hänelle mahdollista; hän oli onnellinen
niin suuresti kuin hän saattoi. Sitä se sittenkin oli: hän oli löytänyt
mitä hän kaipasi, hän tahtoi olla kiitollinen. Hellyydentunne Ellyä
kohtaan täytti kokonaan hänen mielensä: hän tunsi, että hänen sielunsa
oli Ellyn kaksoissielu. Liiallisuus ei ollut häntä varten; ja menneiden
tapahtumien paino oli aina raskauttanut häntä ja aina estänyt häntä
tarttumasta kaksin käsin elämään kiinni...
Hän heitti maahan viinirypäleen varren ja seurasi Aldon mukana,
joka pyysi häntä sisään. Italialainen tarttui ystävällisesti hänen
kainaloonsa:
»Ottilie aikoo laulaa», sanoi hän. »Teidän vaimonne pyysi.» Hänen
ranskankielensä liian etelämaisine korostuksineen kuulosti aistillisen
pehmeältä. Ottilie lauloi jo vierashuoneessa säestäen itse itseään.
Hänen mehevä äänensä, joka oli kehitetty suuria konserttisaleja
varten, paisui puhtaaksi sävelvirraksi, saattaen ilman puutarhassakin
väräjämään syvästä onnesta. Hän lauloi italialaisen laulun, jonka
säveltäjää Lot ei tuntenut; ja niinpä hänestä tuntui ikäänkuin Ottilie
olisi improvisoinut laulun sinä hetkenä. Alku oli vieno, mutta
se muuttui vähitellen nauruksi ja lopulta suli olemattomiin kuin
merenneito faunin syliin.
»Toisella kertaa laulan ehkä jotakin vakavaa», sanoi Ottilie. »Tämä on
vain huuto: elämän huuto, ei mitään muuta...»
He kävivät aamiaispöytään. Aurinko, joka oli paahtanut heitä, tuuli,
joka karhein suudelmin oli hivellyt heitä, oli antanut heille
ruokahalua; ja kala safraninkeltaisessa kastikkeessaan kiihotti heidän
makuaistiaan. Tarjoilupöydällä, suurissa yksinkertaisissa koreissa, oli
hedelmiä edustaen syksyn runsautta ja rikkautta sisälläkin.
»Lot», sanoi Elly äkkiä. »En tiedä, mistä se johtuu, mutta minulla on
äkkiä niin voimakas etelän tuntu.»
»Me raukat pohjolan lapset!» sanoi Lot. »Ottilie ja Aldo: _he_ tuntevat
olevansa etelässä.»
»Mutta minäkin tunnen!» sanoi Elly.
»Nizza on uusikkokausi sinulle, Elly, ennen pääsyäsi Italiaan!» sanoi
Ottilie. »Onko sinulla todellakin täällä etelän tuntu? Ilmassako?»
»Niin ilmassa... ja itsessäni, _itsessäni_...»
»Niin, meissä on troopillista verta», sanoi Ottilie. »Miksikä emme
tuntisi heti etelää itsessämme? Aldo ei voinut koskaan käsittää
pohjolaa: hän oli kanssani Tukholmassa, kun esiinnyin siellä.»
»Ettekö tuntenut pohjolaa ilmassa?» kysyi Lot. »_Sicuro_!» [Tietysti!]
sanoi Aldo. »Minusta se oli kylmä ja kalpea, mutta olihan myöskin
talvi. Muuta en siellä tuntenut. Te pohjoismaalaiset olette
tunteiltanne herkemmät. Meidän tunteemme ovat ehkä... voimakkaammat
ja täysinäisemmät. Meillä on punaisempi veri. Teillä on kyky tuntea
eri vivahteita. Se puuttuu meiltä. Minun tunteeni on aina kokonainen.
Nykyään Ottiliekin tuntee samalla tavalla. Mutta hän ei ole aina ollut
sellainen.»
»Aldo on tehnyt minusta etelämaalaisen!» sanoi Ottilie. »Hän pyyhkii
pois kaikki vivahdukset minusta!»
Ulkona mistraltuuli nousi ja pyöritteli keltaisia plataaninlehtiä.
»Tuo on syksyä», sanoi Ottilie.
»Talven tuloa», sanoi Lot.
»Mutta talvi merkitsee täällä taas elämää, uudistusta. Elämä uudistuu
joka päivä. Jokainen päivä tuo tullessaan uutta eloa.»
»Ei siis mitään kuolemaa, vaan ikuinen ylösnousemus?» kysyi Lot.
»Ei kuolemaa, ikuinen ylösnousemus!»
Ottilien ääni kuulosti uhmailevalta. Oi, kumpa voisi sulkea syliinsä
hetken... koko miehuudenvoimallaan! Se ei ollut häntä varten, tuumi
Lot. Toista oli hiljainen onni. Kunpa se pysyisi vain sellaisenaan!
Kunpa hän ei vain jäisi yksin, vanhana ja hyljättynä, nyt kun hän oli
saanut kokea hiljaista onnea!... Hän katsoi vaimoonsa. Topaasin värinen
viini sytytti tulen hänen silmiinsä ja punasi hänen poskensa; hän laski
leikkiä Aldon ja Ottilien kanssa, oli iloisempi kuin millaisena Lot
koskaan oli nähnyt hänet; hän oli miltei kaunis ja alkoi rohkeasti
puhua italiaa Aldolle, kokonaisia lauseita, joita tämä oikaisi
hiljaisesti nauraen.
»Kukapa tietää», tuumi Lot, »mitä tunteita hänessä vielä voi herätä?
Hän on kolmenkolmatta. Hän rakastaa minua; ja ennenkuin hän rakasti
minua, oli hänellä ollut lemmensuru. Kuka voi sanoa, mitä vuodet
tuovat mukanaan? Oi, mutta tämä on taivaallinen hetki, nämät päivät
kehittyvät ehkä kaikkein autuaimmaksi hetkeksi elämässäni! En tahdo
koskaan unohtaa niitä... Olen onnellinen niin suuressa määrässä kuin
voin olla onnellinen. Ja Ellyn pitää olla onnellinen myöskin...
Hän hengittää taaskin... Tuntuu siltä kuin hän olisi vapautunut
painostuksesta ja hengittäisi jälleen... Hän eli liian kauan vanhan
miehen luona. Menneisyys painostaa tuota taloa. Isoäidinkin luona on
painostavaa. Ja meilläkin kotona on painostavaa, äidin vuoksi... Elämä
ei uudistu siellä. Se kuolee, se kulkee meidän ohitsemme; ja siitä
johtuva alakuloisuus painostaa meitä nuoriakin... Oi, Elly ei voi
tuntea itseään täysin onnelliseksi ennenkuin Italiassa!... Tämä on vain
hurmausta, suloista kylläkin, mutta liian voimakasta ja väkevää meidän
aisteillemme; mutta siellä... siellä, kun teemme yhdessä työtä, me
saavutamme iloisen onnen: sen tiedän! Iloisen onnen maassa, joka ei ole
yhtä aistillinen kuin Nizza, mutta älykkäämpi ja kuolleen menneisyyden
höystämä... Niin, siellä me saavutamme sopusoinnun ja teemme yhdessä
työtä...»
Aldo avasi sampanjapullon; ja Lot kuiskasi:
»Elly!»
»Mitä?»
»Tunsitko juuri äsken etelän sydämessäsi?»
»Tunsin... oi, Lot, siitä ei ole epäilystäkään!»
»No niin, minä... _minä_ tunnen onnea!»
Elly puristi hänen kättään; hymy karehteli hänen huulillaan. Hänkään ei
koskaan elämässään unohtaisi tätä hetkeä; mitä hyvänsä tulevat vuodet
toisivatkin tullessaan: hänen pohjoinen, alakuloinen sielunsa tunsi
etelän lämpöä ja rakkautta... ja sitä, mikä kulki heidän ohitseen, hän
ei huomannut...