VII.

Auvinen lähti heti vierasten mentyä viemään kauroja Salinille ja oli

päässyt siellä mitä oivallisimmalle tuulelle. Siellä oli syötetty ja

juotettu kuin parhaissa pidoissa ja tehty sopimus, että Aliina on

kouluaikansa talon ruuassa. Hän ei vähääkään antanut perään Aliinan

esitykseen suntioon menosta. Mitä varten, kun on kerran tarjona niin

mainio kortteeri! Häneen oli tällä tiellä tarttunut kunnianhimoinen

ajatus saada tyttärensä oppineeksi. Ei se saanut mieltä muutetuksi

erittäin ystävälliseksi omaa koulua kohtaan, mutta saihan tuo olla

olemassa paremman puutteessa. Enemmän ihaili hän kortteeripaikan

hyvyyttä, vilahtelipa jo ajatuksia korkeammista kaupungin

tyttökouluistakin, joissa leipurinkin vanhin tytär oli käynyt ja joissa

oppii kieliä ja kaikkia. Leipuri itse oli kehuen kertonut tyttärestään,

kun oli vähän ryyppinyt Auvisen kanssa, ja sanonut että jos se koulutus

tuleekin maksamaan, niin on se sitten jotain. Siitä oli innostus

tarttunut Auviseenkin, mutta tämä oli kuitenkin malttanut pitää

ajatuksensa salassa ja noin vain sivumennen kysellyt, miten paljon

oppia sinne tyttökouluun pyrkijällä pitäisi olla. Ja kyllähän sinne

kuului pitävän olla. Täytyi siis heittää tuo ajatus oman mielensä

hyvikkeeksi.

Lukukauden alkaessa kyyditsi Auvinen tyttärensä kansakouluun. Aliina

pääsi toiselle osastolle, kun osasi selvään lukea sisästä ja muisti

katekismuksen ja raamatunhistorian ulkoa, sekä oli vähän

kirjoituksenkin alulla. Iida tarjoutui vielä loma-ajoilla opastamaan

laskennossa.

Heti ensimmäisestä päivästä alkaen ryhtyi Aliina ahkerasti lukemaan.

Häntä peloitti kovasti, kun monesta ennen tuntemattomasta kirjasta

määrättiin läksyjä. Nyt ei uskaltanut olla jouten tuntien

väliaikaakaan. Ennen olleet liikkuivat kuin kotonaan, eikä niillä

näkynyt olevan mitään kiirettä. Varsinkin pojat haastelivat ja

heittelivät pöytiensä kansia, niin että Aliinan oli melko vaikea kuulla

omaa supattavaa ääntänsä. Muutamat niistä näkyivät naurahdellen

katselevan tuon vasta tulleen tavatonta ahkeruutta, ja joku jo

ohikulkiessaan pilkallisesti kysyi:

--Hammassuolojakos tämä tyttö loihtii?

Aliina ei vastannut mitään, koetti olla kuin ei olisi kysymystä

kuullutkaan. Pilkanteko koski ikävästi mieleen. Hyvähän niiden on olla

lukematta, kun ovat ennen olleet. Hän ajatteli pojista aivan samaa,

mitä oli kuullut isänsäkin sanovan, ettei niitä tarvitsisi olla samalla

luokalla. Vastaisuudessa hän vältti luokalla lukemista, harjoitteli

ennemmin laskentoa ja luki yön seutuna sitä ahkerammin. Ja kyllä

olivatkin aina iltamyöhällä kieli ja leukasaranat raukeina, kun hän

kotona opittuun tapaansa ammensi ääneen kymmeniä kertoja kaikki läksyt

päästä päähän. Ja kun läksyistä oli joka sana muistissa, niin sitten

lukemaan yhtä kirjaa kerrallaan kannesta kanteen.

Hiljan neuvoa seuraten karttoi Aliina aikaisempien seuraa ja vetäytyi

aina Iidalle ja hänelle määrättyyn pieneen kamariin lukemaan. Siellä

oli aina niin rauhallista. Iidakin viipyi usein pitkät ajat poissa, ja

kun Aliina ikävöiden toveriaan meni häntä etsimään, oli hän monasti

toisessa huoneessa lukemassa. Tätä ei Aliina ymmärtänyt. Olisi tehnyt

mieli luulla, että se tapahtuu tylyydestä, mutta sitä ei voinut uskoa.

Hän jo kerran kysyi: »Miksikä sinä erilleen menet», johon Iida vastasi:

»Tuossa kun sattui olemaan valkea». Aliina uskoi selityksen sillä

kertaa, mutta kun hän yhä edelleen huomasi, että Iida vetäytyi

salaisesti erilleen, alkoi se vaivata niin, ettei voinut olla ottamatta

siitä selkoa.

--Minä vaan luulen, sanoi hän kahden ollessa,--että sinä minun takiani

et lue täällä omassa kamarissasi.

--Elä siitä huolehdi, rauhoitteli Iida.--Se on aivan oma syyni, kun

minä en osaa ääneen lukea läksyjäni.

Aliina punastui ja kävi aivan äänettömäksi, niin kovasti hävetti häntä

oma typeryytensä. Nyt hänelle vasta selvisi, ettei Iidan huulet edes

liikkuneetkaan lukiessa ja miten hän itse supatti ja parpatti.

--Minäpä opettelen myös sillä lailla lukemaan, sanoi Aliina peittäen

nolostumistaan.

--Vaan jos et opi? arveli Iida.

--Kyllä minä opin, päätti Aliina.--Ja miksikä sinä et jo ennen sitä

sanonut?

--Pelkäsin että jos sinulle on vaikeata oppia läksyjäsi muuten.

Aliina muutti paikalla lukutapansa. Eivät enää pojatkaan pääse hänen

lukemiselleen nauramaan.

Mutta eipä uusi tapa ollut niinkään helppo oppia. Sanat eivät

katsomalla iskeytyneetkään niin helposti muistiin. Täytyi vaikeiden

läksyjen ollessa turvautua samaan keinoon, jota Iida oli käyttänyt, ja

mennä erilleen, jossa sopi edes puolikuuluvasti antaa äänen tulla

muistin avuksi.

* * * * *

Talvi oli jo keväiseen päin kallistumassa. Iloisina palasivat oppilaat

koulusta, sillä nyt oli annettu laskiaislupa. Aliina oli saanut

opettajattarelta, joka johti tyttöjen käsitöitä, oman työnsä

lupapäiväksi mukaansa, siellä jouduttaakseen. Hän tunsi itsensä

ylpeäksi työstään, sillä eipä moni ollut oppinut niinkään vähällä

neuvokilla virkkaamaan ja ompelemaan. Tämän ajatuksen yhteydessä

tulivat muutkin edistymiset mieleen. Monessa aineessa hän jo voi

ajatella olevansa muiden tasalla, mutta vastaamistavassa oli jotain

vikaa, sen hän oli tullut viimeiseltä huomaamaan. Opettaja nimittäin

antoi usein muiden korjata hänen vastauksensa, vaikka ensin myönsi,

että »niinhän se on kirjassa». Hän päätti saada neuvoa Iidalta ja

kysyi:

--Mikähän siinä on, kun minä en osaa oikein hyvästi vastata, vaikka

muistan läksyt ihan ulkoa?

--Osaathan sinä vastata, vakuutti Iida.

--Ei se mene aina oikein, väitti Aliina.--Moni osaa paljon paremmin,

vaikka eivät muuten muista läksyjään niin hyvästi.

--Mutta jos siinä on se esteenä, että sinä liika tarkasti seuraat

läksyn sanoja, arveli Iida.

--Sittenhän en osaisi mitään vastata, jos en sanoja muistaisi, epäili

Aliina.

--Eipä sitä tiedä, sanoi Iida. Heitäpäs kerran vähän vähemmälle luvulle

ja ajattele enemmän sitä asiata, josta luet.

--Mutta minäpä en malta heittää vähälle, jos vaan on aikaa.

--Minä heittäisin halulla, nauroi Iida,--ja lukisin mieluummin muita

kirjoja. Ja sinä hyvin kyllä saatat läksyjesi lomassa lukea, kun on

niin hyvä muisti, eikä ole muuta työtä. Minä haen yhden sisareni kirjan

sinulle.

Aliina ei osannut käskeä eikä kieltää, jäi vain uteliaana odottamaan.

Ja kohtapa hänellä oli kädessä paksu kirja.

--Eihän tämä tule tänä talvena luetuksi, epäili hän.

--Ei siinä monta päivääkään mene, kun alkuun pääsee, sanoi Iida.

--Mistä »Helenan perheestä» tässä kerrotaan? kysyi Aliina.

--Se on vaan kertomus niiltä ajoilta, kun ristinuskoa vainottiin.

Aliina alkoi selailla kirjaa, sillä raamatunhistoriasta tutuksi tullut

aine alkoi miellyttää. Keskempää kirjaa sattui silmään kirjeen

muotoisia kappaleita, joihin huomio ensiksi kiintyi.

--Aloita alusta, et siitä muuten ymmärrä mitään, huomautti Iida.

Aliina aloitti alusta ja huomasi pian, että neuvo oli hyvä. Nyt hän

pääsi tapahtumain perille alusta alkaen ja kiihtyvä uteliaisuus veti

eteenpäin, jotta näkisi, mitähän sitten tapahtui. Mäenlasku, samoin

kuin käsityöt ja läksyt, unehtuivat kaikki mielestä. Koko sielullaan

seurasi hän Helenan perhettä. Lupapäivän iltana oli kirja puolivälissä

menossa, eikä siltä olisi hennonut nukkumaankaan ruveta. Aamusilla

petti uni niin että ylösnousu meni lähelle aamiaista.

--... Ja nyt minä en osaa mitään, hätäili hän ja luki syödessään ja

kävellessäänkin minkä ennätti.

Tunnilla ei kumminkaan tullut suuria erehdyksiä. Pari vastausta vain

meni väärin, kun ajatukset sattuivat hairahtumaan Helenan perheen

tapahtumiin. Nyt jäivät väkisinkin kirjan sanat pois ja täytyi keksiä

omasanaisia vastauksia ja ottaa niille vauhtia kysymyksestä, kuten

muutkin tekivät.

--Osasitpahan vastata, vaikka et muistanut sanoja ulkoa, kehui Iida

koulusta palatessa.

--Täytyihän minun osata, kun en malttanut enkä muistanut lukea

läksyjäni, kun se kirja oli niin hupainen. Minkä tähden sinä et ole

sitä ennen antanut?

--Sisareni kielsi, kertoi Iida.--Ei olisi nytkään oikein mielellään

antanut, Sanoi minun turmelevan sinun koulunkäyntisi, kun opetan

tarpeettomia lukemaan.

Aliina ei ensin oikein ymmärtänyt kiellon tarkoitusta ja yritti tulla

ikävälle mielelle. Sitten hän vasta pääsi rauhaan, kun Iida selitti,

että muutamat kuuluvat niin kiintyvän tämänlaisiin kertomuksiin,

etteivät malta mitenkään lukea läksyjään.

--Ensin minä toki läksyni opettelen, sanoi Aliina hiukan häpeissään,

sillä vähää ennen oli ollut mielessä joutua Helenan perhettä lukemaan.

* * * * *

Kertomuskirjain lukemiseen päästyä avautui Aliinalle ikäänkuin uusi

maailma. Niihin kiintyi hän kuin parhaisiin, uskollisiin ystäviin.

Koti-ikävät muistuivat harvoin mieleen, selvimmin silloin, kun isä

liikkui kirkolla päin ja kävi katsomassa. Isän käyntejä ei hän

ensinkään kaivannut. Äidin tulo ilahutti aivan toisella tavalla, mutta

ei tämänkään kehoituksista haluttanut lähteä pyhän aikoina kotona

käymään. Aliina sanoi säälivänsä hevosia, kun täytyisi asian alkaen

kyyditä kouluun, vaikka todellisuudessa säälitti jättää kesken jotain

alulla olevaa kertomuskirjaa. Hänellä olikin jo kortteeritalonsa

kirjastosta kaikki hupaisimmat kirjat luettuina ja hauskimmat paikat

kahdestikin.

Aika oli jo kulunut huhtikuun loppuun. Koululaiset odottivat

vapunpäivän lupaa ja iloitsivat sen lähestymisestä. Samaan aikaan oli

Aliinalla toinenkin odotus. Iida oli aina iltasilla jutellut tapahtumia

»Välskärin kertomuksista», jotka oli lainakirjastosta lukenut, ja

näihin ihastui Aliina niin, että olisi tahtonut saada paikalla

lukeakseen. Mutta ne olivat jossain pitäjällä lainassa, eivätkä tuoneet

niitä takaisin, vaikka jo aikoja oli lainassaoloaika loppunut. Usein

Aliina muisti käydä kysymässä opettajalta, joko on tuotu.--»Ei ole

tuotu, mutta kyllä se kuukauden lopulla tuopi, muuten haetaan

hakemalla», lohdutteli aina opettaja. Ja niinpäs kävikin. Vapunpäivän

aattona meni opettaja kaapilleen ja kutsui Aliinaa ottamaan Välskärin

kertomuksia. Ilmestyi siihen muitakin halukkaita ja varsinkin Markkalan

Ristjaan katsoi olevansa kokonsa ja ikänsä puolesta oikeutettu.

--Annetaan Aliinalle, tämä on niin monesti kysynyt, sanoi opettaja

ratkaisten asian.

Syvään niiaten lähti Aliina kiirehtimään kirjoineen tyttöjen joukkoon,

jotka olivat kokoontuneet maantielle vievän veräjän luo, siitä

erotakseen itsekukin omalle haaralleen. Poikien ryhmät pysyttelivät

vähän jälempänä, he olivat saaneet semmoisen määräyksen opettajilta.

Maantie kun oli sulana, kuivalla hiekalla, eikä ollut näkyvissä

sellaisia kulkijoita, joista olisi tarvinnut välittää, tempasi iloinen

mieli jalatkin palvelukseensa. Tuontuostakin pelmahtivat parit kilvan

juoksuun, toiset tarttuivat käsikkäin ja pyörivät ympäriinsä niin

huimasti, että pahoin huivinnurkat ja hameenhelmat liehuivat mennessä.

Iloisimpien rinnalla heilui siellä Aliinakin, vaikka hän opettajien

varoituksia seuraten kulki tavallisesti hyvin vakavana.

Joku vaimonpuoli tuli hitaasti vastasta päin, mutta sen he jo ulompaa

näkivät niin vähäarvoiseksi, ettei kannattanut iloista kulkua muuttaa

vakavammaksi.

--Elä nyt ole niin hyvilläsi, ettet malta äitiäsikään tervehtiä, huusi

Markkalan Ristjaan jäleltäpäin tyttöjen joukkoon.

Kaikki pysähtyivät kuulostamaan, ketä se huuto tarkoitti.

--Mitäs se niin »ristikkäinen» viisaus on, huusi joku rohkein tyttö

vastaan.

Ristjaan oli sanomastaan sanasta niin mielissään, ettei antanut

tyttöjen paneman pilkkanimenkään itseänsä häiritä, näkyi vaan hyvin

hartaasti selittävän jotain uteliaille tovereilleen.

Aliinan oli huuto havauttanut pian. Nyt hän vasta tarkkasi, että

vastaantulija oli heidän entinen palvelijansa, Kovatar, joka kantoi

lasta käsivarrellaan pappilaan päin.

Ei salaman isku olisi tehnyt niin pahaa vaikutusta. Hän olisi toivonut

olevansa ennen vaikka maan alla kuin siinä. Koko maailma kirjoineen ja

kouluineen olisi saanut mennä, jos vaan olisi päässyt tuntemasta sitä,

mitä nyt tunsi.

Taakseen katsomatta alkoi hän kiirehtiä kortteerilleen, mutta kuuli

vielä mennessään, kun Ristjaan sanoi:

--Taisipa siivet palaa muutamalta, koska lähti jaloilleen.

Toistenkin tyttöjen iloinen huiske taukosi, ja se lisäsi Aliinan

häpeää. Nyt ne kaikki pääsevät tietämään... Hän olisi toivonut

joutuvansa yhdellä harppauksella suojaan, jottei ennättäisi ketään

tulla vastaan.

Asunnolle päästyä ei lukeminen muistunut ensinkään mieleen. Koneen

tapaisesti heitti hän nuo kauan halutut »Välskärin kertomukset»

kädestään ja painautui nurkkaan itkemään.

Iida oli kummastellen katsonut toverinsa äänetöntä ja pikaista

poistumista toisten seurasta ja joutui vähäksi aikaa aivan

neuvottomaksi, kun näki miten kovasti tämä tapaus koski Aliinaan.

Mitähän se mahtoikaan merkitä, ajatteli Iida ja koetti keksiä keinon,

millä aloittaisi.

--Tulitko sinä kipeäksi? kysyi hän.

--En, vastasi Aliina ja koetti peittää pahaa mieltään, mutta ei

jaksanut.

--Tuokos Ristjaanin retostaminen sinuun niin koski. Elä toki välitä

siitä yhtään. Kaikillehan se sitä viisauttaan näyttää. Suuttuihan se

minuunkin mennä talvena ja koetti herjata jos vaikka miksi. Nyt sen

kävi arvolle, kun ei opettaja antanut sille sitä kirjaa. Ei siitä

opettajakaan pidä, tuntee se sen. Ja nyt jos me mennään sanomaan sen

räähkyydet opettajalle, niin saapi varmaan toria ja ehkä arestiakin.

Iida aivan innostui toverinsa puolesta. Aliinassakin se herätti

uhkamieltä, mutta aivan toisessa muodossa.

--En mene ilmoittamaan, olkoonpa minkälainen hyvänsä, sanoi hän.--Tuon

kirjan saapi vaikka paikalla. Ja kun tulisivat kotoa käymään, niin

pääsisivät minusta.

--Ettäkö eroisit pois kesken lukukauden? kysyi Iida ihmetellen.

--Niin, vahvisti Aliina, ja piti jonkinmoisena kostona tätä

uhkamielistä päätöstään.

--Elä nyt semmoista typeryyttä tee tuon riekailijan tautta, rupesi Iida

nuhdellen neuvomaan. Täytyyhän täällä maailmassa kärsiä pahojakin

ihmisiä. Sattuuhan niitä kaikissa kouluissa häijyjä oppilaita, vaan ei

niiden takia auta koulua hylkääminen.

Aliina oli tottunut luottamaan Iidan antamiin neuvoihin, eikä nytkään

voinut niitä hylätä. Oma uhkaus alkoi todellakin tuntua typerältä,

vaikka kovin katkeraksi kuvastui koulussakin olo, jos siellä jokainen

saa tietoonsa nuo ikävät asiat ja Ristjaan yhä edelleen herjailee

syrjä-äideillä.

Hän otti jo »Välskärin kertomukset» lukeakseen, mutta se meni aivan

hukkaan, kun ei muistanut pitkiin aikoihin ajatella, mitä niissä

sanottiin.

Tapahtuman jälkipäivinä vaivasi Aliinaa tavaton arkuus. Hän luuli

toisista koululaisista samaa, kuin oli ennen luullut kotikylänsä

ihmisistä, että ne kaikki kuiskuttelevat hänestä. Luulossa oli

kumminkin paljon liikaa. Häijyimmät pojat näkyivät kyllä jonkun aikaa

muistavan, millä Aliinaa voisi herjata, mutta näille vastapainoksi

tekeytyi moni tyttö yhä ystävällisemmäksi.

Oppilasten huomiota veti jo puoleensa lähenevä koulututkintokin. Useat

odottelivat kotoaan uusia tutkintovaatteita, ja ne, joilla ei sitä iloa

ollut, hyvittivät mieltään kesäluvalla.

Aliina sai vaatteet, jotka vetivät paraimmille vertoja. Isä oli ostanut

kankaan, ja Aliina itse sai teettää kirkonkylän kuuluisimmalla

ompelijalla. Hyvät niistä tulikin, mutta näin pikainen muutos

tavallisesta kotikutoisesta vaikutti häiritsevästi. Peloitti että

kaikki sen huomaavat ja osoittelevat.

Tutkintopäivänä tahtoi jokainen näyttää parhaan taitonsa, ettei olisi

häpeäksi omaisilleen, joita kertyi kuuntelemaan. Se oli lapsille

juhlahetki ja vaikutti mahtavammin kuin tavalliset koulutunnit.

Kun opettaja oli muun toimituksen loputtua lempein sanoin lausunut

hyvästit lapsille ja toivottanut heidät syksyllä tervetulleiksi,

valtasi monen tavaton ikävä erota tästä rakkaaksi tulleesta huoneesta.

Nekin, jotka edellisinä päivinä olivat hypähdelleet poispääsemisen

ilosta, tunsivat viime hetkellä tämän vetovoiman.

Aliina ei voinut pidättää kyyneleitään, hänellä kun oli melkein

varmana, ettei ole enää toivoa päästä tänne. Toisten poistuessa kävi

hän vielä istahtamassa tuon tutun koulupöydän ääressä, josta oli

erottava.

Suurena lohdutuksena oli se, että tiesi viikon päästä pääsevänsä

rippikouluun, jolloin sai vielä vähän aikaa asua hyvän ystävänsä Iidan

seurassa.