Koti ei enää ollut Aliinasta niin viehättävä ja iloinen kuin ennen. Hän
katsoi osaaottamatta ja kaipauksella, kun nuoremmat sisaret ja veljet
iloisina kiipeilivät isän sylissä, milloin tämä oli saapuvilla. Hän oli
sen sijaan melkein kokonaan vieraantunut isästä, eikä tämäkään
puolestaan hyvitellyt häntä niinkuin ennen. Aliina siitä tunsi ikävää
mieltä, ja välistä teki mieli mennä toisten lasten mukana nahuamaan
isän ympärille, mutta siitä ei tullut enää totta. Ajatella kyllä
saattoi, mutta jos aikoi ottaa askeleen, niin se keskeytyi. Pahemmin
vaivasi se, kun isä hyvin harvoin enää katsoi suoraan silmiinkään,
mutta näytti kumminkin aina epäilevästi seuraavan hänen käytöstään.
Ystävyys Vapun kanssa oli myöskin loppunut. Se ilmeni toiselta puolen
tylyytenä ja toiselta puolen inhona. Vappu ei vastannut
tarpeellisiinkaan kysymyksiin, ja Aliina häntä karttoi niin, ettei
ruvennut syömään eikä juomaan yksistä, ja siirtyi pois, jos he
sattuivat lähekkäin istumaankin. Hän olisi suonut sen menevän vaikka
minne, niin ettei kuu kuulisi eikä päivä näkisi. Mutta minkä hän sille
tekisi, että saisi pois silmäinsä edestä? Uusien ikävien havaintojen
sattuessa syntyi hyvinkin rajuja ajatuksia, mutta ne supistuivat
lopulta siihen päätökseen, että ainakin vuoden lopussa se on saatava
pois vaikka millä keinolla. Jos ei rohkene sanoa sitä, mitä mieli teki,
niin hän ennen vaikka valehteleekin äidilleen Vapusta; sanoo vaikka
varastaneen, kyllä sitten ei äiti huoli. Hänessä kiihtyi
vakoilemishalu, vaikka se alussa vähän peloitti ja hävettikin.
Epäiltävien henkilöiden jälkiä, olipa ne kotoisia tai kyläisiä, veti
häntä vastustamaton halu nuuskimaan.
Eräs noita epäiltäviä oli suutari Naulanen, ja kun se joulun edellä
tuli palkkajyviään noutamaan, otaksui Aliina heti olevan salaisia
hankkeita tekeillä. Ensiksikin satutti se käyntinsä hämärän ajaksi ja
vessasteli hyvin rehellisen tavalla tuvassa tyhjine säkkineen,
tuumaillen, että siinä on hänen vaimonsa eloaitta.
--Kuinka kauan se tuon aitan täydellä elää? kysäisi joku.
--Elelee se hyvien säiden aikana kuukauden päivät, mutta pakkasilla
pureksii lämpimikseen enemmän, lasketteli suutari.
Aliinaa nämä pilapuheet eivät ollenkaan huvittaneet, hän odotti muuta.
Ja kun Naulanen pyysi talosta hevosta viedäkseen säkkinsä myllyyn,
pujahti Aliina eloaittaa lähellä olevan halkopinon taa vahtimaan.
Kappaleen aikaa hän sai odottaa isäänsä ja Naulasta aitasta joutuvaksi,
mutta kun ne joutuivat, niin loppu kävi sukkelasti. Useampia säkkejä
siinä lennähtikin kynnyksen yli rekeen, ja samassa lähti suutari
ajamaan täyttä kyytiä. Navetan taitse kierrellen palasi Aliina
vakoilupaikaltaan. Valoisaan tupaan meneminen hävetti, aivan kuin hän
olisi tullut joltain rikosretkeltä. Isä oli jo ennättänyt ennen ja
istui jotenkin ajattelevan näköisenä lavitsalla.
Emäntä tuli tupaan ja kysyi suutaria.
--Se jo meni, ilmoitti Auvinen.
--Silläpä kiire, ajattelin syöttää, kun ruoka joutuu, sanoi emäntä.
--Johan sille minäkin siitä mainitsin, vaan kuului olevan kiire
jouduttaa jyväsäkki jauhoiksi.
Aliina kuunteli syrjästä vanhempiensa keskustelua ja ihmetteli, miten
ulkokullattuna isä osasi olla, säälien samalla äitiä, joka ei näkynyt
vähääkään epäilevän, vaan uskoi aina hyvää ja piti kaikki totena. Ensi
kerran tuntui oikein ikävältä se seikka, että hänen vanhempansa eivät
olleetkaan sellaisia kuin oli luullut. Ennen hän uskoi, että ne
puhuivat kaikki asiat toisilleen oikein ja ettei niillä ollut mitään
salattavaa toisiltaan, ja nyt niitä ilmestyi vähänväliä. Tuntui oikein
pahalta, että äitiä tuolla lailla petetään eikä kukaan sille sano.
Mutta hänpä sanoo.
Monesti olivat jo sanat valmiiksi ajateltuna, ettei muuta kuin aukaisee
suunsa, mutta silloin laskeutui kuin jokin paino kielelle.