Ne soittaa talviaamun hämärään
etäältä jostain, oudost' taru-yöstään.
Tuhannet polvet niiden helinään
jo ennen meit' on heränneet, ja työstään
ja elon-onnestaan siin' unelmoineet.
On viestit kohtaloiden myrjaadein
noiss' säveleiss'. Oi, hiljaa, sydämein:
suur' Sallimus lyö kirkonkellojaan!
Kautt' aikojen noin sukupuille maan
on syntymää tai kuolemaa ne soineet.
Ja kansa nousee, toinen häviää
kuin valtamerten myllertävä laine.
Mut kukin helmen tuo, mi rantaan jää
ja josta ulapoilla laulaa maine,
ja kukin iskun iskee vuorostansa.
Syvyyden mahti, piillyt pimeään,
jo taivas kuultaa kulkuus himmeään,
jo tuulet kohinaasi lennättää!
Oi heimoni, jo vihdoin nousus nää!
Nyt on sun vuoros tullut, Suomen kansa!
Nyt on sun vuoros, valju, orpo maa,
kuin helmi hohtaa Pohjantähden alla.
Ei kalpaa, uljaammin mi kalskahtaa,
ei kannelt' toista, joka kirkkaammalla
kielellä helkkäis laatuansa julki!
Nyt vapaa olet, lyönyt sortajas!
Nyt omas olet, Pohjan valtias!
Pitkäisen jylinänä isket, soit!
Ijäksi ikees raskaan yltäs loit
ja mykän surus, joka suusi sulki.
Laps hankein, kadehditko Etelää,
miss' iloisemmat saartuu elinehdot,
miss' seetripuita päivä hellittää,
miss' uhkuu viinimaat, oransilehdot
ja anneist' auliimpi on luonnon laatu?
Et! Entist' armaammat vain sulle on
nää lumiruusut, virvet viidakon.
Sulompaa yrttitarhaa löydä et
kuin se, miss' sulle kukkii sydämet,
maan parmas kamppaellen kauniiks saatu.
Ne soittaa talvi-aamun hämärään,
nuo kellot Sallimuksen, Salaisuuden.
Te siunatkaatte nousu heimon tään,
niin ett' ois luja ohjiss' onnen uuden
se kuin ol' ennen sitkee murheessansa!
Etsikkoaika kerran annetaan
kansalle kullekin, mut kerran vaan.
Nyt uurtuu nimes aikakirjoihin
vuostuhansiksi tulikirjaimin!
Nyt on sun vuoros, Kalevalan kansa!