Tuli vieraalla maalla
mua vastahan vieras tyttö,
mi kantoi keltaista lehteä sormensa päillä.
Ja sormilla näillä
oli kuultavaisuus alabasterin, opaalin...
Ja silmillään
sini leijas, jota ei tunne ei taivas, ei maa...
Ne ei nauraneet, itkeneet,
täht'usmaa ne uhos,
täht'usmaa aurinkokuntain
outojen meille...
Sydän seisahti mulla.
Hän haastoi, ei mulle,
ehkä jollekin kadotetulle
tai löydetylle lento-tähtien maassa.
Ei sanoja lausunut suu,
ei aatosta aivot:
ne hymisi niinkuin hämyinen metsien syvyys,
ne lauloi kuin laulaa
merien pohjaton mykkyys...
Hän haastoi:
»Kas keltainen lehti!
Se elää, vaikka on kuollut,
se on kaunis, vaikka on kuollut,
ja se lentää, lentää,
jot' ei se taitanut silloin,
silloin, kun eli...!»
Ma kyyneliin sorruin.
Hän niias, ei mulle,
ehkä jollekin kadotetulle
tai löydetylle yön lumokuninkahalle,
mi ratsasti ohitse
säteellä välkähtävällä...
Hän niiasi, niiasi syvään
ja horjahteli
kuin huojuva puu,
min kruunua vihuri puistaa.
Hän kauneuden äyräällä kurkoitti äärimmällä...
Näky päätäni huimas.
Mun silmälautani vaipui
ja ennenkuin kauhulta auki sen luoda ma jaksoin,
hän hävitä ehti.
Keltainen lehti!