Niin kaatui honka Suomen varhaiskevään,
mi maansa riemut, huolet huminoi,
niin sammui sävel, joka säteilevään
suv'ilmaan niinkuin simapilli soi.
Ves', maa on mykkä, loitsijansa läksi:
jäi luonto köyhäks, sydän köyhemmäksi.
Niin purjees nostit, vierit taakse rajan;
viel' laineill' loisto-vana kimmeltää...
Mut' autuaitten kentill' asustajan
ei askelia maiset silmät nää,
vain autiuden, hurstit akkunoissa,
vain huotran tyhjän, jost' on miekka poissa!
Mut hän, mi elon hauraan kukkakuteen
jo tähtilangoin täällä sitelee,
hän kulkee kuolemaan kuin vapauteen,
lakastus kulmilleen ei kuormaa tee:
hänt' yht' on kanssa tähtivalkeoiden
ja pyhäin alkutulten, auringoiden...
Sai moni täällä elon sankariksi,
kuoleman voittajaksi harva vaan.
Se olit Sa, mut Sua tee ei siksi
nää hetken kiilut, aikakirjat maan,
ei kansas kaipuu, maineen laakeritkaan,
jotk' otsaltas kuin harvain haihtuu vitkaan.
Suurimman eessä pieni olla juuri
kuningas-aatos on aioonien.
Sen ymmärsit Sa, siksi olit suuri;
uudeksi uneksuit Sa ihmisen.
Kun petti haavees, rumuus kansat kaasi,
et tuominnut, vain surit unelmaasi.
Halk' ajan ankeen riehun, rikkomuksen
Sa sopusoinnun salaisuutta hait.
Näin eessä iankaikkisuuden uksen
täht'ylhän rauhan aatoksilles sait,
jot' anna Sallima ei lahjaks kelleen:
vain sieluun jalon kilvan kilvoitelleen.
Sataapi murheen pilvi hälvetäkseen,
maan helmaan painuu korkein kukkakuus
ja ihmishenki sammuu syttyäkseen:
niin ihmist' ikävöitsee jumaluus.
Sa rikkain kielin soitit maisen soiton,
mut kodiksesi tunsit taivaan loiton.
Ei kuulu Sulle uhrit kyynel-lähteen,
ylväänä muistoasi kantaa maa!
Säteenä sielu luotu tähdest' tähteen
pois lentämähän kohti Jumalaa.
On halpa seppeleemme Sulle, jolla
on voiton seppel tähtiparnassolla!