Ne soivat, ne soivat...
Kuin syys-yö ne itkevät, kuin päivä
ilakoivat,
kuin merta ne soittavat sielua meidän...
Ah, soittakaa, soittakaa, kunis sydän sykkää!
En rauhaa ma pyydä, en levon-unta mykkää.
On elämänlaulua laulunne teidän!
Se vie kuni virta...
Lyö kohtalon ihaloiden impien pirta
veen hyrskivän yllä ja lentävän purren...
Ne yhden surmaan suistavat ja toisen
suuriin kyliin...
Vedä virtani vaan, vaikka Vellamon syliin!
Elon leikki on tää, sit' ei leikitä surren!
Se on helminauha...
Ei säily sen otsan alla lapsen-onni lauha,
ken jylhien Moirien kauneita kantaa.
Ne painavat, ne polttavat, ne jäljen syvän
syövät,
ne hurmetta juovat ja huumehella lyövät:
sydänhehku vain niille loistehen antaa.
Ne tuoksuvat kuin lilja...
Ne vienosti värjyvät kuin heilimöivä vilja,
ne kuultavat kuin unelma ulpukan ummun...
Ne laulavat kuin linnut pienet päivin
pihapuissa,
viel' ihanammin hiljaisuuden öissä lumotuissa,
ne saattavat sankarin alle kukkakummun.
Ne soivat, ne soivat...
Kuin lempi, kuin rikos, kuin tuli pisaroivat
ne yllemme, rikkoen rauhamme meidän...
Oi helkkykää hetket, oi lyö pyhä valkee,
siks kunnes kielet katkeaa ja kunnes sydän
halkee...!
On elämänlaulua laulunne teidän!