Talven ankaruus oli tällä kertaa Venäjällä kohonnut korkeimmilleen.
Lakkaamatta raivoili jääkylmä koillistuuli ja taivas syöksi kokonaisia
lumivyöryjä maahan. Korkea pakkaismäärä puhdisti kadut ja torit
ällistelevistä joutilasjoukoista; nähtiin ainoastaan ihmisiä, jotka
asioitten ja toimien pakosta olivat uskaltaneet ulkoilmaan huoneitten
suloisesta lämpimästä.
Pääkaupungin kolmen kadun yli ulottuvan rikosvankilan mustan
ristikkoportin eteen ajoi ankaran lumimyrskyn vallitessa vankivaunut.
Sen seurassa kulkeva maasantarmi veti kilisevää kelloa, ja heti tuli
ulos vahtimies, jolle hän ojensi virallisen kirjoituksen.
"Hieno vieras", naurahti parrakas vartija törkeällä tavallaan
silmäillen sisältöä. "Tulee tietysti aatelisten osastoon."
Santarmi meni takaisin suljetuille vaunuille, irroitti raskaan
rautatangoa sen takapuolelta, avasi kapean oven ja vaati vangittua
astumaan ulos sekä seuraamaan häntä.
Jerupkow totteli käskyä ja astui suuren vankilan etuhuoneesen, jonka
raudoitettu ovi heti hänen takanansa lyötiin kiinni ikäänkuin
ruumisarkku. Meidän jalo ystävämme värähti ja hänen kalpeat kasvonsa
kalpenivat yhä enemmän. Hänen silmänsä tarkastivat tuota korkeata,
avaraa ja synkkää holvia, jossa hän nyt seisoi, ja hänen korviinsa
kajahti tuo kamala kalske, jonka vahtimiesten kiväärit aikaansaivat ja
herättivät kammottavan kai'un käytävissä. Viimeinenkin jäännös
rohkeutta, joka häntä oli seurannut aina vankilan portille, katosi nyt,
ja väristen katseli hän tuota korkeata rautaristikkoa, jonka ohitse hän
nyt kulki, ja jonka takana kirjurien huone oli. Sotamies lähestyi häntä
tutkiakseen tarkoin hänen taskujaan ja vaatteitaan. Kaikki otettiin
häneltä pois, ei hän edes saanut pitää paperipalastakaan.
Jerupkow luuli näkevänsä unta, sillä että hänet vietäisiin tänne, johon
pahimpienkin rikoksien tekijät suljettiin, ei hän ollut mahdollisena
pitänyt.
Kun vartija oli jättänyt virkakirjeen ylimmäiselle kirjurille, asetti
Jerupkow hänelle kysymyksen, miksi hänen kanssansa näin meneteltiin.
"Sitä emme tiedä", kuului lyhykäinen selvitys. "Vasili, hoi tänne, vie
hänet n:o 1!"
Sotamies otti vangitun huostaansa ja kuljetti hänet pienemmälle
portille lukuisan vankilavahdin ohitse kivitettyyn, avaraan, korkealla
paaluaidalla ympäröityyn pihaan, jota joukko korkeita rakennuksia
rajoitti. Kaikissa kerroksissa nähtiin rautaristikoilla varustettuja
ikkuna-aukkoja, joitten takana nyt uteliaita kasvoja kurkisteli,
nähdäkseen sen uuden toverin, jonka venäläinen oikeus oli heille
lähettänyt.
Jerupkowin täytyi nousta toiseen kerrokseen portaita myöten, jotka
päättyivät pitkulaiseen käytävään, Sen lukuisat ovet olivat numeroidut,
ja uusi tulokas työnnettiin huoneeseen n:o 1. Seiniä pitkin kulki
lautoja penkkinä, ja sellainen osoitettiin Jerupkowille vuoteeksi,
pöydäksi ja tuoliksi.
Kalpeakasvoisia, nälistyneitä ihmisiä tuijotti häntä vastaan, puettuina
paitoihin ja housuihin karkeasta säkkikankaasta, yhtä likaisia kuin ne
lattiapalkit, joitten päällä he paljain jaloin kävelivät.
Tuskin oli sotamies poistunut, kun nämä elävänä kuolleet ympäröivät
Jerupkowin.
"Miksi olette täällä meidän luonamme?" kysyi häneltä nuori poika, joka
nälissään oli varastanut.
"Sitä en tiedä", vastasi Jerupkow tuskallisesti ja hänen sanansa
herättivät yleisen naurunhalun. Mutta kuinka suuri olikaan hänen
hämmästyksensä, kun hän jouduttuaan puheisiin tämän huoneen likaisien
asukkaitten kanssa huomasi, ettei hän ollutkaan alhaisen roskajoukon
seurassa, vaan aateliston osastossa, joka käsitti kuusi huonetta, jotka
kaikki olivat vangituita täynnänsä.
Syyllisien ja syyttömien piti näissä terveydelle vahingollisissa
huoneissa viettää aikansa. Siellä löytyi kaksi herraa, jotka entisissä
viroissaan kolleegianneuvoksina olivat antaneet vääriä todistuksia ja
kuitteja, eräs husaariupseeri, joka kostonhimosta oli pistänyt tuleen
everstinsä talon; eräs aatelinen apteekkari, joka oli myynyt myrkkyä
nuorelle rouvalle, vaikka hän tiesi että hänellä oli aikomus sillä
katkaista vanhan miehensä elämänlangan. Mutta Jerupkow oppi myös
tuntemaan viattomia uhriraukkoja, jotk'eivät olleet mitään rikosta
tehneet, vaan jotka olivat tänne suljetut jonkun mahtavan käskystä, kun
he rehellisen, avomielisen puheen kautta olivat saavuttaneet heidän
epäsuosionsa. Jo kuukausi sitten odottivat he ikävöiden sitä hetkeä,
jolloin heitä kutsuttaisiin tuomariensa eteen tutkittaviksi, sillä he
tiesivät että heidän viattomuutensa piti käydä selväksi, mutta viikko
viikon, kuukausi kuukauden perästä kului eikä heitä kutsuttu
tilinteolle, -- maallinen oikeus näkyi heidät unhottaneen.
Kaksi päivää oli kulunut Jerupkowin sulkemisesta vankilaan, vasta
kaksi päivää, ja kumminkin tuntui tämä aika hänestä oikealta
ijankaikkisuudeita, sillä työtä ei siihen aikaan annettu venäläisessä
vankilassa. Päivä kului kulkemalla edestakaisin ahtaassa huoneessa tai
hengittämällä turmeltunutta ilmaa ummehtuneessa pihassa, Kuolettava
ikävä kalvoi ikäänkuin mato Jerupkowin henkeä ja sielua, ja tähän
ahdistukseen liittyi vielä toinen pahempi, nimittäin nälkä ja inho.
Tämä surkuteltava mies ei voinut nauttia sitä ruokotonta ruokaa, jota
vangituille tarjottiin, ja joka liiankin paljon muistutti sitä, mitä
Shestokowin maa-orjat saivat, Ei edes puhdasta juomavettä tuotu
vankilaan. Hevonen kuljetti pitkin päivää lähellä olevasta kanavasta
viheriäistä vettä keitoksi ja juomaksi.
Kolmannen päivän aamu koitti. Muutos tuli tässä kauheassa
yksitoikkoisuudessa. Laajan vankilan kaikissa huoneissa alkoi virkeä ja
vireä elämä ja toiminta. Jo yön kuluessa pestiin, maalattiin, ommeltiin
ja silitettiin, ja suuri oli vankien kummastus, kun he aamiaiseksi
saivat oikein maidolta maistuvaa juomaa. Saadakseen lattioita paremmin
kuivumaan pidettiin ikkunat auki ja niiden läpi tunkeutui
pohjakerroksessa olevasta keittiöstä voimakkaan lihaliemen ja paistin
haju, niin että moni näistä raukoista tuli siihen ajatukseen, että
heille tänään mahdollisesti valmistettiin viimeinen mestaus-ateria.
Mutta näistä arveluista päästiin pian selville. Aamupäivän kuluessa
tuli vankilan päällikkö päivystäjäupseerien seurassa jokaiseen
vankihuoneesen ja käski vangituita pukeutumaan puhtaisiin vaatteihin
sekä käyttäytymään mallikelpoisesti ja olemaan levollisua, koska hänen
keisarillinen majesteettinsa, tsaari Aleksanteri oli ilmoittanut
kunnioittavansa vankilaa käynnillänsä.
Yleinen oli hämmästys ja suuri oli ihmettely. Sellaista armonosoitusta
eivät voineet muistaa edes ne vangitkaan, jotka jo vuosikymmeniä olivat
asuneet tässä hautakammiossa. Joka sydämmessä leimahti toivon kipinä,
sillä keisarin läheisyys ennusti anteeksi antoa, ainakin lievennystä ja
pikaisempaa ratkaisua niiden kohtalossa, joita ei vielä oltu tutkittu.
Jokainen valmistui rukouksella lyhyesti esittämään viattomuuttansa, ja
toinen onneton auttoi toista, Sanalla sanottu, nyt oli yleinen
riemujuhla, ja vaikka he olisivat epäilleetkin armon saantia, niin
antoi tämä epäilys kumminkin sijaa sille toivolle, että hallitsija
koettaisi seurata maailman Herran kaunista esimerkkiä osottamalla armoa
ja laupeutta. Jaloja päätöksiä tehtiin ja vankiparkojen sydammet
hehkuivat vakavista aikomuksista antaa kärsityt vaivansa jäädä heille
ikuisiksi varoituksiksi.
Jerupkow hengitti jälleen helpommin. Hän tiesi että hänen jalot
harrastuksensa lieventää maa-orjien kurjuutta eivät olleet keisarille
tuntemattomia, sillä hän oli saanut tietoja niistä tiedusteluista,
joita Aleksanteri hänestä oli antanut tehdä.
Vangit olivat juuri pöydässä; me saatamme käyttää tätä lausepartta,
koska tänä päivänä pöytä oli tuotu jokaiseen vankihuoneesen. Voimakas
liemiruoka höyrysi heidän kupeistansa ja vadeilla kannettiin maukkaasti
valmistettua lihaa ja vihanneksia. Silloin törmäsi huoneesen, joka myös
Jerupkowille oli osoitettu asuinpaikaksi, vartija huutaen: "Tsaari!...
Hiljaa pojat, tai käypi teille pahoin!"
Muutamia hetkiä myöhemmin ilmestyi keisari Aleksanteri oven
kynnykselle. Kaikki vangit lankesivat polvilleen paitsi Jerupkow, joka
teki syvän kumarruksen hallitsijalle. Tämä katsoi muutamia
silmänräpäyksiä häutä tutkistellen, sitte alkoi hän tarkastuksen. Hän
katseli puhtaaksi pestyä lattiaa, siistityitä seiniä, kuin myös
olkivuoteita ja peitteitä, jotka viime mainitut varhain samana aamuna
olivat tuodut huoneisin. Sitte lähestyi hän pöytää ja erään upseerin
hänen seurueessaan piti maistaa ruokaa.
"Teidän Majesteettinne, se on moitteetonta", kuului arvostelu.
Kaikesta huolimatta jäi tsaarin katse synkäksi. Hän kääntyi nyt
vankilan päällikön puoleen ja sanoi:
"On kummallista miten minua petetään. Yksi minun ylhäisimmistä
palvelijoistani, joka nauttii minun täydellisen luottamukseni, kuvaili
minulle tätä vankilaa kauheimmaksi luolaksi. Minun kävi sääliksi
vankiparkoja ja minä päätin vakuuttaa itseäni sen totuudesta. Mutta nyt
havaitsen kaikki toisin. Turhaan etsii silmäni mitään siivottomuutta,
turhaan haen minä inhottavaa ruokaa. Kaikki on täällä puhdasta, niin
hyvin itse huoneet, kuin myös vankien liinavaatteet ja pukimet. Ruoka
on voimakkaasti valmistettu, voipiko enempää vaatia?"
"Teidän Majesteettinne", jatkoi päällikkö syvimmässä alamaisuudessa,
"minä kiitän teitä jalosta päätöksestänne käydä itse vakautumassa, että
teille tehty kertomus perustuu parjaaviin ilmiantoihin."
Aleksanteri loi puhujaan omituisen katseen, sitte puhutteli hän vankeja
seuraavilla sanoilla:
"Onko täällä aina tämän näköistä kuin tänään? Onko ruoka aina
samallaista?"
Äänetön hiljaisuus seurasi, sillä vankiraukat huomasivat päällikön
vihaa säihkyvän katseen ja tiesivät, että solmupiiska raatelisi
palasiksi heidän selkänsä, jos he uskaltaisivat lausua totuuden.
"Mitä nyt?" huusi Aleksanteri malttamattomana ja rypisti otsaansa. "Jos
te vaikenette, niin otaksun, että te olette kaikkeen tyytyväisiä ettekä
tarvitse minun armoani."
Puoleksi hillityitä huokauksia kuului; mutta ei yksikään vangeista
puhunut sanaakaan.
Silloin astui Jerupkow esiin, kumarsi syvään ja alkoi: "Sire, ei
yksikään näistä raukoista uskalla Teidän Majesteetillenne ilmaista
täyttä totuutta peljäten sitä rangaistusta, joka epäilemättä kohtaa
häntä, niin pian kuin Teidän Majesteettinne on jättänyt vankilan."
Päällikkö tahtoi raivoten vastustaa uskaliasta puhujaa, mutta
Aleksanteri kielsi häntä ankarin sanoin millään tavalla sekaantumasta.
"Kuka te olette?" kysyi hän ystävältämme ja hänen kasvoissaan kuvastui
suuri hämmästys, kun Jerupkow ilmasi nimensä.
"Oi taivas!" huudahti hän, "mitenkä olette joutunut tähän kauheaan
paikkaan?"
Herra Jerupkowilla oli kylliksi taitoa muutamilla sanoilla selvittää
tsaarille asemansa.
"Me puhumme vastedes enemmän tästä", vastasi Aleksanteri, "nyt pyydän
teitä minulle jatkamaan arvokkaita tiedonantojanne tämän vankilan
tilasta."
"Minä olen tosin ollut täällä vasta muutamia päiviä", kuului Jerupkowin
vastaus, "mutta siitä huolimatta voin Teidän Majesteetillenne antaa
toivotut tiedot."
Sen hän tekikin ja vieläpä niin kaunopuheliaalla tavalla, että
ihmisystävällinen Aleksanteri kauhistui. Vielä toisen kerran tahtoi
päällikkö tehdä vastaväitteitä, mutta keisari huusi hänelle mahtavasti:
"Teidän tulee vaieta!" -- Sen perästä kääntyi hän vielä kerran vankien
puoleen, kehoittaen heitä puhumaan täyttä totuutta, hän suojelisi heitä
kyllä päällikön ja hänen väkensä kostolta.
Nyt hän sai kuulla täyden vahvistuksen kaikelle, mitä Jerupkow oli
sanonut, vieläpä enemmänkin, ja tuli nyt ilmi joukko kauheita
julmuuksia, joita vankiraukkoja vastaan oli harjoitettu.
Kun päällikkö näki, että hän oli todistettu syylliseksi, heittäytyi hän
polvilLeen keisarin eteen ja pyysi armoa.
Aleksanteri ei ottanut tätä korviinsakaan, vaan teki hänelle
kysymyksen:
"Mitenkä uskalsitte antaa vangita herra Jerupkowin? Puhukaa täysi
totuus, muuten se rangaistus, jonka olette ansainnut, tulee olemaan
vielä ankarampi!"
Silloin kävi selville, että "siivo" päällikkö ystävyydestä ruhtinas
Shestokowia kohtaan itse oli antanut käskyn tuoda Jerupkow vankilaan.
Tsaari hillitsi vihansa ja sanoi:
"Totisesti, onnellisena hetkenä olen tänne tullut! On jo kyllä aika
tehdä loppu tällaisesta taloudenhoidosta. Oi Jumalani, millaisia kurjia
palvelijoita minulla kumminkin on! He tietävät varsin hyvästi, että
tarkoitan hyvää, että pidän elämäni päätarkoituksena olla
halvimmallekin alamaiselleni armollinen, että tahdon olla oikeutta
harrastava hallitsija ja sittenkin -- sittenkin!" Hän käveli
vihastuneena edestakaisin tuossa pienessä huoneessa, sitte käski hän
erään upseerin seurueessaan viemään päällikön ja kaikki vankilan
virkamiehet poliisiministerin luo, jouka tuli häneltä odottaa lähempiä
määräyksiä. Toiselle korkeammalle upseerille ilmoitti hän, että hänen
tuli astua epäsuosioon joutuneen päällikön sijalle, neuvoen häntä
samalla harjoittamaan lempeyttä ja oikeutta.
Kun tuomitut olivat jättäneet huoneen, kehoitti hän vaugituita tuomaan
esille pyyntönsä ja toivomuksensa. Paitsi suurien rikosten tekijät
saisivat kaikki iloita hauen keisarillisesta armostaan, sillä jalo
hallitsija teki kiertokulkunsa läpi koko vankilan ja hänen lempeytensä
kulki käsi kädessä hänen vihansa kanssa, joka hänessä oli herännyt
kuullessaan kaikkea kurjuutta ja surkeutta.
Tästä Aleksanterin käynnistä alkaen asetettiin vankilaitos toiselle
pohjalle, ja vaikk'ei se vielä kohonnut sille inhimillisyyden kannalle,
josta me suomalaiset nyt iloitsemme, niin vika ei suinkaan ollut
jalossa keisarissa, joka kyllä tarkoitti kansansa parasta.
Ennenkuin hän erkani vankilasta, oli hänellä herra Jerupkowin kanssa
pitempi, salainen keskustelu; seuraus tästä oli, että meidän
jalomielinen ystävämme heti päästettiin vapauteen ja sai käskyn kello
seitsemän aikaan iltapäivällä saapua talvipalatsiin.
Kun keisari Aleksanteri jälleen nousi vaunuihinsa, huomasi vanha Ilia
heti hänen katseestaan, että hän oli asettanut kaikki siihen
järjestykseen, kuin asianhaarat vaativat. Millainen seuraus
keisarillisella käynnillä oli ollut, ei hän tosin voinut aavistaa,
koska vankilan päällikkö ja hänen virkamiehensä, välttääkseen
ihmisjoukkojen kokoutumista, olivat viedyt pois takaportin kautta.
"Hm, hm", mumisi keisarillinen kuski itsekseen päätänsä pudistaen, kun
keisarilliset vaunut saapuivat talvipalatsille ja hän oli jättänyt
hevoset ja ajopelit apulaisilleen, "tänään on keisarillisen herrani
hyvä mieliala mennyttä, ja kumminkin olin varmaan sitä toivonut
kultaveden viimeisen annoksen vuoksi, jonka minun pitää häneltä pyytää,
sillä ystäväni Markowna tahtoo maksua rehellisyydestänsä. No, täytyy
ajatella, miten saisi asian järjestetyksi. Tänä iltana kello seitsemän,
siis kolmen tunnin kuluttua, käypi salapoliisin päällikkö hänen
majesteettinsa luona, ehkä minäkin voin samassa tilaisuudessa päästä
puheille." Näin puhellen oli hän verkalleen lähestynyt asuntoansa. Hän
oli siitä ainoastaan muutamien askelien päässä, kun joku pimeässä äkkiä
juosten törmäsi häntä vastaan.
"Soh", huusi vanhus harmistuneena, "mikä pöllö tuokin on? Tuli ja
leimaus, luuleeko hän keisarin ylimmäistä kuskia paljaaksi ilmaksi?"
"Jumala ja kaikki pyhimykset olkoot kiitetyt", kuului hengästynyt ääni
pimeästä vastaan, "sehän on isä Ilia!"
"Niinhän se on", vastasi vanhus jotenkin hämmästyneenä, "mutta kuka te
olette, joka niin kiivaasti juoksette minua kohden?"
"Tuntuuko ääneni teistä niin vieraalta, isä, ettette minua enää
tunnekkaan?"
"Tuli ja leimaus, tuntuupa vähän tuttavalta, mutta tällä hetkellä en
voi sitä mieleeni johdattaa. Jos ette valoa pelkää, niin seuratkaa
minua asuntooni, siellä voin heti sanoa kenen seurassa olen."
Vieras noudatti hänen pyyntöänsä, mutta ei tahtonut jaksaakaan kulkea
yhtä nopeasti, koska häntä näkyi vaivaavan suuri väsymys. Ilia hiljensi
sen vuoksi vauhtiaan eikä hätäillyt ennenkuin hän vihdoin oli vieraan
kanssa kirkkaasti valaistussa asuinhuoneessaan.
Hetken aikaa katsoa tuijotti hän ryysyihin käärittyä haamua, joka
tuskin jaksoi pysyä jaloillaan, sitte huudahti hän lyöden yhteen
kämmenensä: "Olenko minä sokea, tai oletko sinä nuori ystäväni Iivana?"
"Iivana raukkasi", vastasi haamu päätään nyykäyttäen ja lisäsi
murretulla äänellä: "hän on nyt toisen kerran heittänyt orjan kahleet
päältään, on päässyt pakenemaan julmien vartijoittensa käsistä, hän on
myrskyjen ja jäitten läpi kierrellyt tänne eikä ole ennen rauhoittunut,
kuin hän on saapunut tähän kaupunkiin, jossa hänen isällinen ystävänsä
elää, hänen _ystävänsä_", toisti hän äänenpainolla, "sillä toista
hänellä ei enää ole jälellä maailmassa, sitte kun hänen vanha isänsä on
kuollut, ja kun se jalo mies, joka niin hellästi on pitänyt huolen
maa-orja raukasta, on vankeuteen heitetty. Jos isä Ilia minut sysää
luotaan, niin olen ijäksi kurjuuden ja turmion oma."
Näitä sanoja lausuessa murtui uupunut nuorukainen maahan, ukko kumartui
säikahtyneeuä hänen ylitsensä ja huusi:
"Iivana -- sydänkäpyni -- tule luokseni! Tuli ja leimaus, voithan
ajatella, etten hylkää rakasta nuorta ystävääni. Pyhä Jumala, poika
raukka on tainnoksissa. Pekka! Mikko!" huusi hän ovesta, "kiireesti
tänne... tuokaa ätikkää!" Ja palaten tunnotonna makaavan Iivanan luo
jatkoi hän: "Niin, niin, kuka olisi voinut aavistaa tuollaista
odottamatonta, hän kun vasta muutamia kuukausia sitte minulle
kirjoitti, että hän oli ulkomailla ja että hänen kävi hyvin!"
Molemmat avuksi kutsutut palvelijat kiiruhtivat sinne ja onnistui sekä
heidän että Ilian ponnistuksille saada uupunut nuorukainen eloon
virkoamaan. Hän tahtoi uudelleen alkaa rukouksilla, mutta vanhus sulki
häneltä suun sanoen:
"Kyllä sinä vielä ennätät minulle kaikki selittää, nyt ei ole siihen
aikaa. Olethan kylmä kuin jääkurikka, Iivana parkani! Hoi tänne,
pojat", kaski hän palvelijoita, "hankkikaa tänne lämpimiä vaatteita --
te näette kyllä ystäväni ruumiin ko'on, menkää lähimmäiseen puotiin ja
ostakaa siisti puku, tässä on rahaa, ja sitte sanokaa sisarelleni
Marfalle, että hän kiireimmiten lämmittää viiniä ja valmistaa kelpo
illallisen. Joutukaa pojat!"
Palvelijat kiiruhtivat asioille; sillä aikaa voimakas vanhus auttoi
uupunutta Iivanaa ylös, tarttui hänen käteensä ja talutti nojatuolille,
joka seisoi lähellä lämmintä uunia.
"Noin, poikaseni", mumisi hän kyynelsilmin, "ojenna nyt väsyneet
jäsenesi. Mutta oi taivas!" keskeytti hän itseänsä, kun riisui kurjat
ryysyt nuoren miehen jaloista, "sinun ihosihan on aivan sininen ja
jäsenesi ihan turvoksissa."
"Sen tiedän. Tietäkää isä Ilia", vastasi Iivana heikolla äänellä, "että
olen yöt päivät lakkaamatta rientänyt eteenpäin -- oi, ja kuinka monta
kierrosta olin pakoitettu tekemään päästäkseni vainoojieni kynsistä,
mutta Jumala oli armollinen ja antoi minun päästä perille, Olen nyt
hyvän isä Iliani turvissa." Hän sulki silmänsä autuaallisella
hymyilyllä, mutta vanhus huudahti säikähtyneenä:
"Älä taivasten tähden taas mene tainnoksiin, sydänkäpyseni!... Tuli ja
leimaus, kumminkin hän sen tekee, -- voi, voi, ja minun molemmat
renkini eivät vieläkään ole tulleet takaisin, ja ätikkäpullon ovat
miehet vieneet mukanaan. Hiisi vieköön", huusi hän juosten tuskissaan
ovelle. "Sisar Marfa, no tule toki vihdoinkin tänne, poika parka on
taas tainnoksissa."
Portaissa kuului nyt askelia, ja kohta seisoi huoneessa vanha mummo,
jolla oli vielä useampia vuosia selkänsä takana kuin ukko Ilialla.
Kiireesti ilmoitti veli hänelle, että tuo tainnoksissa oleva
nuorukainen oli hänen ystävänsä Iivana ja pyysi kaikkien pyhimyksien
nimessä noutamaan ätikkäpulloa. Ennenkuin hän palasi tuoden tätä ja
varistettua viiniä, oli Iivana vanhan herran iloksi taas tointunut ja
lausui hymyillen suojelijalleen, että hän olisi aivan rauhallinen, ei
hän enää menisi tainnoksiin.
"Hyvä Jumala sen antakoon", virkkoi Ilia ja kiiruhti sisarta vastaan,
ottamaan hänen käsistään kuumennetun viinin tarjotakseen tämän
virkistävän juoman voimattomalle nuorelle ystävälle. Tämän voimat
palasivatkin vähitellen, hän vielä kumminkin yhä vilusta värisi; pian
hävisi tämä vilukin, knn hän oli pukenut päällensä ne lämpimät pukimet,
jotka palvelijat sillä välin olivat hankkineet. Vaikka Ilia häntä pyysi
säästämään voimiaan, ei hän kumminkaan voinut vastustaa sydämmensä
levottomuutta, vaan kertoi tarkasti kuuleville sisaruksille elämänsä
vaiheet päättäen kuvauksensa seuraavilla sanoilla:
"Kun toisen kerran jouduin ruhtinaan valtaan, tein vakavan päätöksen
koettaa kaikki paetakseni kiusaajoitteni käsistä. Kumpaisetkin
kaitsijat, joitten vartioittavaksi minut oli jätetty, elivät siinä
uskossa, etten minä ajattelisikaan uudelleen pakenemista ja tämä
otaksuminen oli pelastukseni. Kun jo oli myöhään yöllä, ja he olivat
nauttineet paloviinaa niin paljon, että eivät voineet valveilla pysyä,
niin silloin uskalsin hiipiä ulos huoneesta, jonka oven ulkoa päin
väänsin lukkoon tehdäkseni heille minun takaa ajamiseni vaikeammaksi,
jos sattuisivat liian aikaiseen heräämään. Vaikka jo olin ennättänyt
jokseenkin etäälle, pääsivät kumminkin ruhtinaan lähettämät
takaa-ajajat tiukasti kintereilleni, ja ainoastaan vaivaloisien
kierrosten avulla onnistui minulle johtaa heidät harhateille. Jumalan
armon ja laupeuden kautta olen tänne ehtinyt, -- mutta kuinka on
minulle käypä, isä Ilia? Voitteko suojella maa-orja raukkaa hirmuisen
ruhtinaan valtaa vastaan, -- kun ei edes jalo Jerupkow kyennyt sitä
tekemään, -- oi, ja hänenkin kohtalostansa tuntee sydämmeni raskasta
huolta."
"Tahdomme katsahtaa, mitä voimme hänen hyväksensä tehdä", lohdutti
hyväntahtoinen ukko, "mutta ennen kaikkea pitää meidän saada sinun
asiasi, poikaseni, selville. Ole uyt aivan ääneti", jatkoi hän, kun
ystävämme tahtoi jotain vastata, "anna minun miettiä, miten meidän
tulee menetellä. Menehän sinä, sisar Marfa, valmista iltaruoka ja lasi
lämmintä viiniä väsähtyneelle Iivanallemme... ja vanhalle veljellesikin
voit tuoda aika ryypyn", huusi hän nauraen perästä, "sillä sitä minun
sieluni tarvitsee, -- nyt ei hiiskaustakaan, Iivana, annas minun
miettiä;... tilaisuus ja hetki ovat meille suosiollisia... mutta ole
aivan hiljaa vaan!"
Hän oli nostanut oikean käden etusormen ylös ja jäi siihen asemaan
kauan aikaa. Äkkiä loi hän kätensä yhteen ja huusi: "niin, niin, aivan
niin se on tehtävä, niin se menee... se tahtoo sanoa... jos... niin
mitä! Sano, Iivana, rohkenetko astua keisarisi eteen ja luottamuksella
avata hänelle koko sydämmesi?"
Nuori ystävämme tunsi hiukan vavistusta, kun hän ajatteli sitä
mahdollisuutta, että keisari Aleksanteri voisi paheksua hänen pakoansa
ja voisi jättää hänet ruhtinaan valtaan. Mutta kun hän ei muutakaan
keinoa keksinyt, niin luotti hän kokeneen vanhuksen neuvoon, jonka hän
tiesi olevan keisarin suosikki.
"Minä tahdon uskaltaa!" huusi hän rohkeasti suureksi iloksi isä
Ilialle, joka häntä syleili ja suuteli.
"Kello on nyt viisi", sanoi vanha herra vetäen esille kallisarvoisen
muistinsa, "minä jätän sinulle kaksi tuntia levätäksesi, sen perästä
pukeudut ja lähdet minun seurassani rakkaan, hyvän keisarini luo, --
käynnin seuraus on Jumalan käsissä!"
Sisar Marfa palasi palvelijan seurassa kantaen tarjottimella iltaruokaa
ja varistettua viiniä. Kun Iivana oli nälkänsä sammuttanut, piti hänen
taas asettua vanhaan nojatuoliin, ja isä Ilia veti isällisessä
huolenpidossaan toisen tuolin lähemmäksi, johon nuorukainen voisi panna
jalkansa. Sitte puristi hän hänen kättänsä ja ystävällisesti viitaten
hänelle poistui hän sisarensa Marfan kanssa toiseen huoneesen.
* * * * *
Tsaarin työkamariin oli tunti sitte päästetty salapoliisien päällikkö.
Hänen ilmiantonsa olivat niin tärkeitä, että ne Aleksanterissa
herättivät suurinta hämmästystä. Niihin surkeihin havaintoihin, jotka
keisarillinen herra käydessään tänään suuressa rikosvankilassa jo oli
tehnyt, tuli nyt lisää katkera vakuutus siitä, että hänellä suuressa,
laajassa valtakunnassaan oli ainoastaan harvoja sellaisia ystäviä ja
palvelijoita, joitten uskollisuuteen hän voi luottaa. Hänen sydämmensä
suru vaihtui oikeutetuksi vihaksi ja hän teki lupauksen, että tästä
lähtien saisi jokainen kapinoitsija ja uskoton palvelija tuntea hänen
keisarillista ankaruuttansa.
"Tahdon alkaa kavaltaja Shestokowista ja hänen tovereistaan
Trubetskoista ja Gladkoista", huusi tsaari kauheasti suuttuneena, niin
että koko hänen ruumiinsa ja äänensäkin vapisivat vihasta. "Nämät
kurjat teeskentelijät! Niitten kohtelias käytös on minun silmiäni
lumonnut; niitten uskollisuuden ja alamaisuudenvakuutuksiin olen
lujasti luottanut, vieläpä silloinkin kun minun uskollisin
palvelijani on minua hänestä varoittanut. -- Sanokaa", virkkoi hän
poliisipäällikölle, "mikä on sen virkamiehenne nimi, joka on tuonut
esille todistukset ruhtinaan syyllisyydestä ja rikoksellisista
hankkeista?"
"Sire, se on nadsirateli Markowna ja minä pyydän Teidän Majesteettianne
palkitsemaan tämän virkamiehen virkaintoa suvaiten minua ylentämään
hänet pristaaviksi" (poliisiviraston päälliköksi kaupunginosassa).
Vihastunut ilme keisarin kasvoissa hävisi hetkeksi, kun hän vastasi:
"Minulla ei ole mitään sitä vastaan, vaikka oikeastaan minun vanha
Iliani olisikin ansainnut tämän ylennyksen."
Salapoliisien päällikkö loi kysyvän katseen tsaariin ja sai
hämmästyksekseen tietää, että keisarin vanha kuski jo vuosia sitte oli
epäillyt ruhtinas Shestokowia tämän salaliiton johtajaksi, ja että Ilia
herkeämättä oli ahertanut saada bojaarin syyllisyyden ilmi ja oli
luultavasti käyttänyt nadsiratelia välikappaleena.
Kun tsaari poliisipäällikön kanssa vielä oli neuvotellut niistä
keinoista, joita lähinnä oli pantava toimeen ja antanut hänelle
rajattoman vallan vangita kaikki salaliittolaiset, joitten nimet olivat
tunnetut, päästi Aleksanteri uskollisen virkamiehen armossa luotaan.
Jerupkow oli jo etuhuoneessa odottamassa, ja se ystävällinen,
sydämmellinen vastaanotto, joka tsaarin puolelta tuli hänen osakseen
antoi hänen heti aavistaa, että hän keisarissa oli löytänyt mahtavan
suosijan.
"Teidän luonteenne jalomielisyys, rakas herra Jerupkow", lausui keisari
hänelle, "on minulle jo aikoja sitte tuttu. Minä ajattelin
mielisuosiolla miestä, jolla valtakuntani mahtavitten joukossa oli niin
paljon katkeria vihamiehiä, sentähden annoin kaikessa hiljaisuudessa
tehdä tiedusteluja hänestä. Kun minä sain tietää, että teidän
jalomielinen aikeenne antaa vapaus tiluksienne maa-orjille oli syynä
tähän katkeraan vihaan, päätin vakavasti suojella teitä kaikkea
vääryyttä vastaan. Tilaisuus siihen tulikin kohta, kun te autoitte
pakoon erään maa-orjan, jonka tuo kurja Shestokow omistaa, vieläpä
piditte jalomielisellä tavalla huolta tämän lahjakkaan poika raukan
kasvatuksesta. Minä sain tietooni tämän uuden osoituksen teidän
rakkaudestanne lähimmäisiänne kohtaan oman vanhan kuskini kautta, jonka
suosikki tämä Iivana jo monta vuotta oli ollut. Tuskin olin saanut
tietää, että ruhtinas oli nostanut oikeudenkäynnin teitä vastaan, kun
neuvottelin oikeuslaitoksen päällikön kanssa ja annoin hänen tietää
toivoni, että tätä riita-asiata viivyteltäisiin. Voin teille nyt sanoa,
rakas Jerupkow, että tämä oikeudenkäynti olisi venynyt loppumattomiin,
ja että Shestokow varmaan ajan kuluessa olisi antanut sen raueta, kun
hänen olisi pitänyt suorittaa kaikki kulungit. Te olette kumminkin nyt
irti tästä kiusasta, kun teidän luonnottomalla sukulaisellanne nyt on
huoli pidettävä omasta onnesta ja onnettomuudesta."
Jerupkowin hämmästyksen voipi helposti ajatella, kun hän nyt tsaarin
omasta suusta sai kuulla Shestokowin rikolliset aikeet. Hän alkoi juuri
sanoilla ilmaista kummastuksensa, kun rähinää kuului etuhuoneessa.
"Ja minä sanon sinulle, Jyrki, sinun täytyy ilmoittaa minut tuossa
paikassa keisarilliselle herralleni", huusi vihastunut basso-ääni, "tai
olet jo tarpeeksi kauan ollut kamaripalvelijana!"
"Tahdotteko olla hiljaa!" kuului uhatun kamaripalvelijan ääni. "Minä en
voi nyt teitä ilmoittaa, koska toinen jo on majesteetin luona."
"Taivasten tekijä", tiuskui basso-ääni, "minä en hievahda paikaltani,
vaikka jäisin tänne huomisaamuun asti."
Aleksanteri nauroi. Hän oli malttamattoman tunkeilijan karkeassa
äänessä tuntenut vanhan kuskinsa ja pyysi Jerupkowia käymään
vierushuoneesen sekä astui sitte etuhuoneen ovelle, jonka avasi.
"No, no", huusi hän ystävällisesti, mutta vakavasti, "mitkä
sivistymättömät veitikat häiritsevät noin linnani rauhaa?"
"Isä Ilia, minun keisarillinen herrani", vastasi ukko ja pani kumartaen
kädet ristiin rinnallensa. "Minulla on tavattoman tärkeä asia, joka ei
minkäänlaista viivytystä salli; joka hetki on minulle ja minun nuorelle
ystävälleni tuolla kallis", -- näitä sanoja lausuessa osoitti hän
kumartuvaa Iivanaa. "Ja kun Jyrki minua ylpeästi käski pois, niin
loppui kärsivällisyyteni -- ja -- ja -- no niin, ja sitte olin minä
vähän kova-ääninen ja vihainen. Olkoon armollisin Keisarini minulle
armollinen ja antakoon anteeksi raju luonteeni."
Tsaari Aleksanteri viittasi ukolle tulla suojattinsa kanssa lähemmäksi,
jonka perästä hän sulki työkamarinsa oven.
"Mitä sinulla on asiana, isä Ilia?" kysyi keisari niin hyväntahtoisella
äänellä, että vanhuksen kasvot loistivat onnesta.
Lämpimillä, kauniilla sanoilla kuvaili Ilia tarkasti kuuntelevalle
keisarille nuoren ystävänsä surulliset vaiheet, lisäten pyynnön että
majesteetti suojelisi Iivanaa ruhtinaan vastaisilta väijymisiltä ja
ottaisi turviinsa kurjan, kovasti ahdistetun nuoren miehen.
Nyt seurasi äänettömyys. Aleksanterin kasvot värähtelivät
tuskaloisesti, ja hän puristi seisoen kirjoituspöytänsä
ääressä vasemman kätensä kovasti raamattuun, jota, niinkuin
tiedämme, Aleksanteri joka päivä luki ja jolla oli etusija hänen
kirjoituspöydällään.
"Hyvä, vanha isä Iliani", alkoi tsaari hiljaisella, hellällä äänellä,
"olen sinulle suuressa kiitollisuudenvelassa. Harvinaista
uskollisuuttasi ja luotettavaisuuttasi on mahdoton palkita, mutta sitä
vastoin kyllä sinun rakastavasta sydämmestäsi lähtenyttä velvollisuuden
intoa, jolle vihdoinkin vuosikausia kestäneitten vaivojen perästä on
onnistunut saada ilmi niitten kurjien johtaja, jotka ovat liittyneet
minua ja minun henkeäni vastaan. Minä tiedän", lisäsi hän nopeammin,
kun ukko tahtoi tehdä vastaväitteitä, "ettet sinä omasta puolestasi
vaadi palkintoa, että sinä sen lahtoisit siirretyksi suojatillesi
siten, että minä pelastaisin hänet kiduttajiensa kostonhimolta. Oi, isä
Ilia, en ole vielä koskaan tuntenut voimattomuuttani niin, kuin tänä
hetkenä. Sinun nuori ystäväsi on maa-orja, sellaisena hän on herransa
oma -- ja hänellä on oikeus vaatia hänet minulta takaisin."
"Oi taivaallinen isä", huusi ukko murretulla äänellä, "Iivana parkani
on siis hukassa!... Mutta malttakaa, armollisin Keisarini, jos olen
oikein käsittänyt, niin tiedätte jo ruhtinas Shestokowin syyllisyydestä
ja rikoksesta, silloin on siis hänen oikeutensa omistaa maa-orjia
lakannut, koko hänen omaisuutensa ja niinmuodoin myös kaikki hänen
tiluksensa lankeavat valtion omaksi ja --"
"Ja valtiolla, isä Ilia", tarttui keisari uudelleen puheesen, "on liian
paljon tekemistä ryhtyäkseen tiluksia hoitamaan, se tulee jälleen
myymään ruhtinaan kruunun omaksi joutuneen omaisuuden, siis saavat
ruhtinaan maatilat ja maa-orjat toisen omistajan ja hänellä on myöskin
oikeus nuoreen ystävääsi. Ystäväsi tulee olemaan hänenkin maa-orja ja
on joutuva barininsa armoille, joka taas vuorossansa määrää hänen
kohtalonsa."
Ilia puristi suonenvedontapaisesti käsiänsä, hän ymmärsi että keisari
oli oikeassa, mutta hänen rinnassaan riehui vihan myrsky maansa
kauheita lakia vastaan. Hän tahtoi puhua, mutta hänen äänensä petti.
Sen sijaan tarttui Iivana puheesen ja kyyneleet silmissä alkoi hän
langeten tsaarin jalkoihin liikuttavilla ja suruvoittoisilla sanoilla:
"Ymmärrän kyllä, että minun Keisarini ei voi murtaa minun orjuuteni
kahleita, mutta sallittakoon minun rukoilla häntä antamaan minulle
tässä avuttomassa tilassani uskonnon lohdutusta, jolla Teidän
Majesteettinne sydämmessä on niin vankka pohja. Minä olen tähän asti
lujasti luottanut Jumalaani, hän yksin oli minun turvani ja linnani,
jonka suojelukseen minä uskalsin. Minä elin siinä vahvassa uskossa,
että joka antautui Korkeamman varjelukseen, hän saisi häneltä hoivan
kaikkea häijyä ja kiusaa vastaan tässä maailmassa, koskapa Hän on
antanut käskyn enkeleillensä suojella niitä, jotka vaeltavat hänen
teillänsä. 'Avukses huuda minua hädässäs, niin minä tahdon auttaa sinua
ja sinun pitää kunnioittaman minua.' Niin on kaikkivaltias Jumala
luvannut niille, jotka häneen uskaltavat, ja kumminkin näen nyt, että
hän on minut hyljännyt, ja sanomaton epätoivo ja tyhjyys täyttävät
minun sydämmeni, -- ja sentähden pyydän Keisariani auttamaan minua,
etten vaikeassa koettelemuksessani sortuisi!"
Tämä nuorukaisen harras rukous, niinkuin myös se surumielisyys, joka
ilmeni hänen sanoissaan ja liikkeissään, panivat ikäänkuin hunnun
Aleksanterin silmien eteen. Yhä lujemmin ja lujemmin puristi hänen
kätensä raamattuun, kunnes se äkkiä siirtyi paikoiltansa ja putosi
lattiaan.
Iivana nosti sen ylös ja ojensi avaantuneen kirjan säpsähtyneelle
keisarille. Hänen silmänsä kohtasivat avaantunutta lehteä, jota hän jäi
katsoa tuijottamaan.
Oliko se sattuma tai jumalallinen sallimus! Lehdellä näkyi 91. psalmi,
joka sisälsi syvimmän luottamuksen Jumalaan, ja jonka sanoja Iivana oli
puheesensa kietonut. Toisen kerran elämässään näki tsaari mitä
kummallisimmalla tavalla tämän psalmin sanat silmiensä edessä ja tunsi
jälleen saman äänen, joka nytkin niin mahtavasti puhui hänen
sydämmellensä.
Kauan aikaa vallitsi syvä hiljaisuus keisarillisessa työkamarissa,
mutta sitte kohotti tsaari äänensä ja lausui, nostaen Iivanan ylös:
"Poikani, sinun uskosi ja ylevä luottamuksesi Jumalaan eivät ole sinua
pettäneet. Minä olen päättänyt ostaa rikoksenalaisen Shestokowin suuret
perintötilukset. Sinun keisarisi tulee sinun herraksesi, mutta
ainoastaan antaaksensa sinulle vapauden!"
Raikas riemuhuuto kaikui huoneessa; mutta ei se ainoastaan päässyt
Iivanan rinnasta, mutta myöskin isä Ilian, ja vierashuoneessakin
kajahti huuto: "Jumala siunatkoon jaloa hallitsijaa!"
Kun nuori ystävämme ja hänen vanha suojelijansa riemuten osoittivat
kiitollisuuttaan, yhtyi tähän myös jälleennäkemisen ilo, kun tsaari
Aleksanteri saattoi jalon Jerupkowin entisen Königsbergin ylioppilaan
luo.
Näillä sopusointuisilla riemusävelillä, joita pasuunan äänet varmaan
julistivat taivaasen asti, päätämme kertomuksemme. Meille rakkaiksi
tulleitten henkilöitten äänet ovat vaienneet ja meidän tehtävämme on
vaan osoittaa heidän kohtalonsa loppuvaiheet.
Nadsiratelin kautta sai ruhtinas Shestokow tiedon siitä vaarasta, joka
häntä uhkasi. Hän ja hänen rikostoverinsa kokoelivat kaikki irtonaiset
varansa ja pakenivat Ranskaan. Heidän maahovinsa ja muut tiluksensa
pani valtio takavarikkoon, mutta tsaari Aleksanteri pysyi sanassaan ja
tuli Shestokowin tiluksien omistajaksi. Jerupkowin väsymättömälle
ahkeruudelle onnistui aikaa myöten suurentaa varallisuuttansa siinä
määrässä, että hän voi vähentää keisarillisen herransa huolia
maatilusten hoidossa siten, että hän oston kautta sai ne omakseen ja
tsaarin suostumuksella antoi vapauden kaikille maa-orjilleen,
Huolimatta Aleksanterin vakavista ponnistuksista lakkauttaa maa-orjuus
maassansa, ei hän kumminkaan jaksanut toteuttaa tätä tarkoitusperää,
jota hän niin hartaasti oli halunnnt. Ainoastaan niin kutsutuille
kruunun talonpojille sai hän armoansa osoittaa, sillä bojaarien juonet
ja vastarinta asettivat hänen tiellensä voittamattomia esteitä. Vasta
vuonna 1863 onnistui hänen veljensä pojalle, Aleksanteri II:selle,
saattaa päätökseen suuri vapauttamistyö, joka Venäjän maa-orjille antoi
persoonallisen vapauden.
Monta surullista kokemusta tuli vielä kunniassa pidettävän tsaarin
osaksi. Niitten paino rasitti häntä niin, että hän vaipui liian
aikaiseen hautaan. Mutta että hän järkähtämättömällä luottamuksella
Jumalaan erkani tästä elämästä, osoittaa hänen viimeinen tahtonsa,
jossa hän muun muassa määrää, että kopio 91 psalmista, jonka hän kerran
oli saanut kreivitär Tolstoilta, pantaisiin hänen mukaansa
ruumisarkkuun.
Isä Ilia eli vielä keisarillisen herransa jälkeen, ja miten syvä hänen
surunsa oli, näkyi paraiten vanhan palvelijan uskollisuudesta ja
luopumattomuudesta. Häntä ei voitu mitenkään taivuttaa eroamaan
hallitsijansa ruumiista, jonka hän Taganrogista, jossa keisari
Aleksanteri heitti henkensä, saattoi Pietariin. Huolimatta pakkasesta
ja korkeasta iästään, istui hän päivät yöt ajamassa vaunua, joka
säilytti vainajan hengettömän verhon.
Isä Ilian ainoa ilo oli hänen rakas poikansa, niinkuin hän edelleen
kutsui Iivanaa, Hänen kanssaan jutteli hän joka päivä ylevästä
keisarista, joka siten vielä oli jalomielisyyttänsä lisännyt, että hän
tehtyänsä hänestä vapaan miehen antoi hänelle oman sukunimensä
"Romanow", josta vanhasta venäläisestä bojaarisuvusta nykyinen
hallitsijasuku on saanut alkunsa. Nuori Iivana Romanow osoittikin, että
hän oli ansainnut tämän kunnioituksen; hänen nimensä tuli kohta
kuuluisaksi venäläisten oppineitten joukossa ja vuonna 1829 perustettu
Pietarin yliopisto piti kunnianaan omistaa hänet opettajanaan.
Jerupkow oli aina edelleenkin sama jalo mies ja hoiti nyt niinkuin
ennenkin tiluksiaan. Nämä muodostivat hänen pienen kuningaskuntansa,
jossa hän lempeällä ankaruudella vallitsi pitäen huolta alustalaisiensa
sivistystarpeista, ja he taas puolestansa olivat häneen hyvin
kiintyneet, heidän kun oli häntä kiittäminen vapaudestaan ja hyvästä
toimeentulostaan.
Nadsirateli Markowna yleni pristaaviksi, ja on meille hupaista mainita,
että hän on luopunut epärehellisistä vehkeistään ja tullut arvossa
pidetyksi virkamieheksi.
Vaikka Shestokow ja hänen kumppaninsa olivat välttäneet hyvin ansaitun
rangaistuksen, eivät he ottaneet mitään varoitusta tästä katkerasta
kokemuksesta. Päinvastoin suunnittelivat he uuden salaliiton keisaria
vastaan, ja heille onnistui valitettavasti hankkia monta liittolaista,
jotka peläten tarkoitettuja parannuksia kallistivat korvansa näille
häijyille kuiskauksille. Muutamia kuukausia Aleksanterin kuoltua palasi
Shestokow ystävineen Pietariin pannakseen kavalat tuumansa toimeen.
Laajalle levinnyt kapinaliike syttyi todellakin, mutta saatiin
kukistetuksi ainoastaan seuraajan ja veljen, keisari Nikolain oman
tarmon ja persoonallisen rohkeuden kautta. Paljon ihmisiä vangittiin ja
siinä kulkueessa, jota eräänä päivänä jalkasin kuljetettiin Siperiaan,
oli myös Shestokow ja hänen toverinsa Trubetskoi ja Gladkoi.
Me päätämme nyt sillä vakuutuksella, että professori Iivana Romanow on
tullut onnelliseksi perheenisäksi, joka lapsilleen ja lastensa lapsille
useinkin on kertonut sen surullisen kertomuksen, jonka hän nimittää:
"Pimeydestä valoo."