* * * * *
Jumalanpalvelus oli loppunut. Kansa lähti kirkosta. Ne kaksi
talonpoikaisnaista, jotka olivat olleet polvillaan Kristiinan lähellä,
nousivat. Mutta poika, joka oli heidän välissään, ei noussut; hän alkoi
raahautua lattian yli työntämällä itseään kyynärpäillään kivilaattoja
pitkin ja hypähtelemällä kuin siipirikko variksenpoika. Hänellä oli
aivan vähäiset raajat koukussa vatsanpohjan alla. Naiset kulkivat
siten, että peittivät hänet, mikäli saattoivat, vaatteillaan.
Heidän kadottuaan näkyvistä viskautui Kristiina maahan ja suuteli sitä
lattian kohtaa, mistä nämä olivat kulkeneet hänen ohitseen.
* * * * *
Hieman hämmentyneenä ja neuvottomana hän seisoi kuorin sisäänkäytävän
edessä, kun nuori pappi tuli ulos ristikko-ovesta. Tämä seisahtui
itkettyneen nuoren naisen eteen, ja Kristiina toimitti hänelle asiansa
niin hyvin kuin osasi. Ensin toinen ei ymmärtänyt. Silloin Kristiina
kaivoi esille kultaisen seppeleensä ja ojensi sen esiin.
"Vai niin, oletteko te Kristiina Lauritsantytär, Erlendin vaimo
Husabystä?" Hän katsoi vähän ällistyneenä Kristiinaan; tämän kasvot
olivat aivan turvonneet itkusta. "Vai niin, lankonne, mestari Gunnulf,
puhui tästä, aivan niin --"
Hän vei Kristiinan sakaristoon, otti seppeleen, kääri sen esiin
vaatteesta ja katsoi sitä; sitten hän hymyili.
"Katsokaahan -- ymmärrättehän -- tässä pitää olla todistajia ja sen
sellaista -- te ette voi antaa pois tällaista kalleutta kuin mitäkin
leivänpalaa, rouva. Mutta minä voin panna sen säilöön, te ette kai
mielellänne kantele sitä kaupungilla. Pyytäkää Arne-herraa vaivautumaan
tänne", sanoi hän kirkonpalvelijalle. "Teidän miehenne olisi myös
pitänyt olla saapuvilla, luullakseni, että kaikki olisi käynyt
asianmukaisesti. Mutta ehkä Gunnulf on saanut häneltä kirjeen.
"Teidät on toimitettava itse arkkipiispan eteen, niinhän se oli? Muuten
on Hauk Tomaksenpoika penitentiariuksemme -- en tiedä onko Gunnulf
puhunut siitä Eiliv-herran kanssa. Mutta tulkaa aamulla huomenmessuun,
niin voitte kysyä minua nimeltäni, minun nimeni on Paal Aslakinpoika.
Tuon tuossa" -- hän osoitti lasta -- "voitte jättää majalaan. Te
tulette olemaan yötä Bakken sisarien luona, niin muistelen lankonne
sanoneen?"
Nyt tuli toinen pappi sisään, ja he puhelivat keskenään vähän.
Edellinen aukaisi pienen seinässä olevan kammion, otti vaa'an ja
punnitsi seppeleen toisen kirjoittaessa muistiin painon. Sitten he
panivat sen seinäkaappiin ja sulkivat oven.
Herra Paal olisi laskenut hänet ulos -- mutta sitten hän kysyi,
tahtoiko Kristiina, että hän nostaisi hänen poikansa Pyhän Olavin arkun
ääreen.
Hän otti pojan käsiinsä tottuneella, hiukan huolettomalla otteella,
jonka papit saavat liikutellessaan kastelapsia. Kristiina seurasi häntä
takaisin kirkkoon, ja silloin pappi kysyi tahtoiko hän suudella arkkua.
Minä en uskalla, ajatteli Kristiina, mutta hän meni papin jäljestä
porrasastuimia ylös korokkeelle, jolla arkku oli. Hänen silmissään
läikkyi aivan kuin suuri, liidunvalkea valo, kun hän lähensi huulensa
kultaista kirstua kohti.
Pappi katsahti häneen -- vaipuisiko hän tainnoksiin. Mutta Kristiina
pysyi jaloillaan. Sen jälkeen painoi pappi lapsen otsan keveästi
pyhäinjäännöstä vasten.
Paal-herra saattoi hänet kirkon ovelle ja kysyi, osaisiko Kristiina
varmasti lauttauspaikalle. Sitten hän toivotti hyvää yötä -- hän puhui
koko ajan tasaisesti ja arkiseen tapaan kuin säädykäs, nuori hoviherra.
Oli alkanut sataa tihuuttaa, ja kedoilta ja ajotieltä, joka oli raikas
ja vihanta kuin pihanurmi pyöränjälkien molemmin puolin, levisi makea
tuoksu. Kristiina suojasi poikaa sateelta niin hyvin kuin taisi --
lapsi painoi niin kauheasti, että hänen käsivartensa olivat aivan
puutuneet kantamisesta. Ja sitten se marisi ja itki lakkaamatta -- se
oli kai taas nälkäinen.
Äiti oli kuolemanväsynyt -- pitkästä vaelluksesta ja itkemisestä ja
kirkossa kokemastaan valtavasta mielenliikutuksesta. Häntä vilusti --
ja sade yltyi, pisarat ropisivat puita vasten, lehdet välkkyivät ja
vipattivat. Hän haparoi eteenpäin halki ketojen ja tuli penkereelle,
josta näkyi leveänä ja harmaanlikaisena juokseva joki; sen pinta oli
kuin reikäinen seula sateessa.
Ei näkynyt minkäänlaista lauttaa. Kristiina tiedusti asiaa parilta
mieheltä, jotka olivat ryömineet paaluilla seisovan ranta-aitan alle
sadetta pitämään. Nämä sanoivat, että hänen oli mentävä niemelle --
siellä oli nunnien talo ja siellä oli lautturi.
Kristiina alkoi taas nousta penkereen laitaa, vertavuotavin jaloin,
märkänä ja väsyneenä. Hän tuli pienen, harmaan kivikirkon luo -- sen
takana oli pari taloa aidatun alueen sisällä. Naakkve huusi aivan
kamalasti, minkä vuoksi hän ei voinut mennä kirkkoon. Mutta hän kuuli
laulua ruuduttomien ikkunaluukkujen takaa ja tunsi antifonin: Lætare,
Regina Coeli -- iloitse, taivaallinen kuningatar -- sillä hän, jota
sinä olit valittu kantamaan, on ylösnoussut, kuten sanottu oli.
Halleluja!
Se oli sama sävelmä, jota minoriittimunkit veisasivat completoriumin
jälkeen. Veli Edvin oli opettanut hänelle tuon Kuninkaan äidin
kunniaksi sepitetyn hymnin Kristiinan valvoessa hänen vuoteensa
ääressä, kun hän makasi kuolemantaudissa heidän luonaan
Jørundgaardissa. Kristiina hiipi kirkkomaalle ja seisoen lapsi
käsivarrellaan vasten seinää saneli hiljalleen hymnin sanoja itsekseen.
-- Ei mikään, mitä tehnetkin, Kristiina, voi kääntää isäsi sydäntä
sinusta. Siksi sinun ei pidä tuottaa hänelle enempää surua.
-- Sinun ristiinnaulitut kätesi olivat levällään ristillä, oi
aurinkovaltakunnan kallis kuningas! Vaikka sielu eksyisi kuinka kauas
oikealta tieltä, niin aina ovat nuo levitetyt käsivarret siellä. Mitään
muuta ei tarvita kuin että syntinen sielu kääntyy noiden käsivarsien
puoleen, omasta tahdostaan kuin lapsi, joka menee isänsä luo, ei
kuten orja, jota ajetaan piiskaten ankaran isäntänsä eteen. Nyt hän
ymmärsi miten rumaa synti on. Ja jälleen tuntui hänen rinnassaan tuo
kipu, ikään kuin sydän olisi tahtonut haljeta katumuksesta ja häpeästä
ansaitsemattoman armon tähden.
Kirkon vierustalla sai hiukan suojaa sadetta vastaan. Joku kosketti
hänen olkaansa. Hänen edessään seisoi pappismunkki ja vanha
luostariveli, jolla oli hautalapio kädessä. Paljasjalkaveli kysyi,
hakiko hän majapaikkaa.
Hän keksi, että hän olisi paljon mieluummin jäänyt yöksi minoriittien,
veli Edvinin veljien luo. Bakkeen oli niin pitkä matka -- ja hän oli
niin lopen uupunut. Silloin käski munkki luostariveljeä saattamaan
tuon vaimon naisten yöpaikkaan -- "ja anna vähän kalmusvettä hänen
jaloilleen, ne näkyvät olevan haavoilla --"
Naisten yöpaikassa oli kylmä ja pimeä -- se oli ulkopuolella aitauksen,
kujan varrella. Luostariveli toi hänelle pesuvettä ja vähän ruokaa,
ja hän istui lieden vieressä koettaen tyynnyttää lasta. Naakkve
tunsi varmasti ruoassaan, että äiti oli väsynyt eikä ollut syönyt
koko päivänä; se itkeä nirisi ja parahteli vähän väliä imiessään
tyhjiä rintoja. Kristiina siemaisi maitoa, jota luostariveli oli
tuonut; sitten hän koetti valuttaa sen suustansa lapsen suuhun, mutta
miehenalku pani kovaäänisen vastalauseen tätä uutta ruokaa vastaan, ja
vanhus nauroi ja pudisti päätään. Paras oli, kun hän joisi sen itse,
kai se koituisi hyödyksi pojallekin sitten.
Viimein hän meni. Kristiina kiipesi vuoteeseen, joka oli aivan katon
rajassa. Sieltä hän ylettyi avaamaan erään luukun. Majalassa oli
pahanhajuinen ilma -- siellä makasi vaimo, jolla oli vatsahaava.
Kristiina avasi luukun ja katsoi ulos valoisaan, viileään kesäyöhön,
josta virtasi häntä vastaan sateen puhdistama ilma. Hän istui lyhyessä
sängyssä pää puoleksi seinähirsiä vasten -- vuoteessa oli niin vähän
patjoja. Poika nukkui hänen sylissään. Hän oli aikonut sulkea luukun
jälleen vähän ajan kuluttua, mutta nukkui kesken kaiken.
Yöllä hän heräsi. Kuu paistoi sisään kesäisen hunajan keltaisena ja
valjuna, sen valo lankesi hänen ja lapsen yli, vastaiselle seinälle.
Silloin hän näki ihmishahmon keskellä valojuovaa; se leijui lattian ja
katonharjan välillä.
Se oli puettu tuhkanharmaaseen kaapuun ja näytti pitkältä ja
kumaraselkäiseltä. Se oli veli Edvin. Hän hymyili sanomattoman hellästi
-- hiukan mukavan lystikkäästi, aivan kuten eläessään.
Kristiina ei ihmetellyt. Nöyränä, onnellisena, täynnä odotusta hän
katsoi tähän, valmiina näkemään ja kuulemaan, mitä tämä ystävä tahtoi.
Munkki katsoi häneen nauraen ja näytti hänelle vanhaa, raskasta
nahkalapasta sekä ripusti sen sitten kuun säteelle. Sen jälkeen hän
hymyili vielä herttaisemmin, nyökkäsi Kristiinalle ja katosi.