Tämä sattui aikaisin keväällä. Matkustimme toista vuorokautta.
Vaunuun tuli ja siitä poistui lyhytmatkalaisia, mutta kolme
matkustajaa oli, samoin kuin minäkin, ollut mukana junan
lähtöpaikasta saakka: rumanlainen, iäkkäänpuoleinen, tupakoiva
nainen, jolla oli kärsinyt ilme kasvoillaan, yllään puoleksi
miestenkuosinen päällystakki ja päässään lakki, hänen tuttavansa,
puhelias, nelikymmenvuotias mies, jolla oli tavanmukaiset uudet
matkakapineet, sekä muista eristäytyvä, lyhyenläntä herra, jolla
oli äkilliset liikkeet, nähtävästikin ennen aikojaan harmaantuneet
kähärät hiukset, sillä hän ei ollut vielä vanha, ja oudon loistavat
silmät, jotka nopeasti siirtyilivät esineestä toiseen. Hän oli
puettuna vanhaan, kalliin räätälin tekemään, lammasnahkakauluksella
varustettuun päällystakkiin ja korkeaan lammasnahkalakkiin. Kun
hän avasi päällystakin napit, näkyi sen alta hihaton alustakki
ja venäläiskuosinen kirjailtu paita. Tämän herran erikoisuus
ilmeni vielä siinäkin, että hän silloin tällöin päästi merkillisiä
äännähdyksiä, jotka olivat kuin yskäisy tahi alotettu ja keskeytynyt
naurahdus.
Hän oli koko matkan ajan tarkoin karttanut joutumasta kosketuksiin
ja tekemästä tuttavuutta muiden matkustajien kanssa. Naapurien
yrityksiin keskustelun alkamiseksi hän vastasi lyhyesti ja töykeästi
ja ainoastaan joko luki tahi, katsoen ikkunaan, tupakoi taikka,
otettuaan vanhasta laukustaan esiin eväitään, joi teetä tahi haukkasi
jotakin.
Minusta hän näytti kärsivän yksinäisyydestään, ja minä aioin muutaman
kerran ryhtyä hänen kanssaan puheisiin, mutta joka kerta, kun
katseemme kohtasivat toisensa, mikä tapahtui usein, koska istuimme
viistoon vastapäätä toisiamme, hän kääntyi toisaalle ja alkoi lukea
tahi katsoi ikkunaan.
Junan seisoessa toisena päivänä illansuussa suurella asemalla, kävi
tämä hermostunut herra ottamassa kuumaa vettä ja valmisti itselleen
teetä. Se herrasmies, jolla oli säännönmukaiset uudet matkakapineet,
asianajaja, kuten jälkeenpäin kuulin, ja hänen naapurinsa tupakoiva
nainen, jolla oli puoliksi miehenkuosinen päällystakki, menivät
juomaan teetä asemalle.
Sill'aikaa kuin herra ja hänen naisensa olivat ulkona, tuli vaunuun
muutamia uusia matkustajia, niiden joukossa kookas, sileäksiajeltu,
kurttukasvoinen ukko, nähtävästi kauppias, hillerinnahkaisessa
turkissa, päässään tavattoman suurilippuinen lakki. Kauppias istuutui
vastapäätä naisen ja asianajajan paikkaa ja alkoi heti haastella
nuoren, kauppapalvelijalta näyttävän miehen kanssa, joka niinikään
oli noussut junaan tältä asemalta.
Minä istuin viistoon heihin, ja kun juna ei ollut liikkeellä,
saatoin niinä hetkinä, jolloin ketään ei kulkenut ohitse, kuulla
palasia heidän keskustelustaan. Kauppias selitti aluksi olevansa
matkalla maatilalleen, jolle oli matkaa vain seuraava asemanväli;
sitten siirtyi puhe, kuten tavallista, hintoihin, kauppa-asioihin,
puhuttiin, kuten ainakin, siitä kuinka Moskovassa tingitään,
haasteltiin Nishni-Nowgorodin markkinoista. Kauppapalvelija rupesi
kertomaan erään tunnetun kauppiaspohatan juopotteluista markkinain
aikana, mutta ukko ei antanut hänen puhua loppuun, vaan alkoi
itse kertoa entisistä juomatilaisuuksista Kunavinissa, joissa hän
oli ollut itse mukana. Hän nähtävästi ylpeili omasta osuudestaan
niihin ja kertoi huomattavalla mielihyvällä, kuinka hän ja tuo sama
tunnettu kauppias olivat kerran humalapäissään Kunavinissa tehneet
sellaiset kepposet, että hänen täytyi kertoa se kuiskaten, jolloin
kauppapalvelija nauroi niin että koko vaunu kaikui, ja niin ukko
itsekin naureskeli paljastaen kaksi keltaista hammasta.
Kun en odottanut saavani kuulla mitään mielenkiintoista, nousin ja
aioin mennä asemasillalle kävelemään, kunnes juna lähtisi. Ovessa
kohtasin asianajajan ja hänen naisensa, jotka olivat vilkkaasti
keskustelleet käytävässä. "Ette ehdi enää", huomautti minulle
seuraarakastava asianajaja, "kohta soittavat toisen kerran".
Ja tosiaankin, en ehtinyt käydä junan päähän, ennenkuin asemakelloa
soitettiin. Tullessani takaisin jatkui vilkas keskustelu naisen ja
asianajajan välillä. Vanha kauppias istui vaieten heitä vastapäätä,
katsoen tuikeasti eteensä ja pureskellen silloin tällöin paheksuvasti
hampaitaan.
"Sitten hän selitti miehelleen suoraan", puhui asianajaja hymyillen,
kun menin ohitse, "ettei voi eikä tahdokaan enää jatkaa yhdyselämää
hänen kanssaan, koska..."
Ja hän jatkoi edelleen jotakin, mitä en voinut kuulla. Minun
jäljestäni meni vielä ohitse matkustajia, junailija, riensi kantaja;
hyvän aikaa kesti kaikenlaista hälinää ja hyörinää, joka esti
minua kuulemasta keskustelua. Kun taas tuli hiljaista ja kuulin
uudelleen asianajajan äänen, oli keskustelu nähtävästi jo siirtynyt
yksityisestä tapauksesta yleisluontoisiin seikkoihin.
Asianajaja puheli siitä, kuinka avioerokysymys nykyään oli yleisen
mielenkiinnon esineenä Euroopassa ja kuinka meilläkin oli alkanut
yhä useammin ilmestyä samanlaisia tapauksia. Huomatessaan, että
ainoastaan hänen äänensä kuului, asianajaja keskeytti puheensa ja
kääntyi vanhaan kauppiaaseen päin.
"Ennen vanhaan ei sellaista tapahtunut?" kysyi hän ystävällisesti
hymyilen.
Ukko aikoi vastata jotakin, mutta juuri silloin lähti juna
liikkeelle, ja hän otti lakin päästään, teki ristinmerkin ja
luki supisten rukouksen. Asianajaja katsahti syrjään ja odotti
kohteliaasti. Lopetettuaan rukouksensa ja tehtyään kolmesti
ristinmerkin, ukko painoi lakin suoraan ja syvään päähänsä, istahti
mukavammin ja alkoi puhua.
"Kyllä, herra, tapahtui sellaista ennenkin, mutta harvemmin", sanoi
hän. "Nykyäänhän sellaiset seikat eivät ole vältettävissä. Ihmiset
ovat kovasti sivistyneet".
Junan vauhti lisääntyi lisääntymistään, pyörät kolisivat kiskojen
liitoksissa, ja minun kävi vaikeaksi kuulla, ja kun keskustelu
kiinnitti mieltäni, siirryin istumaan lähemmäksi. Naapurinikin,
hermostuneen, loistavasilmäisen herran, mielenkiinto näytti
heränneen, ja hän alkoi kuunnella, nousematta paikaltaan.
"Mutta mitä pahaa sivistyksessä on?" kysyi nainen, tuskin
huomattavasti hymyillen. "Onko sitten parempi mennä naimisiin entisen
ajan tapaan, jolloin sulhanen ja morsian eivät olleet edes nähneet
toisiaan?" jatkoi hän, monien naisten tavoin jättäen vastaamatta
puhetoverinsa sanoihin ja vastaten sensijaan niihin sanoihin, jotka
hän ajatteli tämän aikovan sanoa. "Ei tiedetty, rakastettiinko,
voidaanko rakastaa, vaan mentiin kenelle sattui ja sitten kärsittiin
koko elämän aika; niinkö mielestänne on parempi?" sanoi nainen,
nähtävästikin suunnaten puheensa minulle ja asianajajalle, mutta
vähimmin kaikista ukolle, jonka kanssa puhui.
"Kovin ovat sivistyneet", toisti kauppias, silmäillen halveksivasti
naista ja jättäen hänen kysymyksensä vastausta vaille.
"Olisi huvittavaa tietää, kuinka te selitätte sivistyksen ja
aviollisen eripuraisuuden keskinäisen yhteyden", virkkoi asianajaja,
tuskin huomattavasti hymyillen.
Kauppias aikoi sanoa jotakin, mutta nainen anasti häneltä suunvuoron.
"Ei, se aika on jo ollut ja mennyt", sanoi hän. Mutta asianajaja
keskeytti:
"Ei, antaakaahan hänen lausua mielipiteensä."
"Tyhmyydet johtuvat sivistyksestä", sanoi ukko päättävästi.
"Naitetaan sellaisia, jotka eivät rakasta toisiaan, ja sitten
ihmetellään, etteivät elä sovussa", ehätti nainen puhumaan,
katsahtaen asianajajaan ja minuun sekä kauppapalvelijaankin, joka oli
noussut paikaltaan ja kyynärpäät sohvan selustalla kuunteli hymyillen
keskustelua.
"Vain eläimiähän voi parittaa isännän mielen mukaan, mutta ihmisillä
on taipumuksensa, kiintymyksensä", jatkoi nainen, selvästikin haluten
suututtaa kauppiasta.
"Suotta noin puhutte, rouva", sanoi ukko, "eläin on luontokappale,
mutta ihmiselle on annettu laki".
"Mutta kuinka voi elää ihmisen kanssa kun ei ole rakkautta?" kiirehti
nainen yhä ilmaisemaan mielipiteitään, jotka hänestä arvatenkin
tuntuivat perin uusilta.
"Ennen ei huolehdittu sellaisista", vastasi ukko opettavalla
äänensävyllä, "vasta nyt ne sellaiset ajatukset ovat alkaneet
kierrellä. Mitäs, vaimo sanoo: 'nyt minä lähden luotasi'. Entä
talonpojilla -- sama asia heilläkin. 'Siin' on', tokaisee, 'paitasi
ja housusi, minä lähden Vanjkan matkaan, hänellä on kiharampi tukka
kuin sinulla'. On siinäkin järkeä! Ja naisella tulee ennen kaikkea
olla pelko".
Kauppapalvelija katsahti asianajajaan, naiseen ja minuun,
silminnähtävästi pidätellen hymyilyään ja valmiina sekä nauramaan
kauppiaan sanoille että hyväksymään ne, sen mukaan, kuinka niihin
suhtauduttaisiin.
"Mikä pelko?" kysäisi nainen.
"Tämä: vaimo peljätköön miestään! Kas sellainen pelko."
"Ohoh, ukko kulta, se aika on jo ollut ja mennyt", sanoi nainen jo
hiukan närkästyneenä.
"Ei, rouva, se aika ei voi mennä. Sellainen kuin oli Eeva,
vaimo, miehen kylkiluusta luotu, sellaisena hän pysyykin aikojen
loppuun saakka", sanoi ukko, tehostaen sanojaan niin ankaralla
ja voitollisella päännyökkäyksellä, että kauppapalvelija heti
vakuuttautui siitä, että voitto oli kauppiaalla, ja rähähti
äänekkääseen nauruun.
"Niin te miehet päättelette", vastasi nainen myöntymättä ja
katsahtaen meihin, "itse suotte itsellenne vapauden, ja naisen
tahdotte pitää naiskammioon suljettuna. Itsellenne te, Herra nähköön,
kyllä sallitte mitä hyvänsä."
"Tässä ei ole mistään sallimisesta kysymys, vaan niin on asia, että
miehen toimipaikka ei ole koti, ja nainen on heikko astia", jatkoi
ukko opettamistaan. Kauppiaan vaikuttava äänensävy nähtävästi voitti
kuulijat, ja nainenkin tunsi olevansa masennettu, mutta ei vain
vieläkään antautunut.
"Vaikkapa niin; mutta myöntänettehän, luulisin, että nainenkin on
ihminen, jolla on tunteet, samoin kuin miehellä. Mitä hänen on
tekeminen, ellei hän rakasta miestään?"
"Ei rakasta!" toisti kauppias tuimasti, rypistäen kulmiaan ja
huuliaan. "Mitäs muuta kuin rupeaa rakastamaan!"
Tämä odottamaton vastaus huvitti erikoisesti kauppapalvelijaa, ja hän
äännähti hyväksyvästi.
"Ei rupea", intti nainen, "ja ellei ole rakkautta, ei siihen toki voi
pakottaa".
"Mutta entä jos vaimo on uskoton miehelleen, mitä silloin?" kysyi
asianajaja.
"Sellainen ei tule kysymykseen", sanoi ukko. "On pidettävä huolta,
ettei niin tapahdu."
"Vaan jos sittenkin tapahtuu? Sattuuhan sellaista."
"Kenellä sattuu, mutta meillä ei", vastasi ukko.
Kaikki vaikenivat. Kauppapalvelija liikahti, ja jottei olisi ollut
muita huonompi, alkoi hymyillen kertoa:
"Tässä sattui meidän kauppa-apulaisellemmekin ilkeä juttu. Vaikea
tietää, mitä siitäkin ajattelisi. Hänellekin sattui vaimo, joka oli
kevytkenkäinen. Rupesi tekemään pirujaan. Mies oli hyvänluontoinen
ja sävyisä. Aluksi konttoristin kanssa. Mies koetti hyvällä saada
hänet luopumaan tavoistaan. Ei taltunut. Teki kaikenlaisia ilkeitä
kepposia. Rupesi näpistelemään miehensä rahoja. Mies löi häntä.
Ei auttanut, paheni vain. Ryhtyi yksiin juoniin kastamattoman
juutalaisen kanssa. Mitäpä mies voi tehdä? Hän hylkäsi vaimonsa
kokonaan. Nyt elää nuorenamiehenä, ja toinen maleksii kaduilla."
"Sepä vasta hölmö!" sanoi kauppias. "Jos hän olisi alunpitäen
kiristänyt ohjaksia ja kunnollisesti kesyttänyt naisensa, niin tämä
olisi elänyt kunnollisesti. Ei pidä antaa omaa tahtoa aluksikaan. Ei
ole luotettava hevoseen pellolla eikä vaimoon kotona."
Junailija tuli kysymään pilettejä seuraavalle asemalle. Ukko antoi
pilettinsä.
"Niinpä niin, naiselta on leikattava siivet hyvissä ajoin, muutoin
hukka perii".
"Mutta kuinka te itse äsken kerroitte, millä tavoin naineet
miehet hupailivat Kunavinin markkinoilla?" kysäisin minä voimatta
pidättäytyä.
"Se on eri juttu", vastasi kauppias ja vaipui sitten äänettömyyteen.
Kuului veturin vihellys. Kauppias nousi, haki istuimen alta
pussinsa, kääräsi viitan ympärilleen ja meni, kohauttaen lakkiaan,
vaunusillalle.