Erkkiläinen istui ikäänkuin jotakin kuunnellen. Sinisistä silmistä
heijasti sisäisen ilontunnon herkkä viri. Voimakkaassa, ryhtevässä
ruumiissa näyttivät hermot jännittyvän, mikäli muistelojen kela niitä
laskiessaan pingotti.
Vihdoin hän kysyi:
-- Onko teillä kellään koskaan enää valssin ikävää?
Miehet tuijottivat sanaa sanomatta hänen silmiinsä, ikäänkuin kysellen:
mitä valssin ikävää?
-- Minä tarkoitan, uudisti Erkkiläinen, tokko te kukaan muistelette
koskaan, mille tuntui olla mukana valssilattialla, kun Piittarin Iikka
veti viululla ja Pukkilainen klaneetilla?
Jo syttyi sepän ja Mäntyläisen silmänurkassa. Kasvojen yli alkoi levitä
hymynhohde. Mäntyläisen suu vetäytyi julkiseen nauruun.
-- Muistaako kukaan esimerkiksi suutari-Hermannin häitä? jatkoi
Erkkiläinen.
-- Minä muistan! huudahti seppä, sinähän tulitkin sinne jalkaväkeen
Tuomelasta, jossa olivat poika-Mikon vihkiäiset samoina päivinä.
-- Niin tulinkin. Meitä oli kahdeksan hevoskuormaa... Ne häät olivat
pyhäinpäiväviikolla.
-- Ja maassa oli ollut jo vähän lunta, niin että heiniä ajeltiin, mutta
ei vielä juuri päästy metsiin, muisteli Mäntyläinen.
-- Pääsipä Riikalan Hermanni! pisti seppä väliin, myöskin jo koko suu
naurussa.
-- Ka, kun muistaa! huudahti Erkkiläinen. Se Hermanni oli meidän
ikäisiä ja tuli kahdella hevosella riihirangoilta juuri, kun me ajoimme
niiden riihen ohi. Hermannille huudettiin piloillaan.
-- Minä ajoin hiirolla, tyttöjä reki täynnä, kertoi Erkkiläinen.
Aisassa pauhasi aisakello, niin mulla kuin muillakin, ja kova kilpa oli
kysymyksessä. Reenraudat huusivat routaisella raitilla ja valkiaa
soitti pitkin ketaroita. Hiiro oli tavallista hurjemmalla päällä.
Isävainaja kuiskasikin mulle jo pihasta lähtiessäni, että »anna mennä
hiiron, kyllä se jaksaa... Ei meidän hevoset oo ennenkään tiellä
lihoneet.» Minä tein työtä käskettyä, niinkuin talon kunnia olisi ollut
kysymyksessä.
-- Niin, sanoi seppä, ja matkaan lähtiessä jo arvatenkin otettiin hyvät
piiskaryypyt.
-- Kurillaan ryypättiin, kehui Mäntyläinen. Kun Tuomelan isäntä-vainaja
alkoi pistellä meitä, jotka lähdimme jalkaväkeen. Se kadehti jo, että
hypellään rahansa suutari-Hermannin häissä.
-- Oli syytä kadehtiakin! Eipä sitä siihen aikaan ollut niin suuria
rahoja taskussa nuorilla miehillä... Ja sitten kun piti vielä tyttöjen
puolesta maksaa, kun kerta komeuksissaan niitä jalkaväkeen vietiin.
-- Omasta tyttökuormastaan sai kukin vastata.
-- Ja komiasti! Ei siinä viitsinyt suutarinmarkoilla...
-- Kuinkas sitä! Olisi tehnyt itsensä naurettavaksi. Vaikka olisi ollut
ainoat kysymyksessä, kun kerta tyttökuorman otti vastuulleen, niin --
muisteli Mäntyläinen.
-- Ne häät oli Hakomäessä. Minä muistan vielä, kun annoin hiiron ruveta
siellä vainiolla oikaisemaan edelle. Se pyyhki kuin tyhjää kaikkien
muiden ohi, paitsi Kanalan suodin, jolla Jaakko eellimmäisenä meni jo
Hakomäen raitissa silloin, kun me muut vielä vainiolla... Mutta, vaikka
minä sen itse sanon, niin kyllä mun hevoseni oli silloin lennossa! Se
pyyhki niin kuin silkkiä, vaikka meitä oli neljä henkeä reessä ja
melkein sula maantie.
Siinä kun käännyttiin tieltä Hakomäen raittiin, alkoi kuulua hääsoitto.
Pukkilaisen huilu vihelsi ja kuului kirkkaasti, vaikka aisakellot
pauhasivat minkä kyljestä lähti ja tytötkin jotakin lauloivat. Aina
välillä kuului Iikan viulun ihmeellinen valssisävel.
Minä en oikein ymmärrä, mistä se johtui, mutta se valssi tempasi minut
heti joukkoonsa ... vei aivan kuin toiseen maailmaan. Minut valtasi jo
reessä sellainen valssi-innostus, että olin aivan kuin haltioissani.
Jäljestäpäin olen tätä kummallista tilaa monesti ajatellut ja
muistellut ja tullut siihen käsitykseen, että kyllä kai se oli
sittenkin Piittarin viulu, joka antoi Tukkilaisen huilulle silloin sen
kiehtovan tenhon. Olin useammin kuullut Pukkilaista, en koskaan yhdessä
Piittarin kanssa ... ja nyt ne yhdessä päästivät juuri sitä valssia,
jolla minä olin niin monta lämmintä itselleni ottanut. Se Piittari oli
pelimanni, jolle verranvetävää en ole ikänä kuullut, enkä ole sattunut
puheisiin kenenkään kanssa, joka olisi voinut kehua paremman
tavanneensa. Pukkilainen soitti klaneettia aikalailla, sillä oli vain
hiukan epätasainen tahti. Mutta kun Piittari pani tahdin ja antoi
viulunsa visertää, oli sillä sellainen voima, että Pukkilainen aivan
kohta noudatteli viuluntahtia, vaikka muut viulupelimannit saivat aina
vain ikäänkuin säestää hänen puhallussoittoaan.
Kun ajoimme häätalon pihaan, kuhisi se ihmisiä. Tuttuja poikia oli
vastassa, ja niiden opastamina vietiin hevoset suojiin. Minä aivan
vapisin sen valssin vaikutuksesta, joka nyt soi avonaisesta suutuvan
ikkunasta. Toisinaan hurjana, intohimoisena kiidätyksenä, jossa -- sen
tunsin elävästi hevosta hoitaessani -- minun kyynärpäänikin nauttivat
entisten voittojensa muistoista. Valssin raskas, ryhtevä, pyyhkivä
jalantahti, joka huojutti lattiata ja huonetta, vastasi soittoon
sydäntä kutkuttelevalla tenholla. Saappaani tekivät jo liikkeitä,
huuleni huokuivat säveltä ja käteni värisivät innostuksesta...
Kun tulimme sisään, loppui valssi ja meille soitettiin tuliaismarssi.
Otimme suureen »jalkaväkirinkiimme» morsiamen ja sulhasen. Kenkkärit
tulivat tepastellen marssintahdissa ja tarjoilivat viinapunssia
lämpimäisiksi. Pitelin morsianta kädestä. Olimme vanhat valssitoverit.
Hän oli ollut Toiskassa palveluksessa. Lukemattomat hypyt ja kökät oli
yhdessä laitettu ja hypelty. Se Riika oli kuin lehti lattialla, niin
että sinne ei klopsujen pitänyt mennä.
Aloimme Riikan kanssa loruta. Siinä kun piiriä marssittiin, hän
yht'äkkiä puristi kättäni. Katsoin.
-- Valssi! kuiskasi hän.
Sydämeni hypähti tahdissa.
Samassa pysäytettiin jo piiri ja me heittelimme morsiamen ja sulhasen
pivoihin antimemme. Kun alettiin hajota etsimään syrjempää, tunsin
hihassani kosketuksen. Käännyin. Morsian-Riika seisoo siinä taas
hikisenä, hehkuvana ja hopottaa:
-- Valssi!
-- Valssi todellakin!
Laskin käteni hänen vyötärölleen. Riika veti pöydänpäätä kohti.
-- Valssi! huusi hän pelimanneille. Piittari oli nähtävästi
maistahtanut, ei katsahtanutkaan meihin, veteli vain vielä äskeistä
marssiaan. Pukkilainen nosti uneksivat silmänsä, oli säpsähtävinään,
lakkasi puhaltamasta ja tyrkkäsi Iikkaa kylkeen.
-- Valssi nyt! uudisti Riika. Pukkilainen katseli surumielisillä,
unelmoivilla silmillään huiluaan, aivan kuin siltä neuvoa kysyen,
ravisti pari kertaa päätään, itsekseen hymyillen.
-- Valssiko? kysyi Piittari, aivan kuin vasta havahtuen. Nousi
seisomaan hieman horjuen, suu oli ylpeässä uhmanaurussa. Sitten alkoi
tulla.
Omituista, että hän alkoi taasen juuri sitä äskeistä, minun valssiani.
Ehkä hänkin siitä piti. Viulu soi nyt ja huilu vihelsi...
Me olimme lähteneet, kun ensimmäinen sävel huusi kiehtovaan
alkuhyppyyn. Lattialle tunki heti niin paljon pareja, että oli aivan
täydellinen tungos. Minussa olivat nyt kaikki valssinelementit
lähteneet liikkeelle. Tunsin, että Riikan tahti oli parhaassa kunnossa.
Viulu lauloi ja klaneetti vihelsi aivan kuin meitä varten. Se soitto
tempasi minut sananmukaisesti irti maasta ja Riika lensi kainalossani
kuin lehti, ilman ja soiton kantamana. Pian harveni ahdinko, sillä minä
pyyhin pois kaikki tieltäni... Vain parisen muuta paria jäi lattialle.
En tiedä kuinka kauan sitä kesti. Mutta tässä vielä, tätä kertoessani,
soi _sen silloisen_ viulun ja silloisen valssin sävel korvissani
ja tunnen jaloissani ja koko ruumiissani samaisen valssin tempaavan
tenhon.
Mielikuvituksessani olen saman valssin sittemmin elänyt satoja kertoja.
Aina vielä nytkin vavahtaa mieli kuin nuorukaisen, vaikka siitä on niin
monta kymmentä vuotta. Minä elin silloin elämäni suuren hetken.
Kertoja painui vaieten unelmiinsa muutamaksi silmänräpäykseksi.
Yht'äkkiä alkoi viheltää. Nuorena oli hän ollut mestari-viheltäjä,
mutta aika oli hammasriveissä tehnyt julmaa tuhoaan, joten eheätä
huulisoittoa ei enää lähtenyt. Erkkiläinen oli kuitenkin oppinut
huulillaan synnyttämään viheltävän hyminän, josta valssisävel
surumielisesti huokui menneitä muistellen.
Mies nousee seisomaan. Oikea käsi käy vihellyksen apuun. Se osoittaa
tahtia, tekee ilmassa valssiliikkeitä, hienoja kiverryksiä, loistavia
kaaria, voimakkaita pyyhkäisyjä, hyppyjä. Huulet huokuvat, sävel saa
yhä kokonaisemmaksi, ihanammaksi. Jalka polkee tahtia, vartalo
suoristuu, silmästä välkähtelee nuoruuden elämäntuli...