RIKOSLAPSI.

-- Olin siellä silloin opettajana, aloitti opettaja Kansanheimo. Suurta

mielenkiintoa synnytti erään oppilaani rikosjuttu. Poika oli joutunut

kiinni useista kavalluksista, joita oli juoksupoikana tehnyt.

Tutkittaessa tunnusti hän kaikki avonaisesti ja seikkaperäisesti.

Selitti myöskin, miten oli kavalluksiin joutunut. Siihen aikaan oli

sanomalehdissä paljastettu hyvin tiheään kaikenlaisia tihutöitä.

Varsinkin vekselinväärennyksiä ja kassakavalluksia oli ollut paljon ja

niihin olivat tulleet syyllisiksi yhteiskunnan johtavissa asemissa

olevat henkilöt. Poika kertoi olleensa kerrankin kuulemassa

raastuvassa, kun käsiteltiin kavallusjuttua muuatta kouluneuvoston

jäsentä vastaan. Tämä syytetty herra oli joskus istunut luokalla

opetustunnilla, ollut ystävällisen luontoinen, tullut lapsille tutuksi,

joten tämä juttu vahvasti veti puoleensa heidän huomiotaan.

Aivan erikoisesti tuntui pojan mieleen painuneen syytetyn asianajajan

puolustusväitteet. Hän kertoi -- sittemmin, kun oli kasvatuslaitoksesta

palannut ja sain häntä puhutella -- tulleensa siihen käsitykseen, että

kouluneuvoston jäsen oli tehnyt kavalluksen ymmärtämättömyydestä ja

hädässä, ja että sille piti sen vuoksi antaa anteeksi, asianajajan

puheitten mukaan. Poika oli ajatellut, että asianajaja, joka puolusti

syytettyä, oli hyvä ihminen, mutta tuomari ja oikeus olivat pahoja. Kun

Jumala kerta antaa anteeksi kaikki pahat teot, rikokset ja synnit, kun

vain uskoo, niin hänen mielestään pitäisi tuomarinkin niin tehdä. Kun

siitä huolimatta kouluneuvoston jäsen tuomittiin, ajatteli hän monesti

asiaa, ja se selvisi hänelle lopuksi niin, ettei se tuomittu oikein

vahvasti uskonut. Sen vuoksi joutui linnaan.

Pojan mielessä asia sittemmin yhtä myötään askarteli. Hän kävi

elävissäkuvissa, jossa erittäin mieltyi rikoskuvasarjoihin. Niissä oli

niin jännittävää, aivan kuin intiaani- ja sankarijutuissakin. Näissä

näkemissä oli muistelemista päiväkausiksi.

Joskus vilahti mielessä, että mitähän Jumala tällaisista ajatuksista

ajattelee? Mutta silloin seurasi kohta kintereillä muistivakuutus:

Jumala antaa hyvin helposti anteeksi, kun vain uskoo.

... Ja miksei hän uskoisi! Uskoohan hän mielelläänkin.

Kiusallisempia kuin Jumala, olivat hänestä tuomari ja koko

raastuvanoikeus. Ne eivät kuulu antavan anteeksi ollenkaan. Hän

ajatteli: kuinkahan ei Jumala rankaise raastuvanoikeutta ja tuomaria,

kun eivät ne anna anteeksi lähimmäisilleen? Mutta sittemmin se selvisi

siksi, että Jumala antaa armossaan pahainkin elää ja kasvaa elonaikaan

asti. Sitten otetaan niiltä vallat pois.

Niihin aikoihin luki hän hyvin paljon salapoliisiseikkailuja. Niistä

oli joskus vaikea valita, kumman puolelle asettui, salapoliisin vai

varkaitten. Usemmiten innostui kuitenkin siihen, joka milloinkin

voitti. Ja pitkät ajat hän mielessään aprikoi, ruvetako salapoliisiksi

vai varkaaksi. Näistä asioista väiteltiin usein poikajoukoissa ja

jakauduttiin kahteen puolueeseen. Toisten mielestä oli herrempaa olla

kuuluisa varas, toisten mielestä mestari-salapoliisi. Mutta yleinen

mielipide tuntui kääntyvän varkausammatille myötätuntoisemmaksi siksi,

että siihen sopi käydä kohta käsiksi, vaikka oltiinkin pikkupoikia;

salapoliiseiksi voisi päästä, jos sattuu, vasta mieheksi kasvettua.

Sitten kerran hän koetti. Se menestyi niin hyvin, että poika innostui

vielä, kun rangaistusaikansa jälkeen kertoi minulle. Toisella kertaa

yritti jo tulla ilmi. Hätä oli silloin niin suuri, kertoi, että häätyi

rukoilemaan, että Jumala pelastaisi ja antaisi anteeksi. Pelastuikin ja

uskoi vahvasti, että Jumala oli kuullut rukouksen.

Nyt oli hän pitemmän ajan siinä mielessä, että hän luopuu tällaisista,

koska siinä on niin suuria vaaroja. Mutta kerran talvella paleli hänen

jalkojaan, kun kengät olivat rikki. Isä oli työtönnä ja kotona nähtiin

joka päivä nälkää. Siihen aikaan oli taas yleisenä puheenaiheena suuri

kavallusjuttu, johon oli ottanut osaa iso joukko suuria herroja. Kotona

puhuttiin tästä usein, isä puhui siitä omalla tavallaan...

Kerran sattui sopiva tilaisuus. Hän ajatteli, ettei se nyt ole suurempi

rikos kuin ennenkään, joten Jumalan täytyy antaa anteeksi, kun kotona

on nälkää ja hänen jalkojaan palelee ja ... vanhan tavankin mukaan, kun

on ennenkin antanut anteeksi.

Mutta silloin asia tuli kohta ilmi, hän joutui poliisin käsiin ja

vangittiin. -- -- --

Juttua tutkittiin useissa raastuvanoikeuden istunnoissa, jatkoi

Kansanheimo. Olin utelias seuramaan sen kulkua, sillä olihan poika

oppilaani. Sitä paitsi kiinnitti se huomiotani kasvatukselliselta ja

lapsipsykologiseita kannalta.

Tullessani raastuvanoikeuden istuntosalin odotushuoneeseen silloin, kun

jutussa piti annettaman tuomio, oli poika vartijoineen jo siellä.

Katselin häntä hieman etäältä. Minun ei sallittu jutella hänen

kanssaan, vaikka ilmoitinkin, että olen pojan opettaja. Huomiotani

herätti tällä kertaa pojan erikoisen huoleton katse. Siihen oli

ilmestynyt vankeudessa jotakin suljettua, aivan kuin hän olisi

toisinaan katsellut sisäänpäin omia, salaisia mielikuviaan ja myhäillyt

niille. Yhdistin tämän omituisen myhäilyn siihen, mitä olin hänen

kuullut ennen juttelevan. Mitä enemmän katsoin, sitä voimakkaammin olin

näkevinäni hänen kummallisesti elehtivissä silmissään ajatuskuvien

panoraaman, asianomaisen sielulle erikoista nautintoa tuottavina

kuvasarjoina. Rikokset ja lapsenleikit, lapsellinen ymmärtämättömyys ja

kirkasälyisyys siinä vilahtelivat kirjavana sekamelskana. Elämän

tajuntaan heräävä nuori sielu, joka näki ympärillään puhdasta ja lokaa,

rikollisuutta ja rehellisyyttä, imi näkemistään vaikutelmia ja henkistä

elonmehua, taisteli hyvän ja pahan välillä -- vapaudestaan. -- Mikään

mielipide, luonne, kasvatus, periaate -- mikään ei niitä ohjannut. Ne

karkeloivat villissä, oman luonteensa mukaan kehitetyssä vapaudessaan,

päämääriä ja tarkoituksia kysymättä, aina etsien vain omituisluontoista

tyydytystään. --

Kuulen vieressäni kuiskattavan, että istunnon alkamisen aika on jo ohi,

että tuomari ei ole vielä saapunut. Samassa tuomari menee odotushuoneen

lävitse.

Mutta mikä tuomarin on? Hänen kasvonsa punottavat luonnottomasti ja

silmät veristävät. Ovea lähestyessään hän arveluttavasti horjahtaa.

Tuskin on tuomari kadonnut oven taakse, kun odottavien ihmettelevät

katseet yht'äkkiä muuttuvat nauraviksi. Kuiskuttelu lehahtaa vauhtiin.

Pian on kaikilla, myöskin vangitulla, tuomiotaan odottavalla pojalla

tietona, että tuomari on juovuksissa.

Poika nauroi lapsellisen iloisena. Katsoin hänen silmiinsä. Yhä vain

nauroi...

-- Juovuksissa, jupisi.

-- Hiljaa, käski vartija. Poika oli jo niin tottunut, että hän heti

käskyn mukaan asetti suunsa, silmänsä, vieläpä kätensäkin ja koko

olemuksensa totiseen asentoon; milloinkaan en ole nähnyt niin syvästi

kuvaavaa fariseustyyppiä.

Vangittu kutsuttiin sisään. Minä seurasin muiden uteliaiden mukana.

Tuomari istui tuomiopöydän takana ja selaili papereita. Hänen

ulkomuotonsa juopunut ilme kehittyi yhä ja sitä avusti kurkusta tuleva

röhkivä ääni, joka usein muistutti tyhjää ruuhtaan nuuskivaa emäsikaa,

muuttuen toisinaan vihaiseksi vihellyskiljunnaksi.

Nuori vanki tuijotti tuomariinsa sielullisesti jännitetty ilme

silmissä. Minä, joka olin tapausten kulkua seurannut vain katselijana,

mielialojen ja vaikutelmien etsijänä, rupesin värisemään. Niin voimakas

oli tämä satutus.

Vihdoin alkoi tuomari lukea jotakin. Hän tahtoi sillä sanoa, että

päätöksen antaminen lykätään vielä yhdeksi viikoksi, _että tuomari

ehtii perehtyä asiakirjoihin_.

Muutamien, jotka samoin kuin minäkin, olivat tulleet

asianharrastuksesta kuulemaan tuomiota, silmissä välähti.

-- Se on juovuksissa ja sen vuoksi ... kävi ajatus läpi tuomiosalin.

Mutta tuomari lähti istuimeltaan takahuoneen ovea kohti, raadin

jäsenillekään mitään virkkamatta. Hän ei ehtinyt vielä sinne, kun jo

horjahti -- -- ja häätyi käsin tukemaan itseään ovipieleen nojaten.

Raatimiehet riensivät apuun pelästyksestä punaisina. Vangittua poikaa,

joka ei voinut irroittaa ihmetteleviä silmiään tuomaristaan täytyi

vanginvartijan yhtä myötään tyrkkiä, saadakseen hänet eteiseen, pois

näkemästä tätä näytelmää.

Juttu oli jo tätä ennen lykätty kahdeksi viikoksi papereihin

tutustumista varten. Kun tästä juteltiin raatihuoneen eteisessä,

kerrottiin jo täyteen ääneen, että tuomari oli ollut juomingissa koko

viikon. -- -- --

Näin vangitun pojan menevän vartijan kera kadulla linnaa kohti.

Kappaleessa matkaa hän käänsi raatihuonetta kohti vielä viimeisen

kerran katseensa, jossa nyt oli villin ilkkuva isku ja omituinen

uskonvarmuus.

Minusta tuntui kuin poika olisi sanonut ilkkuessaan:

-- Rankaisipas Jumala tuomaria!

Muistojen komeroista · 第 27 / 32 题