-- Olin siellä silloin opettajana, aloitti opettaja Kansanheimo. Suurta
mielenkiintoa synnytti erään oppilaani rikosjuttu. Poika oli joutunut
kiinni useista kavalluksista, joita oli juoksupoikana tehnyt.
Tutkittaessa tunnusti hän kaikki avonaisesti ja seikkaperäisesti.
Selitti myöskin, miten oli kavalluksiin joutunut. Siihen aikaan oli
sanomalehdissä paljastettu hyvin tiheään kaikenlaisia tihutöitä.
Varsinkin vekselinväärennyksiä ja kassakavalluksia oli ollut paljon ja
niihin olivat tulleet syyllisiksi yhteiskunnan johtavissa asemissa
olevat henkilöt. Poika kertoi olleensa kerrankin kuulemassa
raastuvassa, kun käsiteltiin kavallusjuttua muuatta kouluneuvoston
jäsentä vastaan. Tämä syytetty herra oli joskus istunut luokalla
opetustunnilla, ollut ystävällisen luontoinen, tullut lapsille tutuksi,
joten tämä juttu vahvasti veti puoleensa heidän huomiotaan.
Aivan erikoisesti tuntui pojan mieleen painuneen syytetyn asianajajan
puolustusväitteet. Hän kertoi -- sittemmin, kun oli kasvatuslaitoksesta
palannut ja sain häntä puhutella -- tulleensa siihen käsitykseen, että
kouluneuvoston jäsen oli tehnyt kavalluksen ymmärtämättömyydestä ja
hädässä, ja että sille piti sen vuoksi antaa anteeksi, asianajajan
puheitten mukaan. Poika oli ajatellut, että asianajaja, joka puolusti
syytettyä, oli hyvä ihminen, mutta tuomari ja oikeus olivat pahoja. Kun
Jumala kerta antaa anteeksi kaikki pahat teot, rikokset ja synnit, kun
vain uskoo, niin hänen mielestään pitäisi tuomarinkin niin tehdä. Kun
siitä huolimatta kouluneuvoston jäsen tuomittiin, ajatteli hän monesti
asiaa, ja se selvisi hänelle lopuksi niin, ettei se tuomittu oikein
vahvasti uskonut. Sen vuoksi joutui linnaan.
Pojan mielessä asia sittemmin yhtä myötään askarteli. Hän kävi
elävissäkuvissa, jossa erittäin mieltyi rikoskuvasarjoihin. Niissä oli
niin jännittävää, aivan kuin intiaani- ja sankarijutuissakin. Näissä
näkemissä oli muistelemista päiväkausiksi.
Joskus vilahti mielessä, että mitähän Jumala tällaisista ajatuksista
ajattelee? Mutta silloin seurasi kohta kintereillä muistivakuutus:
Jumala antaa hyvin helposti anteeksi, kun vain uskoo.
... Ja miksei hän uskoisi! Uskoohan hän mielelläänkin.
Kiusallisempia kuin Jumala, olivat hänestä tuomari ja koko
raastuvanoikeus. Ne eivät kuulu antavan anteeksi ollenkaan. Hän
ajatteli: kuinkahan ei Jumala rankaise raastuvanoikeutta ja tuomaria,
kun eivät ne anna anteeksi lähimmäisilleen? Mutta sittemmin se selvisi
siksi, että Jumala antaa armossaan pahainkin elää ja kasvaa elonaikaan
asti. Sitten otetaan niiltä vallat pois.
Niihin aikoihin luki hän hyvin paljon salapoliisiseikkailuja. Niistä
oli joskus vaikea valita, kumman puolelle asettui, salapoliisin vai
varkaitten. Usemmiten innostui kuitenkin siihen, joka milloinkin
voitti. Ja pitkät ajat hän mielessään aprikoi, ruvetako salapoliisiksi
vai varkaaksi. Näistä asioista väiteltiin usein poikajoukoissa ja
jakauduttiin kahteen puolueeseen. Toisten mielestä oli herrempaa olla
kuuluisa varas, toisten mielestä mestari-salapoliisi. Mutta yleinen
mielipide tuntui kääntyvän varkausammatille myötätuntoisemmaksi siksi,
että siihen sopi käydä kohta käsiksi, vaikka oltiinkin pikkupoikia;
salapoliiseiksi voisi päästä, jos sattuu, vasta mieheksi kasvettua.
Sitten kerran hän koetti. Se menestyi niin hyvin, että poika innostui
vielä, kun rangaistusaikansa jälkeen kertoi minulle. Toisella kertaa
yritti jo tulla ilmi. Hätä oli silloin niin suuri, kertoi, että häätyi
rukoilemaan, että Jumala pelastaisi ja antaisi anteeksi. Pelastuikin ja
uskoi vahvasti, että Jumala oli kuullut rukouksen.
Nyt oli hän pitemmän ajan siinä mielessä, että hän luopuu tällaisista,
koska siinä on niin suuria vaaroja. Mutta kerran talvella paleli hänen
jalkojaan, kun kengät olivat rikki. Isä oli työtönnä ja kotona nähtiin
joka päivä nälkää. Siihen aikaan oli taas yleisenä puheenaiheena suuri
kavallusjuttu, johon oli ottanut osaa iso joukko suuria herroja. Kotona
puhuttiin tästä usein, isä puhui siitä omalla tavallaan...
Kerran sattui sopiva tilaisuus. Hän ajatteli, ettei se nyt ole suurempi
rikos kuin ennenkään, joten Jumalan täytyy antaa anteeksi, kun kotona
on nälkää ja hänen jalkojaan palelee ja ... vanhan tavankin mukaan, kun
on ennenkin antanut anteeksi.
Mutta silloin asia tuli kohta ilmi, hän joutui poliisin käsiin ja
vangittiin. -- -- --
Juttua tutkittiin useissa raastuvanoikeuden istunnoissa, jatkoi
Kansanheimo. Olin utelias seuramaan sen kulkua, sillä olihan poika
oppilaani. Sitä paitsi kiinnitti se huomiotani kasvatukselliselta ja
lapsipsykologiseita kannalta.
Tullessani raastuvanoikeuden istuntosalin odotushuoneeseen silloin, kun
jutussa piti annettaman tuomio, oli poika vartijoineen jo siellä.
Katselin häntä hieman etäältä. Minun ei sallittu jutella hänen
kanssaan, vaikka ilmoitinkin, että olen pojan opettaja. Huomiotani
herätti tällä kertaa pojan erikoisen huoleton katse. Siihen oli
ilmestynyt vankeudessa jotakin suljettua, aivan kuin hän olisi
toisinaan katsellut sisäänpäin omia, salaisia mielikuviaan ja myhäillyt
niille. Yhdistin tämän omituisen myhäilyn siihen, mitä olin hänen
kuullut ennen juttelevan. Mitä enemmän katsoin, sitä voimakkaammin olin
näkevinäni hänen kummallisesti elehtivissä silmissään ajatuskuvien
panoraaman, asianomaisen sielulle erikoista nautintoa tuottavina
kuvasarjoina. Rikokset ja lapsenleikit, lapsellinen ymmärtämättömyys ja
kirkasälyisyys siinä vilahtelivat kirjavana sekamelskana. Elämän
tajuntaan heräävä nuori sielu, joka näki ympärillään puhdasta ja lokaa,
rikollisuutta ja rehellisyyttä, imi näkemistään vaikutelmia ja henkistä
elonmehua, taisteli hyvän ja pahan välillä -- vapaudestaan. -- Mikään
mielipide, luonne, kasvatus, periaate -- mikään ei niitä ohjannut. Ne
karkeloivat villissä, oman luonteensa mukaan kehitetyssä vapaudessaan,
päämääriä ja tarkoituksia kysymättä, aina etsien vain omituisluontoista
tyydytystään. --
Kuulen vieressäni kuiskattavan, että istunnon alkamisen aika on jo ohi,
että tuomari ei ole vielä saapunut. Samassa tuomari menee odotushuoneen
lävitse.
Mutta mikä tuomarin on? Hänen kasvonsa punottavat luonnottomasti ja
silmät veristävät. Ovea lähestyessään hän arveluttavasti horjahtaa.
Tuskin on tuomari kadonnut oven taakse, kun odottavien ihmettelevät
katseet yht'äkkiä muuttuvat nauraviksi. Kuiskuttelu lehahtaa vauhtiin.
Pian on kaikilla, myöskin vangitulla, tuomiotaan odottavalla pojalla
tietona, että tuomari on juovuksissa.
Poika nauroi lapsellisen iloisena. Katsoin hänen silmiinsä. Yhä vain
nauroi...
-- Juovuksissa, jupisi.
-- Hiljaa, käski vartija. Poika oli jo niin tottunut, että hän heti
käskyn mukaan asetti suunsa, silmänsä, vieläpä kätensäkin ja koko
olemuksensa totiseen asentoon; milloinkaan en ole nähnyt niin syvästi
kuvaavaa fariseustyyppiä.
Vangittu kutsuttiin sisään. Minä seurasin muiden uteliaiden mukana.
Tuomari istui tuomiopöydän takana ja selaili papereita. Hänen
ulkomuotonsa juopunut ilme kehittyi yhä ja sitä avusti kurkusta tuleva
röhkivä ääni, joka usein muistutti tyhjää ruuhtaan nuuskivaa emäsikaa,
muuttuen toisinaan vihaiseksi vihellyskiljunnaksi.
Nuori vanki tuijotti tuomariinsa sielullisesti jännitetty ilme
silmissä. Minä, joka olin tapausten kulkua seurannut vain katselijana,
mielialojen ja vaikutelmien etsijänä, rupesin värisemään. Niin voimakas
oli tämä satutus.
Vihdoin alkoi tuomari lukea jotakin. Hän tahtoi sillä sanoa, että
päätöksen antaminen lykätään vielä yhdeksi viikoksi, _että tuomari
ehtii perehtyä asiakirjoihin_.
Muutamien, jotka samoin kuin minäkin, olivat tulleet
asianharrastuksesta kuulemaan tuomiota, silmissä välähti.
-- Se on juovuksissa ja sen vuoksi ... kävi ajatus läpi tuomiosalin.
Mutta tuomari lähti istuimeltaan takahuoneen ovea kohti, raadin
jäsenillekään mitään virkkamatta. Hän ei ehtinyt vielä sinne, kun jo
horjahti -- -- ja häätyi käsin tukemaan itseään ovipieleen nojaten.
Raatimiehet riensivät apuun pelästyksestä punaisina. Vangittua poikaa,
joka ei voinut irroittaa ihmetteleviä silmiään tuomaristaan täytyi
vanginvartijan yhtä myötään tyrkkiä, saadakseen hänet eteiseen, pois
näkemästä tätä näytelmää.
Juttu oli jo tätä ennen lykätty kahdeksi viikoksi papereihin
tutustumista varten. Kun tästä juteltiin raatihuoneen eteisessä,
kerrottiin jo täyteen ääneen, että tuomari oli ollut juomingissa koko
viikon. -- -- --
Näin vangitun pojan menevän vartijan kera kadulla linnaa kohti.
Kappaleessa matkaa hän käänsi raatihuonetta kohti vielä viimeisen
kerran katseensa, jossa nyt oli villin ilkkuva isku ja omituinen
uskonvarmuus.
Minusta tuntui kuin poika olisi sanonut ilkkuessaan:
-- Rankaisipas Jumala tuomaria!