-- Minulle sattui tässä viime suvena se Etelä-Suomen matkani, niinkuin
tiedätte, virkkoi Niemistö sijoitellen itseään Tervasmäen sepän
lujarakenteiseen soututuoliin. Jos teitä huvittaa, teen kyllä palasen
selkoa matkastani, jatkoi.
Tietysti se huvitti.
Mutta tuskin oli Niemistö päässyt maanviljelyskuvaustensa alkuun, kun
jo alkoi kilpaileva vuorokysely. Mikä kuulusteli hevosasioita, kuka
porsaita, ken maatiaisrotuisia sonnipoikia j.n.e., niin, että kaikkea
sitä on tässä mahdoton selostaa. Kun Niemistö vihdoin sai kyselijät
tyydytetyiksi, oltiinkin jo takaisin junassa Riihimäellä, palaamassa
kohti tätä kotoista Pohjolaa. Matka ei kuitenkaan ollut jatkunut aivan
pitkälle Tampereen pohjoispuolelle, kun oli poikettava eräältä asemalta
muuan penikulma syrjään.
-- Koko päivän satoi rankasti siellä etelämpänä, mutta Tampereen
tienoilla oli se jo asettunut verrattain vähiin. Kun tulin
pysäysasemalle, ei ennakolta tilaamani kyytihevonen ollutkaan siellä.
Kymmenkunta poikamiestä seisoskeli vain asemalaiturilla parvessa, selät
koukussa, kädet taskuissa junaa »vahdaten» ja omia sukkeluuksiaan
jutellen. Käyn poikaparveen ja kysyn:
-- Onko tässä kievarista ketään?
-- Tuo on!
Pari laihaa poikaa osoittaa muuatta lihavaa, noin 20:n tienoossa
vaeltavaa poikaa, jolla on paljaat jalat ja pyöreät silmät.
-- Tekö olette kievarista? kysyn.
Hän katsoo minua silmiin suu eräänlaisessa naurussa ja virkahtaa:
-- Minä.
-- Onko sinne pitkältä?
-- Noo, ei sinne pitkä...
Heitän matkalaukkuni hänen vartioitavaksensa, mennäkseni leimauttamaan
matkalippuni. Sieltä palatessani seisoo koko parvi piirissä
matkalaukkuni ympärillä, ja kaksi poikaa potkii sitä niin, että se
palkkarehtaa kyleltä kylelle. Kievarin poika töllistelee matkan päässä,
suu virnissä.
Minua hieman harmitti, mutta annoin sen toisille anteeksi ja syytin
mielessäni vain kievarin poikaa, joka ei ollut vartiotehtäväänsä
aikonutkaan täyttää. Tempaisin vaieten laukkuni, tulin kievarin pojan
luo ja kysyin:
-- Missä kievari on?
-- Tuolla.
Lähden osoitettuun suuntaan. Hän alkaa löntystää jäljessäni. Mutta kun
kädet pitää olla niin syvällä housuntaskuissa ja sääret ovat
ränkiväärää lajia, alkaa nuori mies heti arveluttavasti jätättää.
Pysähdyn odottamaan ja kysyn:
-- Olisko teillä ollut kiirettä oltavaa täällä?
-- E-e-ei.
-- Arvelen vain, kun te niin vastahakoisesti... Olette ehkä kipeä?
Hän vetää uudestaan nuotissa:
-- E-e-i, ja yrittää jumppaista perässäni kun käyn edellä
matkalaukkuani kantaen.
Hieman hikisinä tultiin kievariin. Ilta oli verrattoman kaunis, joten
pian unohdin pienen kiihtymykseni ja annoin mielessäni anteeksi
nuorelle miehelle, jota ei kukaan nähtävästi ollut ammattiinsa
neuvonut.
Verrattain lyhyen odotusajan kuluttua istun jo hänen vieressään
kyytirattailla. Kesäillan tyyni viileys ja suloinen hämärä ikään kuin
pukee ja yhdistää meitä. Maantie on mainiossa kunnossa. Se käy yli
matalien mäkien ja alankojen. Kahden puolen pellot kertovat isäntiensä
maahengestä, mitkä valittaen ja juoruten, mitkä yltäkylläisyydestä ja
elämäntunnosta riemuiten. Ja ihmisasunnot! Miten edullisesti onkaan
muutaman vuoden aika niihin koskettanut sillä välin, kun olen ollut
niitä näkemättä! Tuntuu aivan siltä, kuin useaan taloon olisi isäntä
äsken tullut kotiin vuosia kestäneiltä matkoilta ja ensi töikseen
laittanut talon ränstyneet paikat kuntoon. Sellainen tunnelma tuntuu
ikään kuin ilmassa liikkuvan, samalla kuin se huokuu pellon
rehevöittyvästä kasvusta, istuu uudistetussa ulkohuoneen katossa,
korjatun aidan seipäissä ja rakennuksen uusissa ikkunalaitteissa...
On harvinaisen tyyni ja hiljainen kesäyö. Suoti kävelee tuttua
kyytitahtiaan ja poika vieressäni nukkuu. Nautin suodin hiljaisesta,
omanmielensä mukaisesta rauhallisuudesta ja säälin nuorukaista, jonka
pitää minun tähteni uhrata makea ja tarpeellinen yöleponsa.
Tie käy yhä metsäisempiin seutuihin. Tervahaudan savu nousee kuulakkaa
yötaivasta kohti parissa kolmessa kohti. Metsät tien varsilla ovat
muuttuneet jätteiksi, ei missään enää tapaa metsää. Ja kuitenkin
tervahaudatkin vielä palavat kilpaillen propsiherran kanssa lopullisen
hävityksen etevämmyydestä.
Olen suorittanut jo ensimmäisen ja toisen hevosvaihdon. Hevonen on nyt
suuri, eikä hidaskaan; mutta poika nukkuu. Ja aina kun hevonen omasta
alotteestaan juoksahtaa, herää kyytimies ja pidättää sen kävelemään.
Ymmärrän, että se on hänelle mukavampaa. Mutta katsoessani kelloani
huomaan, että olen kulkenut noin 6-7 km vauhdilla tunnissa. On hieman
kylmä. Seuraavaan kievariin on vielä 9-10 kilometriä. Minun matkani
määrä on hiukan siitä ohi. Herätän pojan ja kysyn:
-- Tahdotko ajaa pari kilometriä tulevan kievarin ohi sinne, johon
minun pitäisi mennä?
Hän ei sano juuri mitään, mutta lujittaa isonruskon suitsia. Se
meneekin aika tavalla muutaman kymmenen syltä, hellittää taas
kävelemään, ja kyytipoika vaipuu hortoileviin ajatuksiinsa.
Kun näin olemme menneet taas vähän aikaa, sysään matkatoveriani kylkeen
ja virkan:
-- Emme me, veliseni, taida laukata peninkulmaa tunnissa.
Poika herää, kerää suitsiaan, lujittaa, silmä kovenee ja hevosen jo
lönkytellessä ravia sanoo tuomioäänellä:
-- Kyllä minä ... mutta en mä sitten aja tuumaakaan ohi kievarin.
Sanon:
-- Sinä taidat olla kiivaan luontoinen? No, ajahan nyt sitten vain,
että ehditään lain mukaan, niin minä kävelen loppumatkan.
Menemme vähän aikaa vaieten ja murjottaen. Jo sanoo poika, ikään kuin
omaa pahantahtoisuuttaan lieventääkseen:
-- En suinkaan minä ... mutta kun isäntä sitten haukkuu, jos hevonen on
märkänä.
Taas vähän ajan kuluttua minä lisään:
-- No niin ... ajahan nyt niin ettet selkääsi saa. Ajattelin vain, että
jos olisit ajanut hiukan nopeammin ja vienyt minut sinne, johon menen,
olisin pistänyt itsellesi kyytirahan lisäksi 50 penniä. Vaan kyllä minä
kävelenkin sen pikkuvälin.
Mutta nyt hän alkoi askaroida suitsien kanssa, ja hevonen kulki kuin
uuden ajajan edessä. Kun tultiin kievarin tienhaaran kohdalle, antoi
hän sille taas kiiruhtamisvauhtia.
Niin tulimme perille, ja me erosimme hyvinä ystävinä.
On sydänyö. Talossa, mihin tulen, ovat ovet vielä avoinna. Sisällä
palvelustyttö omaksi huvikseen jotakin tekee. Karjatarhassa kalahtaa
lehmänkello. Isäntäväki on käymässä toisessa kylässä, mukana myöskin
poikani, joka on ennakolta tullut tänne. Otan eteisen nurkasta kepin ja
käyn sydänmaiselle sydänöiselle maantielle, suunnaten kulkuni
sinnepäin, mistä heidän pitäisi tuleman.
Tämä on jo syvemmällä sydänmaalla, mihin höyryveturin vihellys ei
kuulu. Erämainen rauha lepää yli öisen tienoon. Astellessani tiellä
nousee yht'äkkiä mieleeni omituinen kaiho, aivan kuin ikävä siitä; että
tämä kaikki on vain ohimenevä, kesäinen unelma. Mutta samalla sekoittuu
siihen syvää ilontuntoa. Sillä lehdikosta, tuolta tien mutkan takaa
kuuluu jo rupattavia ääniä. He, joita etsin, pistäytyvät näkyviin
lehdikkokujan mutkasta... -- -- --
Pari päivää myöhemmin olemme paluumatkalla. Saavumme vaatimattomaan
laivalaituriin, jolla on äsken perustetun, kokeilevan, harvoin
käytetyn, hiljaisen liikepaikan leima. Vaikka asutus on köyhää ja
harvaa, on laiturin tienoilla kuitenkin jotakin eloa. Muuan mies
järjestelee aamulla järvestä nostetuita verkkojaan. Laiturin vieressä
joku syöttelee lihavanpuoleista hevosta ruispellon pientareessa.
Muutamia tyhjiä säkkejä tuo eräs ja nostelee rattailtaan laiturin
lähelle laivaa odottamaan.
Laiva viipyy tuolla silmänkantaman matkassa toisessa laiturissa. Tähän
on kokoontunut muitakin, 4-5 henkilöä, sitä odottamaan, nähtävästi
joutessaan vain, ilman asiaa. Tuumitaan. Jutellaan. Päätellään.
Sanotaan silloin tällöin jokin sukkeluus. Mutta laiva vain ei tule.
Mahtaneeko tulla ollenkaan?... Kyllä kuuluu tapaavan tulla, mutta eihän
sitä voi takaamaan mennä...
Vihdoin rupeaa savupiippu tupruttamaan. Liukuneeko tännepäin? Kyllä!
Sen sanoo moni yht'aikaa.
Tuossahan se vihdoin tulee, proomunvetäjä. Ei sillä nyt ole sitä lehmää
perässä. Yksikseen vain herroittelee. Aivan kuin hieman päissään
työntyy se laituriin niin, että suuri kivi vyöryy sijaltaan pohjaan ja
laivapoika, kapteeni tai perämies, renki mikä lie, joka »touvineen» oli
laivasta kipaissut juuri tuolle kivelle, oli vähältä sen kera mennä
pohjaan.
-- Kattos!
-- Perhanaa, kun...
-- Kylläpä se...
-- Olettepa tottuneita ja tuttuja, kehun puolestani. Laivassa ei ole
ketään matkustajia, vain lämmittäjä ja tuo toinen.
Jutellaan. Tuumitaan. Päätellään. Äsken laituriin tuotuja tyhjiä
säkkejä tarjotaan laivaan.
-- Mihin niitä? kysyy se laivarenki.
Lähettäjä mainitsee.
-- Mitä niillä siellä?
-- Suoloja pitäisi...
-- Ei hiventäkään ole suoloja kauppiaalla! Laiva on hukkunut.
-- Eikö?
-- Ei. Minä olen varma siitä.
-- No eihän näillä sitten...
-- No ... mutta jos silti hyvinkin, kuka ne tietää.
Ja niin säkit päätetään lähettää ja viedä. Meidänkin matkatavaramme
nostetaan laivaan. Hyvästelemme saattajamme. Laiva aloittaa
vaelluksensa.
Ilma on ihana. Tuulee vähän. Reitti on vaihtelevan hauska. Kun muutamia
viittavälejä on sivuutettu, aikaa syntyä eloa. Eräästä laiturista
tuodaan veneellä laivaan muuan nuori mies. Tuntuu puheista päättäen
olevan lämittäjän tuttu. Seuraavasta soutaa parvi pieniä lapsia,
terhakasti pyrkien laivankylkeen. Poikanen soutaa ja tyttönen pitää
perää, toiset veneessä uteliain silmin tähystelevät laivaan ihmisiä.
-- Mitäs teillä? huutaa laivarenki. -- Takaisinko tuotte sen köyden?
-- Takaisin! huutaa poika, ja tyttö, silmä kovana, yhä hoitaen
peräsintä huolella, täydentää:
-- Ei se kelpaa!
Vene on nyt laivan reunassa, ja siellä on muuan vyyhti ruostunutta,
vanhaa teräslankaköyttä. Laivan kone on pysähtynyt ja lämittäjakin on
tullut tuumaamaan.
-- Ei me huolita siitä, ilmoittaa vihdoin laivarenki.
-- Tänne se käskettiin tuoda.
-- Olkoon siellä, ei me viitsitä sitä takaisin.
Lapset eivät tyrkytä. Kiireen kaupalla alkavat soutaa tiehensä heti,
kun tuomio on kuultu.
Seuraavan niemen kärjestä soutaa muuan mies laivaa kohti, veneessään
kaksi naista, niistä kokassa istuvalla pikkuinen lapsi. Kun laiva
pysähtyy ja vene limittäytyy laivankylkeen, nousevat naiset
ikkuna-aukoista sisään.
Olemme poikani kera syöneet erinomaisella ruokahalulla kestitalosta
mukaan pannut eväät.
Reitti on koko hupainen. Matalamäkisiä rannikoita, saaria, lehti- ja
kuusikkometsiä. Taloja siellä täällä, asutus vanhanaikaista,
puolieräistä, viljelyskin samoin. Talojen ympäriltä ovat puut tyyten
karkoitetut, aivan kuin metsän läheisyys olisi omistajia vuosisatojen
kuluessa kiihoittanut vihaamaan puita...
Tällä kertaa laiva taas oikein huutaa. Laivarenki käy, jos mahdollista,
entistä toimellisemmaksi. Laiturissa seisoo muuan herrasmies.
Vaikutusta lisätäkseen sanoo laivarenki yleiseen matkustajille:
-- Sieltä tuleekin itse laivan omistaja.
Luulen, että hän katsahti samalla kierrolla meihin kaikkiin.
-- Meneekö sinnepäin? huutaa koneenkäyttäjä.
-- Menee, vastaa laivarenki työntäen keksillään toimessaan. -- Käännä
vähän järvelle... Anna pakkia ... joo... Hyvin menee.
Laiturissa seisova, noin 55-vuotias metsäkauppiaan näköinen hoikka
herrasmies työntyy kokasta laivaan.
-- No anna mennä vain! huutaa laivarenki.
Jonkin niemen takaa tulee näkyviin soutava poika ja lähenee tottuneesti
vastahankaan laivankylkeä. Saa pari tyhjää pulloa, jauhopussin, pari
koria ja menee.
-- Pääseeköhän siitä ... tuosta karin eteläpuolelta? kyselee
koneenkäyttäjä, tarkoittaen kysymyksen puoliksi itselleen, osiksi
apulaiselleen, osiksi laivanomistajalle.
-- Hooja! huutaa renki.
Samassa alkaa näkyä uusi laituri.
-- Liekö sieltä tulijoita? kyselee koneenkäyttäjä. Siellä rannassa näet
seisoskelee pari akkaa.
-- Onko laivaan tulijoita? huutaa renki.
Toinen vaimoista, jonka takana seisoi pieni tyttö, heiluttaa päänsä yli
jotakin pakettia.
Laivarenki hyppää kokkaan.
-- Pitääkö antaa pakkia? kysyy koneenkäyttäjä.
-- Pitää vähä. Antaa.
-- Ei enää!
Kokka pyyhkäisee laituria ja akka kurottaa pakettia:
-- Se maksaa rahdin, joka saa paketin, sanoo.
Laivarenki tarkastellen pakettia:
-- Jaa-hah...
Akka tarjoaa rahaa, kurottaen laivarengille.
-- Mitäs?...
-- Sen jauhopussin rahtia.
-- Tuliko se jauhopussi? Renki kääntyy koneenkäyttäjään.
-- Ei, ei täällä mitään.
Koneenkäyttäjäkin jo lähenee kokkaa:
-- Ei täällä ole jauhopussia.
Renki kurottaa rahaa takaisin akalle.
-- Ei tullut, sanoo.
Mutta samassa huomaa, ettei paketissa ole osoitetta.
-- Kelle tämä paketti tulee? kysyy.
-- Sille ... onhan siinä?
-- Onhan siinä! Paketti on jo koneenkäyttäjällä ja hän sen sanoo,
kädessään käännellen.
Lähdetään.
Aurinko paahtaa. Aalto hienossa tuulessa velloo kuin hauskasti
leikitellen. Ruskea järvivesi kuohuu kokassa. Ranta rannan perään
häipyy jäljelle jääden, milloin erämaisena, milloin taloisine
peltoineen, joista kevätkesäinen viherrys loistelee. Katselen kokassa
reunan alle, suoraan veteen, missä syntyy tyrsky kokan särkiessä
vedenpintaa. Omituista! Aivan kuin siinä uisi valkoruskea karvainen
merisika. Itsepintaisesti, hellittämättä pysytellen kokan tasalla,
ruskeat ja valkeat, pitkän pitkät, joustavat sikokarvat ja harjakset
vedessä viiltäen ja sujuen. Joskus siellä jokin hulmahtaa, milloin
karva, milloin kärsä tai jalka, tulisessa kilvassa laivan kera potkien
ja pärskyttäen. Vesipirske synnyttää auringon kirkkaassa hohteessa
kultatähtisen sateen. Vesipisaraiset tähdet iskeytyvät takaisin
kuohuvaan vanaveteen hauskasti järjestynein rivein, tässäkin
noudatellen luonnon ikuista, ihmeteltävää järjestelmällisyyttä...
Mutta samassa kulkee laiva ohi sievällä rannikkokummulla seisovan
talon. Toukopelto lähtee rannasta ja nousee talon kivijalkaan saakka
kuin viheriäinen samettimatto. Mikä ihanan ehyt puutarha! Hieman
sivulla on nuottalato, ränstynyt ja nuotikas. Siitä hieman ylempänä
sauna, jonka luukuista ja räystäsalta tuprahtelee savu. Nyt on
perjantai. Se on hieromasauna... Mutta mitenkäs sekään näin jälkeen
puolisen? Yht'äkkiä vilahtaa mielessä: siellä on joku syntymässä. Katse
lipuu yli seudun. Uusi ihminen on siis tulossa... Parin vuoden kuluttua
hän jo räppää tuossa nuottaladon rannassa ... ja sauna savuaa taasen,
sillä silloinkin voi olla uusi ihminen tulossa tähän tienooseen...
Katse viipyy vielä kartanolla, pelloilla, metsissä, joiden ohitse laiva
liukuu, sydän tykyttäen omaa työläistahtiaan. Se tekee, se rannikko
sittenkin sellaisen vaikutuksen, aivan kuin siitä puuttuisi jotakin
ollakseen aikansa mukana... Mutta ehkäpä se, joka syntyi ennen tätä,
taikka edes tämä, joka nyt syntyy, käy menneisyyden levon kera kilpaan
ja panee elämän uusine rientoineen sykähtelemään; tuossa talossa, missä
toukopelto samettipeltona piirittää talon kivijalkaa ja sauna savuaa
ilmoittaen uuden ihmisen tulohetken lähestymistä...
Näistä unelmista havauttaa laivan vihellys. Lähestytään uutta laituria,
missä on suunnattomasti propsinparkkia. Mitkä määrät siitä onkaan
puolikasvuista puutavaraa lastattu ja lähetetty pois!... Laiva pysähtyy
muutamia kymmeniä syliä rannasta. Perään kiinnitetty vene irroitetaan.
Renki ja laivanomistaja laskeutuvat siihen. Soutavat maihin, mihin
»laivanomistaja» jää. Renki palaa, kiinnittää veneen uudelleen laivan
perään. Kone alkaa taas jyskyttää.
Nyt on lapsi väsynyt, itkee ja suututtelee äidilleen, viskaa
voileipänsä ja vehnäsensä. Äiti osoittaa järveä:
-- Katso, ka, ka!
Mutta lapsi ei välitä. Toinenkin nainen ryhtyy sitä asettelemaan.
Laivanomistaja astelee siellä rannalla koppaa kantaen ja keppiä
heiluttaen ison punaisen saunan ohi tuolla ylhäällä olevaa taloa kohti,
jonka yli kohoaa korkea viiritanko... »Laivanomistaja itse»,
propsikauppias, tämän seudun herra, isäntämiesten hyvä tuttu,
rahatasku... Tuolla hän astelee ja keppi vinhasti heilahtelee, kun
itsekseen laskujaan laskee... Häntä ne lakittelevat nuo maatalojen
haltijat, lakittelevat ja ylistävät. Ilman häntä olisi monella hätä
kädessä... Mutta Jumalan kiitos! ... onpa propsiherra, laivanomistaja
itse, joka elättää...
Nuori matkatoverini on kaiken matkaa istunut kokassa silmä uteliaan
kirkkaana, milloin nauttien aallokon pikkuleikeistä, milloin
kokkatyrskyn porisevasta ryöpystä, milloin rannikon vaihtelevista
näköaloista. Näen, että hän ahmii vaikutelmia, sillä katse hymyää aina,
milloin hillitysti sisäänpäin -- sulatteleville lapsiajatuksille,
milloin julkisesti, näkyvästi, kun kohtaa isän silmän ja tahtoo siten
sanattomasti kertoa hetken tunnelmain iloja.
Merisiasta laivan kokkavedessä kirpoavat miljoonat vesipärskepisarat,
muodostellen ilmassa välähteleviä, kaarevia pisteviivoja, jotka mustaa
aallokkoa vasten kimaltelevat kullalle ja kristallille laskua tekevän
auringon heijastuksessa.