Poika kieppui ladonräystäällä malanpäässä. Oli seipään avulla hypännyt
ja aikonut katolle. Mutta hieman petti. Sai kuitenkin kissankynsillään
tarrautuneeksi ladonräystäältä hieman pitemmälle ulottuvan malan
päähän.
-- Ka, ka tuota poikaa! pääsi Tervasmäen sepältä, joka jännittyneenä
oli jo hetkisen seurannut pojan hyppyjä.
Samalla kun poikaparvi siinä ympärillä kirkui ja miehet pihassa omia
juttujaan haastelivat, kävi Tervasmäen sepän suu yhä myhäilevämmäksi.
Katse näytti kääntyneen ikäänkuin sisään päin ja ajatus askartelevan
muistoissa. Otti jo piipun suustaan ja huulet mutuelivat aivan kuin
ajatuksia äänettömiksi sanoiksi muovaellen.
Poikalauma rähisi yhä kovemmin. Erkki siellä malanpäässä potki edelleen
tyhjää ilmaa, tavoitellen etsiville varpailleen tukea seinästä, mihin
eivät sääret kuitenkaan tahtoneet ulottua.
-- Putoaa se sieltä, ennusti Isopelto.
-- Joko tämä! kyllä se siitä katolle ... sillä juuttaalla on kuin
kissan kynnet...
Joku pojista ojensi seivästä, auttaakseen takapuolesta työntämällä.
-- Ää-lä! kirkui Erkki, riippuen ladonräystäästä.
-- Pistät läpi! nauroivat toiset ja rähisivät ilakoiden olkitarhassa.
-- Putoaa, ennustettiin miesjoukosta.
-- Ei se lemppari, vakuutti seppä, katsellen Erkin ponnisteluja, mutta
nähtävästi samalla ajatellen jotakin muuta.
Samassa Erkki sai hyvän heiton ja kiipesi malanpäälle. Irvisti toisille
pojille ja naama punoitti. -- -- --
-- Kerran tämä Arvonen, alkoi seppä jutella, otti sellaisen hypyn mun
kotini ylikamarin seinän yli, että...
-- Sitäkö sinä nyt?... Arvonen katsoi seppää hymyillen. -- No kerro,
jos tahdot, mutta kerro koko yöllinen juttu.
Seppä alkoi kertoa:
-- Meillä oli siihen aikaan tapana vielä jokaisena pyhäyönä ja usein
arkiöinäkin etsiä hauskin huvimme kulkemalla tyttöjen makuusuojissa.
Alettiin iltaisin heti kun tytöt ehtivät makuulle ja jatkettiin siihen
asti, kunnes joukosta viimeisetkin kadottivat itsensä jonkun tytön
viereen. Kaikkein hauskimmat yökulkumuistot ainakin minulla ovat
elo- ja syyskuukausien hämäristä ja pimeistä öistä, kun sattuivat
sateilta säästymään. Tiet olivat valkoiset kuin liidutut, ja muuten
pimeänhämyssä oli helppo kulkea tuntematonna. Kun laulaa teki mieli,
viitsi paremmin pimeällä. Sai olla ikään kuin vallattomampana omassa
vapaudessaan. Kesäyöt olivat liian valkoiset, ettei tahtonut tulla
ollenkaan mentyä makuulle, ja sitten vaivasi niin turkasesti painava,
unettava maanantai-tauti. Syysrapakko taas oli liian likainen ja
talvi liian kylmä. Ja niin elo- ja syyskuun öinä ne hupaisimmat
yökulku-elämän hetket elettiin.
Kerran oli meidän kylän pojista eräs Vihtori saanut kaupunkireisulla
yhdeltä mieheltä uuden laulun. Kun me lauantai-illalla lähdimme
kylälle, alkoi Vihtori sitä laulaa. Siihen aikaan uudet raittilaulut
otettiin vastaan aivan niin kuin nyt sanomalehtinumerot. Heti kun joku
alkoi vetää nuottia ja sanoja, joita ei ennen oltu kuultu, hiljeni
rähiseväkin joukko. Ja kun edelläveisaaja alkoi värsyjään kerrata, jo
tarttui mukaan yksi ja toinen. Kun tällä tavoin mentiin muutama kerta
laulu läpi, silloin se osattiin.
Yölläkuljeksimiseen kuului laulu aivan välttämättömänä ohjelmanosana.
Jos joku poikajoukko liikkui laulamatta, oli syytä luulla, että niillä
oli joitakin juonia mielessä: joko ne suunnittelivat jotakin pahantekoa
tahi yrittivät salaa toisen kylän tyttöjen viereen. Reilut pojat
lauloivat aina, joko hiljempaa tahi kovempaa, olivat sitten päissään
tai selvällä. Mutta sen minä sanon teille, nuoret, ettei silloin niin
paljon ryypätty, kuin te luulette. Moni teistä ryyppää nyt paljon
enemmän ja moni tämänaikaisista repalehtaa rumemmin kuin me siihen
aikaan, jolloin meitä ei kukaan opettanut, emmekä tienneet mitään
näistä sivistysasioista.
Me lauloimme sitä Vihtorin laulua 6-7 miehen voimalla oikein koko
sydämestämme. Muistanhan minä sen sävelen hyvinkin ja muutamia
värssyjäkin. Ne eivät olisi kaikki sopiviakaan tässä kerrottaviksi,
mutta yksi niistä oli tällainen:
»Ole tyttö nätti ja sieväsilmäinen,
Silmät ne on sinun,
Katsella on minun,
Ja katsella on mun.
Kerto:
Sun pumppuleera, pumppuleera,
pump pump pump!»
Oli ihanan suloinen syyskuun ilta siinä klo 11:n tienoissa. Taivas oli
raskaassa pilvessä, muistaakseni hieman sumuakin. Pimeys oli melkein
läpinäkymätön. Meistä ei ollut kukaan nähnytkään viinaa sinä iltana,
joten olimme kaikin vesiselviä. Iloinen tunnelma oli vallannut mielet
niin, että laulu sai yhä korkealentoisemman vauhdin. Sitä yllytti
tavaton pimeys. Siinä saattoi niin sydämestään huutaa! Korkealle
noussut mieliala ei ottanut juuri laskeutuakseen siitäkään, kun joku
silloin tällöin muistutti, että jos nimismies sattuisi...
-- Sattukoon! Selviä poikia. Saahan omalla suullaan huutaa...
Ja sitten parjattiin nimismiehen ja hänen apulaistensa juoppoutta.
-- Mitä _sellaiset!_
Vaikka silloin ei oltu ehdottomasti raittiita, siitä kun ei tiedetty
mitään, osattiin sitä kuitenkin pitää sopimattomana, kun nimismies ja
siltavouti kulkivat poikia hätyyttäen yönselässä ja olivat aina
pöhnässä.
No niin. Me saavumme omaa iloamme pitäen minun kotini kartanolle.
Sisareni makasi ylikamarissa, johon eteisen ulkorappusia päästiin.
Kartanolle tultua hiljeni laulu tavankin mukaan. Mutta arkailtiin
myöskin isääni, joka yleensä oli ankarain kotitapojen mies. Nuorille
hän soi kuitenkin oman vapautensa. Sanoi, että hän oli aikanaan myöskin
itse elänyt mukana, nuoret saavat tehdä samoin. Tavallisten koti- ja
kylävapauksien rajoitteleminen ei ollut hänen intohimojaan, itse ei hän
ollut raitis, mutta menitpä ryypyn maistaneena hänen näkyviinsä hänen
poikanaan, niin sitä et saanut anteeksi!
Ulko-ovi oli auki. Menimme niin hiljaa kuin sellainen, juuri parhaasta
melusta itsensä hillinnyt joukko osasi, ja saapastelimme sisareni
huoneeseen. Siellä tarinoimme jonkin aikaa. Mutta yö alkoi jo kaatua
toiselle puolelleen, ja joukossa alkoi vallita hajoutumisen
taipumukset. Lähdettiin siis taasen alas keskinäisiä karkuretkiä
suunnitellen, sellaisiin tilaisuuksia etsimään.
Rapuissa jo alkoi äskeinen laulu hiljoilleen hymistä. Tuntui, että heti
ulos tultua se murtaisi kaikki kotikurin esteet ja purkautuisi pimeään
yöhön mahtavana loilotuksena. Sydämet jo kuohahtelivat kohottavan
tunteen nostattamina.
»Ole tyttö nätti ja punaposkin --
Sun pumpp --»
Silloin kuului alhaalta ylös saakka vieras, vihainen ääni:
-- Mitä te roistot kiljutte!
Samalla siellä alkoi kolista tilanteen mukaan. Kuului muutamia
meikäläisten vastaväitteitä.
Ylikerrassa syntyi jonkinlainen pakokauhu. Mehän olimme siinä 18-20
ikäisiä ja maineemme vuoksi sangen arkoja tullaksemme nimismiehen
kirjoihin ja mahdollisesti syytetyksi maantiellä huutamisesta ja
yökulusta.
Vaikka rappukäytävä oli ahdas, katosivat pojat niin nopeasti, että kun
nimismies, siltavouti ja eräs kolmas olivat saapuneet ylös, he eivät
enää löytäneet muuta kuin yhden, joka oli paennut sängyn alle ja
vedettiin sieltä. Nimismies oli tutkinut sisareltani ja siltä, joka
sängyn alta vedettiin, keitä me olimme, mutta ne eivät sanoneet.
Eivätkä he olleet aivan kovalle panneetkaan. Sillä isäni oli tullut
mukaan. Hänen maineensa taas oli sellainen, että he tottelivat yhtä
poiskäskyä. Ainoastaan siltavouti, joka oli ollut pahimmin päissään ja
joka oli isäni tuttavia, oli yrittänyt syyttää isääni, mutta hänkin oli
jättänyt sen siihen.
Me olimme paenneet kartanolla mihin nurkkaan mikin. Kun
järjestyksenvalvojat poistuivat, keräännyimme vähitellen takaisin
sisareni huoneeseen. Siinä kuiskaillessamme ja naureskellessamme
kaipaamme Arvosta. Samassa alkaa seinän takaa kuulua liikettä. Huone
oli vielä sisäkatoton. Väliseinän päälle ilmestyykin sieltä yht'äkkiä
Arvosen naama.
Mistä hän oli sinne mennyt?
-- Tuosta seinän yli...
Hänelle oli hätä antanut siivet. Poika oli hypännyt 5 kyynärää korkean
seinän yli! Siltavouti oli väittänyt, että sinne »lensi» yksi, mutta
toisetkaan eivät olleet pitäneet sitä mahdollisena, ja niin Arvonen
säilyi piilossaan.
Me erosimme. Pojat liikkuivat nyt sangen hiljaa. Uusi laulu ei tällä
kertaa enää pakottanut, se oli siirtynyt syrjään toisen tunteen tieltä.
Mutta muutamia päiviä myöhemmin tuli siltavouti meille. Tällä kertaa
oli hän »nilkkujuovuksissa». Isäni höyläsi reenanturoita ja hänellä
olivat hampaat kipeinä.
Kun minä tulin tupaan, alkoi siltavouti puhua siitä pyhäyöllisestä.
Näin, että isäni oli jo muutenkin pahalla tuulella. Sitten kun
siltavouti sanoi, että laulusakko ja yökulku sille tulee tuollekin,
minua tarkoittaen, viskasi isäni höylän, otti pöydältä »Huutavan
äänen», ja kävi siltavoudin kaulukseen. Nosti hänet kuin lapsen, työnsi
edellään ovea kohti, pisti »Huutavan äänen» kainaloon, sanoi:
-- Lue tuota, ettäs viisastuisit!
Pisti siltavoudin porstuaan ja veti oven kiinni. Tarttui taas höylään
ja alkoi höylätä reenanturaa.
Siltavouti oli jättänyt »Huutavan äänen» porstuaan. Mutta siitä
yöllisestä kohtauksesta ei sen jälkeen ole puhuttu. Ei meitä käräjiin
haastettu.