Oli jostakin syystä ollut hieman pitempi aika välillä, kun kylänmiehet
taasen istuskelivat eräänä iltana jaaritellen herastuomarin
hirsiläjällä. Kitulainen, vanhanpuoleinen, vähäläntä, huonosilmäinen,
hieman lihava mies istui hirrellään uteliaana kuunnellen mitä puhuttiin
ja purren vahvasti piipunperiä. Seppä kävi Kitulaisen kimppuun suu
naurussa.
-- Sinä, Kitulainen, et ole tässä vielä omaa juttuasi kertonut. Muiden
jaksatuksia vain kuuntelet.
Silmät kääntyivät Kitulaiseen, odottava nauruunvalmeus herkässä
ilmeessä.
-- Velaksi, Kitulainen sanoi, ruiskaisi vahvan suihkun mustaa sylkeä
perään, ja koko joukko räjähti nauramaan.
-- Velaksi, niin velaksi! vakuutti seppä.
-- Suukin on niin täynnä piipunperiä, jotta...
Uusi nauru. Kitulaisen ei tarvinnut paljon muuta kuin olla yleisen
huomion esineenä, niin naurettiin. Hänen sanoihinsa pantiin tulkinnan
avulla aina jokin humoristinen sukkeluus. Tämä oli hänet totuttanut
vähitellen luottamaan humoristisiin kykyihinsä. Alkoi sommitella
sukkeluuksia mielessään. Poimi juttutulvasta aina pieniä sirusia ja
totutteli niistä sorvailemaan ihmisille hymykelpoisia makupaloja, aivan
kuin joku leluesineiden tekijä valmistelee niitä huokeasta hinnasta ja
saa halukkaita ostajia joka talosta.
Mutta tällä kertaa näytti Kitulainen perusteellisesti valmistuvan
johonkin. Hän purkaisi suustaan kourantäyden piipunperiä, tarjosi
lähellä seisovalle pikkupojalle, käskevästi ärjäisten:
-- Pidäs, poika!
Poika säpsähti, ojensi vaistomaisesti kätensä, Kitulainen tarttui
siihen, osoitellen toisesta kädestään täyttääkseen pojan kouran
runsailla mälliaineksilla. Mutta samalla taas rähähti yleinen nauru.
Muuan toinen poika kikatti:
-- Mikku antaa itseänsä narrata!
Mikku veti kätensä ja pisti selkänsä taakse.
-- Anna lakkis, sinä Iikkoo, niin mä toimitan sadun! Kitulainen katsoi
äsken huutaneeseen poikaseen.
-- Mitä siinä lakilla?
-- Jotta mä saan piipunperät tallelle. Ei sitä satua muuten saa
kerrotuksi.
Poika jo näytti olevan kahdenvaiheilla, viedäkö todella lakkinsa. Mutta
samalla äkkäsi:
-- Pankaa oman lakkinne perään!
-- Lakittapäinkö minä sitten tässä taivasalla olisin!
-- Niin!... Pitäiskö mun olla?
-- Mutta! Ei tuollaiset kakarat lakkia tarvitse. Et sinäkään pääse
kasvamaan ollenkaan, kun on aina lakki päässäsi.
-- Ettepä tekään...
-- En minäkään. Katso nyt: kun mulla on ollut aina lakki päässä, en ole
päässyt kasvamaan tämän pitemmäksi, levennyt vain olen kuin varileipä
ja vatsa on näin paisunut.
Mutta sitten rypisti Kitulainen silmäkulmiaan ja muuttui vakavaksi.
-- Tässä äsken, hän aloitti, joku sanoi, että kyllä tuhannen markan
perintö on perillisille parempi kuin kansakoulu. Minä en sitä omasta
kokemuksestani tiedä, sillä mulla ei ole ollut perintöä, eikä ole
liioin lapsiakaan. Mutta olen tässä ajatellut erästä rikasta sukua,
jonka isä keräsi ennen vanhaan rikkautta oikein ja väärin. Niistä
lapsista on nyt osa lapsineen mielenviassa, osa on köyhtynyt, eikä
yksikään koko suvusta ole koskaan kyennyt muuhun kuin elämään niillä
isän kokoamilla rahoilla.
-- No mutta oikeinko se nyt rupeaa... Mäntyläinen pisti väliin.
-- En minä rupea mitään opettamaan, sanon vain, jotta... Mutta siitä
ukko Latoperästä, jonka perikunnasta mainitsin, muistuu tässä
mieleeni...
Kitulainen puhdisti vielä suutaan ja jatkoi:
Se vainaja oli vanhemmalla puolella ikäänsä jo hiukan hassu. Nuorempana
taisi olla aivan tavallinen mies. Minä tunsin hänet hyvin, sillä
kasvoin samassa kylässä ja olin usein heillä työssä. Jo minun
lapsuudessani kerrottiin siitä, että hän oli ruvennut köyhinä vuosina
rikastumaan lainaamalla jyviä ja ottamalla niistä moninkertaisia
korkoja. Vanhemmat kyläläiset sanoivat, että hänessä kasvoi ahneus
oikein silmissä. Sitä mukaa kuin aittojen laareja piti lisätä,
jatkuivat kesäiset työpäivät. Työväki alkoi karttaa taloa. Siihen oli
kaksikin syytä. Toinen oli se, että kesäisellä työpäivällä ei ollut
alkua ei loppua. Koko kesä oltiin liikkeellä jo klo 3:lta yöllä ja
takamailta tultiin kotiin miten sattui, harvoin ennen kello 10:tä,
mutta usein vasta puoliyön tienoissa. Sitä ei tavallinen ihminen
jaksanut. Toisena syynä oli kelvoton, likainen ja mätäaineista
valmistettu ruoka. Siellä oli kyllä kaikkea, mutta ne mätänivät,
varsinkin lihanpuolet, hoidon puutteessa. Se emäntäkin oli sellainen...
Eikä sinne moni itseään velkaan syönyt, sillä siitä ei tahtonut päästä
ikänä irralleen.
Sitä mukaa kuin väensaanti huononi, koetti isäntä jatkaa omaa
päiväänsä. Kesäisin, kun hänet näki hevosen rattailla, nukkui mies
aina, puhumattakaan siitä, että hän istuessaan, milloin ja missä se
tapahtuikin, kesällä tai talvella, aina nukkui. Monasti olen kävellyt
hänen rinnallaan, kun hän on käydessään nukkunut. Kerrankin
heinäaikana, kun tultiin takamailta, punoi hän kätensä minun selässäni
olevan leilin kantimeen pysyäkseen tiellä. Ja kävellessään hän kuorsasi
vahvasti.
Talon asuminen kävi yhä kurjemmaksi. Mutta kun työväkeä ei pidetty, ja
ne omat lapset työskentelivät jotakin, näyttivät ne jyvälaarit
kukkuroittuvan vain vuosi vuodelta. Niillä ei ollut paljon mitään
menoja. Minun kävi säälikseni sitä äijää, sillä sellaista työnorjaa en
ole ikänä nähnyt muuta. Sen talon elämä oli niin ikävää, etten minä
ainakaan milloinkaan sattunut näkemään siellä sellaista hetkeä, jolloin
onnen ja tyytyväisyyden ilo olisi jollakin tavoin silmään pilkistänyt.
Työssä ollessa raadettiin mykkinä, aivan kuin orjat, kotona ollessa
nukuttiin. Ainoa puheenaihe, mikä joskus innosti, oli se, jos joku
vieras kehui talon rikkautta, tahi kun puheeksi sattui muiden köyhyys.
Se elämä oli niin läpikotaisin pyhitetty rikkauksien keräämiselle, että
minä melkein uskaltaisin vannoa, ettei siellä vuosikymmeniin tehty
yhtäkään syntiä Mammona-jumalaa vastaan.
Kerran juoksuttelivat kylän koirat erästä konin reisikonttia,
tappelivat siitä ja pitivät melua. Me olimme silloinkin töissä
Latoperässä, se Iloinen Iisakki ja minä. Iisakki sanoi siinä:
-- Saapa nähdä, eikö tuo reisikontti vielä löydä itseänsä tämän talon
vellipadasta. Jos vain emäntä sen äkkää, niin...
Minä syljin ja sanoin:
-- Älä sinä niitä piruja!
Hänkin sylki:
-- Katsotaan illalla!
Tultuamme tuvalle höyrysi vellipata jo kruuhulla. Iisakki meni kohta
sinne, kolkkasi kauhalla ja nosti pohjasta saman koninluun, josta
koirat olivat tapelleet.
Ja sitten alkoi Iisakki kiroilla niin, että kattoa nostatteli.
Emäntä joutui ensinnä hämilleen, mutta asiansa oikeuden karkaisemana
pääsi pian luonnolliseen puolustuskuntoonsa.
-- Mitä se sitten sen pahempaa on! kirkui ämmä. -- Jos et sinäkin,
Iisakki, olisi sellainen silkkisuoli, niin sullakin olisi jotakin.
Iisakki noitui ämmää ja sanoi, että hän ei siihen velliin lusikkaansa
pistä.
-- Pistä jos tahdot! Pistä jos tahdot! Ole ilman, isosuu!
Isäntä oli aluksi kuunnellut riitaa, mutta siihen sekaantumatta
nukkunut pian pöytäpenkille. Nuorempi poika latki lusikallaan jo velliä
padasta ja vanhempi makasi pitkin penkkiä.
Sinä iltana emme me kumpikaan syöneet talossa. Seuraavana päivänä
otimme asian isännän kanssa puheeksi aikomuksella pelottaa töistä
eroamisella, ellei ruoka ja järjestys parane. Aioimme panna hänet
oikein uhallakin ahtaalle. Minä sanoin:
-- Me olemme meinanneet mennä pois tänä iltana?
-- Mitä varten? kysyi hän kummissaan.
-- Ei viitsi olla, kun se ruokakin niin syrpätään.
-- Se emäntä perhana... Mutta mitä se sen parempaa sitten... Syntinen
vatsa... Eikö se siellä sakkojansa sanone ja mätäne? Häh ... vai
mitääh?
Latoperä katsoi minua ja iloista Iikkaa vuorotellen silmiin hymyillen,
aivan kuin yhä jatkaen kyselyään:
-- Häh ... vai mitääh?
Meidän ei auttanut muuta kuin ruveta nauramaan. Isäntä luuli, että me
olimme tehneet vain leikkiä ja ilmaisimme naurulla mielenmuutoksemme.
-- Sitä minäkin!
Ja vähän ajan kuluttua:
-- Tuota, pojat, sitä pitää olla tarkoin, joka meinaa rikastua...
Sattuisitte saamaan sellaisia akkoja kuin meidän emäntä, niin ... ei
sen juuttaan uuninpohja vuoda!
Iisakki koetti sitten ottaa oikein tosissaan puheeksi isännän
järjettömyyksiin menevän ahneuden. Hän painoi sanansa oikein lihalle.
Sanoi, että nuo lapsetkin ovat vanhempain ahneuden vaikutuksesta
kasvatetut aivan puolijärkisiksi...
-- Älä valehtele! pani isäntä vastaan. -- Täysijärkisiä ovat niin kuin
sinäkin ja minä itse.
-- Ettekö te huomaa Ellunkin vikaa?
-- Mitä vikaa? Eikö Ellu ole ikäiseksensä hyvä työmies? Piisaa pian
sulle. Tulevana vuonna en ota sinua enää muuta kuin heinäaikana.
Isännän silmät kiiluivat sisällisestä ilosta. Tämä tunne olikin ainoa
tunne, joka sai sen miehen silmään iloisen vireen. Kaiken muun ohitse
kulki aivan kuin ei mikään olisi häntä ollenkaan koskenut.
Sellainen hän oli, Latoperä. Lapsille jäi suuret perinnöt, mutta ei
elämäntaitoa. Rahat ovat siitä suvusta nyt palanneet takaisin niille
köyhille, joilta ne oli kerättykin. Elämä menee menojaan. Ja vaikka
mulla ei ole akkaa, ei lapsia eikä perittävääkään, ajattelen minä
kuitenkin, että on parempi panna tuhat markkaa noiden visapäiden järjen
hiomiseen, kuin tallettaa sitä heille pankissa. Sillä hiotulla järjellä
varustettu mies ansaitsee helposti tuhat markkaa, mutta tomppeli ei
osaa perityn tuhatmarkkasen kanssa tehdä muuta kuin syödä ja juoda se
loppuun.
Kitulainen kohotti piipunperäkouransa ja täytti suunsa uudelleen. Se
oli sen merkki, että kertomus oli loppunut. Vastoin hänen tavallisia
juttujaan oli se nyt ollut vakava.
Kuulijakunta oli sitä seurannut kuitenkin herkin korvin. Mikku, joka
kuunnellessaan oli piirrellyt vuosilukuja hiekkaan, kilpaa parin muun
pojan kanssa, kysyi nyt tolkussaan:
-- Mikä vuosiluku silloin oli?
-- Ei silloin ollut, lapsiparka, vielä mitään vuosilukuja!
Joukko purskahti nauramaan. Kitulainen oli taas antanut sukkeluuden,
jota äsken odotettiin. Kertomuksen vakavuus olikin jättänyt tunnelman
hieman epävarmaksi. Hänen jutuilleen piti aina nauraa. Millekäs tässä
nauraisi? ne näyttivät itsekseen tuumivan.
Nyt ei tarvinnut sitä enää etsiä.
-- Ei silloin ollut, lapsiparka, mitään vuosilukuja! matkittiin ja
naurettiin joka taholla, täysikasvaneetkin mukana.
Kitulainen seurasi naurua harmistuneena. Hän ei ollut tarkoittanut
sitä, että nyt naurettaisiin, vaikka viskasikin lapselle pilan. Mies
nousi ja lähti kärsimättömän näköisenä tiehensä.
Tuntui kuin koko kertomus olisi mennyt tuuleen.
Purren mälliään hän mutisi:
-- Nauraa ne osaavat.
Humoristi oli kyllästynyt nauruun!