Mikkolainen oli torpanmies. Siivo mies muuten, mutta hänen
heikkouksiinsa kuului hymyillä aina niille kolttosille, joita hänen
nuoruutensa aikana oli tehty virkamiehille. Hän kyllä myönsi, että
nimismiesten ja siltavoutien silloiset puuhat olivat välttämättömiäkin.
Mutta kun hän itse oli aina silloin, koskaan horjumatta tai
erehtymättä, ollut niiden joukossa, joiden elämänvapaudelle nämä
kruununmiehet yrittivät punoa esteitä ja juonia, ei hän voinut sille
mitään, että hän edelleenkin muisteli näitä karsain, vaikka niistä
ajoista oli jo kulunut 35 vuotta ja enemmänkin.
Ja kun Mikkolaisen vuoro tuli kertoa, arvattiin jo ennakolta, että se
tulisi olemaan jokin yhteensattumus silloisen poliisivallan kanssa.
Mikkolainen istui polvi toisen päällä ja viputti jalkaansa, syleksi
toisinaan terävästi, tuijotti pieksunsa kärkeen, suoristi vihdoin
vartalonsa, loi hymyävän silmäyksen ympärilleen, pysäytti katseensa
herastuomariin ja virkahti:
-- Se Rasmus Reilu oli kanssa yksi...
Joukko hieman liikahti uteliaasta odotuksesta. Tunsivathan kaikki
Rasmus Reilun, nuoremmatkin, maineeltaan.
-- Hän oli huvittavimpia poliisimiehiä, mitä yleensä saattaa tavata.
Oli v.t. nimismiehenä ainakin toistakymmentä eri kertaa ja sen lisäksi
aina ylimääräinen, itseoikeutettu apulainen. Mutta vakinaiseksi ei hän
koskaan tullut -- siihen aikaan. Herra Reilu oli syntyjään
paikkakuntalainen, tunsi kaikki ihmiset, niin rehdit kuin ne muutamat
lurjuksetkin, mitkä pitäjässä olivat. Hänellä oli uljas luonto käydä
kimppuun, loistava kyky ryypätä ja kaiken maailman kierät juonet ja
kurit ja apuna vielä hyvä suu. Että hän oli vahva viinamies, sen kaikki
tietävät, niin ettei sitä tässä nyt erikseen tarvitsisi vakuuttaakaan.
Lainkuuliaiset ihmiset pitivät jonkinlaisena, lain ulkopuolella
sallittuna, ylimääräisenä oikeutenaan olla niin tutunomaisella kannalla
Reilun herran kanssa, että aina jonkin verran mutkistelivat ja
kieräilivät, kun hän yritti heitä lailliseen satimeen saattaa. Moni
teki sen aivan huvikseen.
-- On niin hauskaa olla marjailemassa herrain kanssa, sanoivat.
Mutta oikein tosissaan ajattelivat ihmiset, että Reilun herran toimissa
ilmeni muutamia, sangen omituisia ristiriitoja, kuten sekin, että,
vaikka hän yleisen tiedon mukaan piti kovin paljon viinasta ja
rommista, sai sitä laillista tai laitonta tietä, hän kuitenkin niin
innokkaan jahtimiehen tavoin ajoi takaa viinan salamyyjiä,
salapolttajia ja viinanjuojia.
-- Miksi ei Reilun herra salli muidenkin ryypätä? kyselivät miehet
tolkussaan.
-- Emme me, köyhänpuoleiset talonpojat jaksa joka pulloa kaupungista
haettaa, niin kuin te, silloin kun viinamadot alkavat kaivata.
-- Antakaa köyhien ämmien myydä edes kaupungin viinaa. Saavathan siitä
jo herrat voittonsa ja kruunu laillisen veronsa.
-- Sallikaahan nyt toki tyhmänsekaiselle talonpojallekin ryyppy murheen
väliin.
-- Kun herra itsekin ryyppää joka päivä, vaikkei olisi murheitakaan.
Tietysti Reilun herra tällaiselle laittomuuden suosimiselle itki ja
nauroi. Mutta kruunun palvelijan ei aina siihen aikaan auttanut tyhmän
talonpojan kanssa muu kuin selkään anto huonoimmille. Silloin ainakin
lakkasivat suutaan soittamasta.
Rasmus Reilu hallitsi kaikki v.t. hallitusaikansa silta- ja
jahtivoutien, lautamiesten, leipurien ja maakauppiasten,
papinapulaisten ja lukkarien arvokkaalla avulla.
Kerran -- kertoakseni sellaista, mikä todella on tapahtunut -- tuli
leipuri, joka sen ohessa oli myöskin siltavouti, kertomaan muutamasta
salakapakasta, jota kuulon mukaan pidettiin Rintakylässä. Hän ei ollut
saanut, muka, tarkkaa selkoa siitä, kuka sitä piti. Mutta jos seppä
Pihtiläisen panisi kovalle, niin häneltä varmaan saisi siitä tolkun.
-- Pihtiläiseltäkö? Reilu rypisti epäluuloisena otsaansa. Miksi et sinä
kaivanut totuutta esiin Pihtiläisestä?
Toinen puolustelihe vaatimattomasti, luimisteli kulmiensa alta ja
kiinnitti vihdoin katseensa saappaisiinsa, huovalla vuorattuihin
korkosaappaisiinsa.
-- Se on teidän asianne, virkahti.
Mielenkiinnolla seuraten siltavoudin ajatuksenjuoksua, kiintyivät
Reilunkin silmät noihin uusiin, hyviin saappaisiin.
-- Ne ovat uudet?
-- Täytyi laittaa, kun jalat aina palelevat, ja...
-- Minäkin tarvitsisin... Myö nuo mulle, alkoi Reilu houkutella.
Siltavouti pelästyi. Herra Reilu ei, näet, koskaan maksa, mitä hän näin
apulaisiltaan ottaa velaksi. Neuvoton, juonta etsivä katse kiertää
hapuillen ympäri. Sanoo vihdoin koetteeksi, kiinnittääkseen huomiota
toiseen asiaan:
-- Ajattelin, että jos kutsuisi sen Pihtiläisen tänne.
-- Ei, mutta myö mulle nuo saappaat, minä pidän niistä.
Siltavouti säpsähti. Mutta samalla välähti hänen silmistään valonsäde:
-- Akka on vihainen! Akka on nämä laittanut ... ja se on hirmuinen
akka, niin kuin nimismies kyllä tuntee ja tietää.
Hän väänsi päätä ikään kuin akkansa pahuutta vakuuttaakseen.
Reilu purskahti nauramaan:
-- Akka! ... Keksitpäs juonen, juutas... Pelkäät, etten minä maksa.
Akastasi sinä viisi huolit, lyöt kuin vierasta sikaa.
-- Ha haa! nauroi siltavouti, jaksamatta salata iloaan sellaisesta
kehumisesta.
-- Noo, käske se Pihtiläinen tänne.
-- Jaa minäkö?
-- Mutta lempoako sinä juonittelet tänä iltana? Et ole ymmärtävinäsi
selvää puhetta. Kohmeloa taidat sairastaa.
-- Kohmeloa ... arvattavasti... En ymmärrä mitään.
Hän painoi kädellä päätään.
-- Ymmärrätpä saappaasi pitää, junkkari.
-- Kun täytyy pelätä akkaa ... se on sellainen juuttaan akka,
pahasuinen, että.
-- Käske Pihtiläinen sitte tänne.
-- Mahtaisko tulla?
-- Kun minä käsken!
-- Se on kyllä totta ja ... ja ... niinkuin mahtavaa, kuinka minä nyt
sanoisin. Mutta seppä on kovin juonikas ja pirullinen.
Siltavouti kynsi päätään.
-- Etkö sinä ole? Vai mitä varten sinä olet siltavouti?
-- Se on kyllä totta, mutta... Eiköhän jahtivoudin sopisi käskeä?... Se
seppä arvaa kohta, että minä olen ilmoittanut... Ja niillä on paremmat
välitkin jahtivoudin kanssa, ovat monasti samoissa ryyppykomennoissa,
juonissa ja ... tuota...
Reilu. toi tammilaudan, laittoi itselleen tupakkaa helmivarsipiippuun,
käski vieraan ottaa turkit päältä ja asettua iltaa istumaan. Kun
tammipeli jo oli käynnissä, kysäisi Reilu:
-- Pelkäätkö?
-- Pihtiläistäkö?
-- Kaa! nauroi Reilu. Arvasi kohta mitä tarkoitin. Sinä olet nähtävästi
tehnyt _siivo_ sepälle koiruutta.
Siltavouti naureskeli:
-- Arvasi vain ... arvaa se vain. -- -- --
Jahtivouti sai tehtäväkseen kutsua Pihtiläisen poliisikuulustelun
tapaiseen. Muutamana iltana tämä ilmestyi Reilun nimismiehenkonttoriin.
Heillä olisi kyllä ollut vanhoja kalavelkoja. Mutta jälleennäkemisen
hauskuudessa unohdettiin vanhat ja puristettiin toistensa käsiä.
Otettiin ryypyt! Pihtiläinen laski kompiaan, Reilu niitä korjaili ja
paranteli niin naurattavasti, että siltavouti ja lautamies,
vierainamiehinä kuulustelussa, koikkailivat naurunsa käsissä, toinen
pitkänään rikkinäisellä nahkapäällyssohvalla, toinen kahdella tuolilla.
Niin että se vasta oli iloa.
Mutta jottei koko ilta menisi tyhjässä leikinlaskussa ja ennenaikaisten
harjakaisten ryyppäämisessä, muisti Reilu asiataan. Kutsui Pihtiläisen
alkukeskustelua varten keittiöön kahteenkäteen ja ajoi »piikalutkan»
(hän itse käytti tätä nimeä) siksi aikaa ulos. Yht'äkkiä näytti
tuttavuus nyt menneen tiehensä. Laki on laki eikä tunne leikkiä. Niin
kiinnittää nimismies tuimat, vakoilevat silmänsä Pihtiläisen silmiin,
etsien niistä omaatuntoa:
-- Kuulut tietävän, kuka Rintakylässä pitää salakapakkaa.
-- En minä tiedä.
Onkohan tuo nyt juonittelua vai pelkoa? ajattelee Reilu. Hän koettelee:
-- Sinä tiedät, vanha junkkari, ja nyt minäkin tahdon sen tietää!
Seppä muljauttaa tuuheain silmäkarvainsa alta ja lohduttaa:
-- Kyllähän nimismies muualtakin viinaa saa.
Hymyilee viekkaasti.
Nyt paljastuu pamppu.
Pihtiläisen suu menee leveään nauruun. Pyyhkäisten takinhelman pois
suuren tupen päältä, hän kysäisee, pamppua edelleen suu virnissä
katsellen:
-- Mikäs kalu se on?
Nimismies katuu, että on ottanut pampun näkyville. Hävettää hieman.
Miten tämän nyt tekisi leikiksi?... Pistää pampun povitaskuun ja
virkkaa taas tuttavallisesti:
-- Aina sinä olet se vanha kurillinen. Mutta sano nyt tosissasi ja
puolileikillä. Ei sun kanssasi pääse ihmistenmoisella puheella puuhun
ei pitkään.
Pihtiläinen imee suurta vaskihelaista piippuaan ja kysyy:
-- Lähtisittekö sinne nyt?
-- Lähtisimme.
Samalla pistää piika päänsä ovesta.
-- Pysy, pysy, älä tule, perhana! huutaa Reilu.
Mutta piika tulee jutellen itsekseen:
-- Otan tuosta edes hameen selkääni ... en ainakaan teidän vuoksenne
kylmetytä itseäni... Onpa kuin miehiäkin. Valkeakin sammuu takassa,
mutta sammukoon.
Reilu hoivasi sinnepäin. Ovi paukahti samalla kiinni. Ulkoa kuului
vielä panettelua. Pihtiläinen tuijotti sammuvaan hiilokseen
takanperässä, käänsi mällin poskesta toiseen ja sanoi vihdoin:
-- Sitä on Pihlajasaaren rengillä lutissa. Mutta ette te sinne pääse.
-- Miksen?
-- Ei avaa.
-- Rikki lyömme, ei siitä pelkoa.
-- Ovi on luja.
-- Aa ... mutta seppä tulee mukaan!
-- Poliisiksi, jotta pääsis herrain joukkoon, nauroi seppä.
-- Oletpa jo retkujen joukoissa kulkenutkin. Alat vanhentua sinäkin.
Tule pois, seppä, saat markan.
-- Ja tuopin viinaa?
-- Mistä minä sen otan?
-- Sieltä Pihlajasaaren lutista.
-- Menköön!
Mutta seppä rupesi uudestaan epäilemään. Se renki antaa hänelle selkään
ja pianpa koko kyläkin. Eikä hän saa sitä parannetuksi viinatuopilla ja
markalla. Hän kynsi harmittelevan näköisenä korvallistaan ja sanoi
pitävänsä pahana, ettei uskaltanut olla nimismiehellä apuna nyt, kun
olisi taas hyviin väleihin päästy. Nimismies yhä houkutteli ja
houkutteli, ärjyen julmasti piialle, joka porstuassa mellastaen
paukutti palelevia jalkojaan, hyppi, kiljui ja väitti, ettei hänkään,
vaikka oli vaimoihminen, ollut ikinä nähnyt eikä kuullut noin pitkiä
takapuheita ... kenestä vaivaisesta hänessä puhuttaneekaan!...
Lopulta ei seppä luvannut mennä, mutta antoi tarkat ohjeet: renki asuu
perälutissa, viina on lutin alla puodissa ja sinne päästään nostamalla
lutin lattiasta sijoiltaan yksi lankku. Saatuaan neuvostaan yhden
markan ja hyvän ryypyn, sai seppä mennä. -- -- --
Oli pääsiäisyö. Reilu, siltavouti ja lautamies lähtivät viimemainitun
hevosella Pihlajasaaren salakapakkaa etsiskelemään sekä yöjalkalaisten
ja kokonpolttajain kesken järjestystä pitämään.
Oli pimeää ja pilvistä. Etäisiä ääniä kuului sekavana humuna, mutta
vaikeata oli erottaa, mistä päin. Tulivat juuri maantielle, kun
verrattain lähellä, noin kilometrin matkan päässä, leimahti ensimmäinen
kokko.
-- Kah! Ja siltavoudin koko ruumis hätkähti.
-- Ohhoh!
Reilun mielestä oli tämä uhittelemista, näin lähellä hänen kotiaan.
Lautamies ei puhunut mitään, tienhaarassa vain kurillaan käänsi
hevosensa toisaalle, Rintakylään päin.
-- Ka mitä? Älä sinne! Aja tuonne tulelle. Ka mitä sinä?
Lautamies repi hevosta.
-- Ei tämä ... ei tämä hevonen ... ei tämä vietävä tottele.
Reilu tarttuu suitsiin ja hevonen alkaa kääntyä.
-- Joko se lautamies maistoi niin, ettei saa enää hevosta hoidettua,
virnistelee siltavouti.
-- En minä, mulla on vain niin paksut vanttuut ja kintaat, ettei oikein
salvata... Kyllä minä nyt taas...
Hevonen laukkasi. Loimu yhä kasvoi ja räikeä laulunloilotus kuului.
Pian keksittiin, ettei siellä olekaan muuta kuin pari kolme miestä.
Mutta kylläpä ne pitävät ääntä! Kasakanpamppua puristaa Reilu
vavahtelevassa kädessään ja siltavoudilla on rautapuntari.
Kokko on aivan maantien vieressä. Sen loimu yhä paisuu ja valaisee
kaamealla valollaan pimeän talvisen yön, synnyttäen ympäröivällä
lumilakeudella kaameasti rusottavan kimalluksen. Ja ne huutavat!
Kas nyt kuulevat tultavan. »Odottakaahan!» kuiskaa Reilu itsekseen ja
kiihkeä innostus kohottaa häntä jo puoliksi reestä. Toinen nostaa
rautapuntaria, mutta lautamies vain rauhallisesti ajaa, suitset
paksuissa, kömpelöissä vanttuissa.
Ne työntävät kokkoon rauhallisen lumivainion keskellä yhä vain uusia
olkia ja loilottavat...
Siinä syntyy menoa, kun nämä ajajat saapuvat! Kokonpolttajat lähtevät
karkaamaan minkä kintuista pääsevät.
-- Älkää viinaleiliä jättäkö, ottakaa mukaan! huutaa eellimmäinen
pakolainen. Ja ne ottavat. Kaksi juoksee jäljessä, kantaen välissään
noin 5 kannun viinaneiliä. Raskaissa turkeissaan ähkyvät jäljessä
nimismies ja siltavouti. Paksu hanki pudottaa, mutta ei auta, kun
saalis on niin lupaava. Kovaa puhkinaa, ähkinää, huohotusta. Karkurit
näyttävät leilineen väsyvän. Jo heittää turkkinsa hangelle siltavouti.
Tässä on kunnia kysymyksessä. Reilu kehuu ja kiirehtii jäljessä.
Edellinen ehtii paraiksi näkemään, miten toinen junkkari kiipeää eteen
sattuneen luhtaladon katolle ja toinen sinne kurottaa pelastettavaa
viinaleiliä suojaan. Kun katolla oleva saa leilin, lähtee toinen
oikaisemaan pakoon, kadoten pimeyteen.
Siellä se on nyt siis katolla. Siltavouti on noussut voitonriemuisena
ladon viereen nietostaneen kinoksen harjalle ja katselee siitä ladon
katolle kyyristynyttä viinaleilin pitelijää, aivan kuin kissa
saalistaan.
-- Tule alas, tulla sun kuitenkin täytyy! käskee siltavouti.
Mutta mies katolla ei hievahda.
-- Täytyy sun kuitenkin tulla, junkkari! Tahi anna tänne se leili, saat
itse mennä ennen kuin nimismies ehtii.
Se katollaoleva ei puhu mitään. Jo alkaa siltavouti mairitella:
-- Sinä olet hauska poika... Pudota leili tänne ja karkaa pois ennen
kuin nimismies...
Mutta katollaoleva mies ei liikahda.
-- Puhu vain, kyllä mä sun, veitikan, tunnen. En sano isällesikään, jos
pudotat leilin tuohon hangelle. Isäs kuitenkin olis vihainen, jos
tietäis, että sinä näin juonittelet kruununmiehille.
Nimismieskin jo saapuu. Hän on tottunut vitkastelematta käymään päälle.
Siltavoudin käskee nyt kiipeämään katolle ja panemaan sen kelvottoman
päälleen alas, hän itse, nimismies, ottaa vastaan miehen ja
viinaleilin. Mutta sinne ei ollutkaan niin helppo päästä. Siltavoudin
paksuilla saappailla oli vaikea kiivetä ladonnurkkaa, vaikka kinoksen
harjalta melkein ulottui katolle. Reilunkin täytyi riisua turkkinsa ja
ruveta auttamaan. Vihdoin, hiestä aivan likomärkänä, pääsi siltavouti
katolle.
Silloin takaa-ajettu jätti ison leilinsä kruunun huostaan, hyppäsi
katolta hangelle ja katosi äänetönnä ja salaperäisenä pimeyteen.
-- Ottakaa kiinni, se karkaa! kirkui siltavouti katolta, leiliä
pidellen. Mutta kun Reilu tuli sille puolelle latoa, mihin mies oli
hypännyt, ei siellä enää mitään näkynyt.
-- Peeveli... Mutta saatiinpa leili!
-- Sehän onkin pääasia!
Voittosaaliineen palattiin hevosen luo, missä lautamies odotteli ja
korjaili, lämmitelläkseen, kokon viimeisiä jäännöksiä palamaan.
Ajettaessa nimismiehen kotiin, kiisteltiin leikillään siitä, ken
ensimmäisenä saa leilistä ryypyn.
-- Ihmiset sanovat, että me juomme itse kaikki viinat mitä
takavarikkoon otamme, nauroi siltavouti.
-- Eivätkä ne peijakkaat siinä niin väärässä olekaan, todisti yhtä
iloisesti nauraen nimismies.
Oltiin vaiti hetkinen, kunnes nimismies taasen aloitti:
-- Mutta totta puhuen, kuka viitsisi, olkoon vaikka kruununkin
puolesta, nähdä tällaisia vaivoja, ellei saisi näistä sitten edes siivo
ryyppyjä?
Toiset sanoivat vakavissaan ja yhteen suuhun:
-- Se on aivan totta, ei kukaan viitsisi.
-- Koettakoon nyt ruveta tällaisiin vaivoihin ja ihmisten vihoihin!
jatkoi lautamies, kieltään maiskutellen ja hevosta kiirehtien.
-- Saavat itse rauhassa maata ja yönsä nukkua, kun me vartioitsemme,
täydensi siltavouti.
-- Eivätkä yhtä ryyppyä sallisi! Nimismies nyökytti ajatuksissaan
päätään.
-- Kateus on suuri, huokasi siltavouti.
Kun päästiin kamariin ja tunnustettiin siltavoudille etuoikeus
ensimmäiseen ryyppyyn, asetti hän juhlallisesti leilin pöydän reunalle
ja joi, nimismiehen korjatessa akuttimia kiinni. Kun nestettä tuli
suuhun, vavahti siltavouti ja tyytyi vain pieneen ryyppyyn, jättäen
nimismiehelle vuoron. Viimeksi sai lautamies, toisten äänettöminä
seuratessa hänen ryyppäämistään. Mutta kohta kun tämä sai nestettä
suuhunsa, huudahti hän, pelästynyt, kysyvä ilme silmissä:
-- Vettä!
Toiset purskahtivat nyt nauramaan, mutta se muuttui kohta katkeraksi
kiukutteluksi. He ymmärsivät, että nuo junkkarit olivat tehneet heistä
suurta pilaa ja onnistuneet liiaksi.
Väsyneinä, pettyneinä ja suuttuneina tuumittiin kostoa.
-- Ne tekevät meistä pilaa! matki taas uudelleen katkeroittunut,
hidasteleva lautamies aivan kuin vasta pitemmän miettimisen kautta
tultuaan oikein vakuutetuksi siitä, että häntäkin oli tässä syvästi
loukattu. Reilua alkoi jo tämä huvittaa.
-- Voi tuota lautamiestä! Mitäpä pilaa ne meistä tekevät?
-- Antavat parastaan, ilvakoi susivoutikin, koettaen kääntää asian
leikiksi.
Mutta lautamies väänsi niskaa ja lupasi Iiskan isälle kertoa,
minkälaisia koiranjuonia poika harjoittaa. -- -- --
Lähtivät uudestaan matkaan ja ajoivat Rintakylälle. Ylt'ympäri kuului
iloisia ääniä ja etäältä loisti muuan kokko. Rintakylän sillalla taisi
mekastaa muutamia vallattomia tyttöjä. Pölkynpään lutinluukusta näkyi
valkeata, Rasaniemen navetasta samoin. Mutta Pihlajasaaren kartanolla
oli haudanhiljaista. Neuvoteltiin ryntäystavasta, päätettiin, että
hiljaa hiivitään ylös, yksi koputtaa; kun ovi aukee, rynnätään kaikin
sisään. Reilu tahtoi itse koputtaa, hän osasi hyvin matkia
viinanostajan ääntä ja peijata.
-- Se oli perälutti, muisteli Reilu, kun lähdettiin.
-- Eipä, keskiluttipa se oli, väitti siltavouti. Lautamies ei ollut
sitä kuullut, kun seppä oli toisinaan puhunut niin hiljaa.
Ensin siis peräluttiin, niin kuin Reilu tahtoi, hiipien toiset, Reilu
vain kovemmin astuen.
Koputtaa.
-- Salu, saakuri ... etkö tunne... Mä olen se ... joka...
Toisilta pyrkii nauru kovin. Onpa koko mestari matkimaan! Itse
peikkokin erehtyisi.
-- Vanha tuttu ... aukaise nyt, jatkaa Reilu. Hän koputtelikin kovin
hiljaa. Mutta sitten jo jalallaan potkaisi, jotta ovi lensi auki.
Valehdellutpa seppä olikin! Ei tämä niin lujassa ollutkaan, ilakoi
itsekseen Reilu.
Ryntäämällä, suu naurussa työntyivät nimismies ja siltavouti sisään
rinnakkain. Lautamies arkaili ovella, ajatellen että odottelee, mitä
sieltä alkaa kuulua. Mutta yht'äkkiä hän pelästyy ja vetäytyy
vaistomaisesti takaisin ovelta. Toiset olivat hävinneet kuin
hornankitaan suurella kolinalla ja melulla ... sitten alhaalta alkoi
kuulua vain ähkinää, voihketta ja valituksia.
-- Mikä -- mikä -- mikä teille tu-tuli? kyselee lautamies ovella,
yrittäen katsoa nokimustaan pimeyteen lutissa.
Alhaalta kuuluu sekaisin, eri suista:
»Polveni ... pääni ... käteni ... kylkeni ... olkani ... leukani...»
Lautamies alkoi arvata, että kruununpalvelijat olivat astuneet
lattiattomaan luttiin ja pudonneet alas. Hän raapaisee tulta. Lutti on
autio, asumaton. Keskilattiasta ovat palkit poissa. Tulta saadaan
vihdoin mukanatuotuun kynttilänpätkään. Siellä ne olivat, molemmat,
alhaalla. Kumpainenkin oli pudonnut suoraan tervavesilaatikkoon, missä
oli talon karvakenkiä lujittumassa.
Nyt ollaan liassa ja märkänä. Koskee jäseniin ja sydämiin. Lautamies,
joka makaa ryömällään lattia-aukossa, ei uskalla leikilläänkään nauraa.
Seppä Pihtiläistä hän vain ajattelee ja sen juonia... Pitäisi olla
hiljaa, ettei vain talonväki kuule... Niitä tässä nyt vielä
tarvittaisiin!
Vähitellen pääsevät toisetkin ylälattialle. On hauskaa, jos ei kukaan
syrjäinen saa tästä tietää... Puhua ei saa kukaan kellekään!