Suutari Tienvieri oli silloin ollut oppipoika. Mäkelän joulunalustöistä
olivat parit kengät jääneet joulun välipäiviin. Suutarinoppilainen sai
sen vuoksi jäädä talon ruokiin pyhiksi. Siihen aikaan suutarit
valvoivat joulun edellä monta viikkoa yhteen jaksoon. Oppilainen otti
sitten univeronsa takaisin pyhinä ja nukkui.
-- Jos te ymmärtäisitte, kuinka ihanalle tuntui tällaiselle
pahanpäiväiselle suutarinoppilaalle jouluaamu, jolloin ei tarvinnut
nousta ylös, ja oli vielä tiedossa Tapani makuuajan jatkoksi, te
varmaan joskus koettaisitte valvoa edes viikon, saadaksenne koettaa.
Minäkin ... Herra siunatkoon sentään! ... Jesus tuntui syntyneen aivan
varta vasten minua varten, että minä, ihmisten juhlakenkien vuoksi
syntiä tehnyt, vaivainen suutarinoppilas, saisin oikein nukkua. Nukkua
nukkumasta päästyäkin! Nukkua ja herätä sitten joulun välipäivinä
uutena ihmisenä, yhtä lunastettuna, pestynä ja pyhänä kuin nekin, jotka
olivat joulukirkossa käyneet narukengillä, joita me teimme.
Mutta teille nuoremmille on silloinen Tapaninpäivä varmaankin vieras ja
kaukainen. Onhan niistä ajoista jo nelisen vuosikymmentä kulunut! Jos
koettaisin kuvata teille sen silloisen Tapaninpäivän sen verran, kuin
oman nukkumiseni välistä havaitsin ja niitä ihmisiä tuntien pystyn
heidän mielikuviansa eteenne maalaamaan.
Tapaninpäivä oli tullut. Minä makasin ovikorkosessa hortoillen, mutta
saatoin jo seurata tapausten menoa talossa.
Isännän ja emännän kesken oli äsken ollut peräkamarissa pieni
kahituinen. Emännän mielestä kun isäntä kulki liian usein siellä. Hän
pelkäsi, että jos sitä jatkuu, niin se lähtee illalla nuorten äijäin
kanssa tapaninajolle. Sitten saa Suoti taas hypätä itsensä likomäräksi.
Ja jos sattuu yksiin Mäkikylän sepän tahi Latvalan Iisakin kanssa, niin
tappelemaan ne rupeavat kohta, kun ollaan vähän nenissään.
Sen tähden emäntä oli mennyt kamariin isännän jäljessä.
-- Kun on vanha mies jo, niin saisi pysyä kotona ja katsella aikansa
kuluksi jumalansanaa.
Isäntä oli hieman hätääntynyt, kun kamarinovi napsahti juuri silloin
kun hän pulitti. Mutta hän sai heti ryhtinsä ja ajatteli, että samapa
tuo nyt on... Huuliaan nuoleksien ja siivoten ryypyn jäljeltä, katsahti
hän emäntään nuhdellen, silmät vesikalkkamalla.
-- Noo, kun sä katselet, niin eikö se sillä meidän talon osalle piisaa.
Suu yllätteli pilkkahymyyn. Hän kaivoi taskustaan tulukset ja alkoi
iskeä tulta suureen hopeahelaiseen liitupesäpiippuunsa. Emäntä istui
kamarissa levällään olevan vuoteen laidalla, kireä ripityksenpiirre
silmäkulmissa.
-- Saa vain nähdä, eikö se Jumala vielä tule sullekin vastaan.
-- Josko ei muuten saavuta?
Isäntä iski tuluksilla tulta samalla kuin keskeytti emäntänsä
ennustuspuheen.
-- Tee vain pilaksi...
-- Mitä sinä niitä turhia ... saarnaisit palvelijoille ja kakaroille,
sanoi isäntä, ja saatuaan piipun savuamaan lähti tupaan. Emäntä sai
tulla sinne jäljessä, jos halusi.
Päivä oli harmaa, talvinen. Lumilakeudet loistelivat kylän ympärillä
sumupiirin rajoille. Maantieltä kuului silloin tällöin peltrujen
helinätä ja tusinakulkusten kilisevää pauhua. Kirkkorekien kumea kopina
erosi jyrkästi kakkulain perässä arkina kulkevien työrekien huilailevan
anturan äänestä.
Isäntä katseli ulos ikkunasta. Siitä näki kartanontausta-pellon yli
maantielle. Joku pariskunta ajoi siellä kipsikuormineen. Koko reen
peittivät vällyt punaisine väskööti-peitteineen. Jo sykähti sydämessä.
Onko tämä joulua, jos tässä vain kaiken päivää istuu, polttelee ja
joskus yksikseen maistahtaa akan rippisaarnan alle? Käy tallissa ja
pupattaa lihavia hevosia, joiden jalat kangistuvat liikunnon
puutteessa? Kun tulee tupaan, jatkaa emäntä yksitoikkoisella äänellään
virsikirjanlukua...
Taas menee tiellä hevonen. Peltrut pauhaavat kuin viimeistä päivää ja
tuttuja miehiä istuu Iisakin vanhassa pitkässä pulkassa, missä on
punakeltainen pohjaväri, siinä mustalla ja valkealla maalatut
lohikäärmeenkuvat, y.m. Jo vilahtaa mielessä syntinen ajatus, että kun
tulisivat tänne! Mieli avartuu sen mukana ja karkaa ajassa muutamia
vuosia taaksepäin, jolloin... Ei, mutta ne menevät ohitse nekin. Taas
on näkymö harmaan tyhjä. Toisentuvan savupiipusta alkaa vain nousta
savu ja kaivolle ilmestyy piika puhdasvesi-korveen kanssa... Liekö
siellä joku vieras? Onko mahtanut Taipaleen väki kestiin tulla?
Emäntä lukee yhä virsikirjaansa. Jouluvirret ovat jo puolitiessä.
Isäntä ajattelee, että mitähän olisi, jos... Ja katsahtaa kamariin
päin. Mutta samalla emäntäkin taas luo häneen varastavan
syrjäsilmäyksen, aivan kuin tahtoisi sanoa:
-- Älä vain!
Mies puolestaan painaa katseensa takanperään ja ajattelee, että hän ei
välitä, vaikka emäntä kuinka häntä vartioitsisi.
Samalla tulee eteisessä joku ja lyö lujasti lunta karvakengistään. Se
on Maijastiina, joka tässä on ollut huutolaisena pienestä tytöstä ja
nyt ensi keväänä aikoo ripille päästä. Isännän mieleen jo menee, miten
emäntä heti, kun Maijastiina pääsee tupaan, alkaa tätä nuhdella
kylänhyppäämisestä ja komentaa pitkänkirjan käteen. Hän, isäntä,
puolestaan ei viitsisi aina niille mukuloille pitää loppumattomia
rippisaarnoja, eikä malttaisi niitä kiusata sillä iankaikkisella
pitkänkirjan lukemisella, mutta hän ei viitsi nostaa riitaa...
Maijastiina astuu sisään, ottaa loukosta luudan ja pyyhkii jalkojaan.
-- Koko päivän taas lennättää, eikä yhtään lue, puhuu emäntä lukunsa
välistä.
-- Juhlana ... kyllä sitä vähän saa. Tottahan sinne ripille nyt
vähemmälläkin pääsee, puolustelee isäntä.
-- No olisiko sunkin mielestäs sopivaa ja kunniallista, jos meiltäkin
ripille päästäisiin hätinä, niin kuin näpältä?
-- Kyllähän Maijastiina pitkänkirjansa taitaa.
Emäntä kiinnitti taasen rauhallisena huomionsa kirjaan ja jatkoi
ääneenlukuaan. Maijastiina haki pitkänkirjansa hyllykaapin pielestä,
rikkinäisen posliinilautasen vierestä, missä sillä oli vakituinen
paikkansa. Kävi istumaan takkakivelle ja alkoi hiljaa hyristä, emännän
lukiessa virsikirjaansa omalla nuotillaan.
Isäntä nousi pöytäpenkiltä kismitellen ja aikoi nähtävästi siirtyä joko
kamariin iskemään tuluksilla taas tulta piippuunsa tai ikkunan luo
silmäilemään ulos maailmanmenoa, minkä yksinkertaisten, jäätyneitten
ruutujen pienistä jäättömistä aukoista sitä saattoi nähdä. On vaikea
tietää kumpaiseen hän aikoi, mutta silloin kuului taasen porstuasta
raskaanpuoleinen saapaskengän pauke, ja hän pysähtyi odottamaan ja
katsomaan, onko se Toinentupa. Samalla vilahti mielessä hyväilevä,
mukava ajatus, että jos Toinentupa sattuisi tulemaan, niin...
Se olikin Toinentupa. Hänkin näkyi laittaneen juhlakuntoon suuren
perintövahapesänsä, jonka ränstynyt letkunvarsi ei ollut pitkiin
aikoihin pitänyt tohuansa.
-- Pitääkö se nyt? kyseli Mäkeläinen, tuoden kamarista
tupakkalaatikkoa, missä seisoi Rettinki. Hän asetti kuvapuolen
Toiseentupaan päin ja ryähti ilman aikojaan.
Emännänkin silmä varastautui taas kirjasta. Hänen huomionsa niinikään
kiintyi piipunvarteen, ja hänenkin teki jo mielensä kysyä sen johdosta
jotakin. Se oli vanha tuttu, sillä olivat Toisentuvan miehet, ensin
vaarivainaa ja sitten tämä, poltelleet juhlina mikäli hän muisti. Mutta
jostakin syystä hän ei viitsinytkään kysyä mitään.
Isännälläkin oli nyt hauskempi. Emäntä hiljensi lukuäänensä,
kuunnellakseen toisella korvalla, ja Maijastiina kuunteli haukotellen
ja lukematta. Vihdoin Mäkeläinen haki kamarinpuolelta neliskulmaisen,
tuopin vetoisen viinapullon ja jalkalasin. Emäntäkään ei edes
katsahtanut. Ja kun miehet olivat ryypänneet vuoroon pienen lasinsa
Tapanin kunniaksi, kysyi Mäkeläinen emäntään päin kääntyen:
-- Huolitko?
-- En minä.
Pullo ja lasi vietiin pois.
Hiljainen unettava äänettömyys täyttää tapanijuhlaisen tuvan.
Miestenkin puhelu ujuu harvasanaiseksi, jossa jokaisen ajatuksen
välillä huomaa pienen sunnuntailepohetken. Könniläinen kello seinällä
naksahtelee juhlallisesti helähdellen ja maantieltä kuuluu silloin
tällöin ohiajavain kulkusten helinöitä.
Silloin kuului pihasta kirkkaita poikaääniä. Kohta sen jälkeen
tömisi porstuassa hieman huljuvilla lattiapalkeilla kapittavien
pieksusaappaisten jalkain juoksu. Niitä tuli tupaan kaksi. Toinen oli
oma poika, toinen tämän Toisentuvan. Isät katselivat hymyilevin silmin
nuorimpia vesojaan, jotka toivat uniseen tupaan tuulahduksen
verevää, reipasta tapani-iloa. Pian olivat konstien-teot käynnissä.
Hevosenkengitys lopulta kiihotti mieltä pisimmälle. Oli siinä hillittyä
tasapainopunnitusta, avutonta putoilemista, epävarmoja, osumattomia,
hätäisiä iskuja. Aina kun toinen putosi, silloin toinen korennon
päälle.
Ja isiä huvitti. Niin hekin olivat aikoinansa tehneet. Nyt ei enää
pysyisi korennon päällä. Hyvä kun reessä pysyy!... Jouluna tahtoo
kangistua niin, että ... mies ja hevonen...
Kumpi sen lie tehnyt ensin ehdotuksen, että pitäisi käydä hiukan
liehdyttämässä hevosten jalkoja ja ottaa akat mukaan, joka tapauksessa
siihen toinen heti suostui. Emäntä pani virsikirjan kiinni ja rupesi
nauramaan ja sanoi jotakin sinne päin. Mäkeläinen havaitsi kohta, että
asia on nyt niin kuin pitääkin. Mutta rauhallisena miehenä ei hän
ruvennut sitä huutamaan. Hän pani vielä piippuun ja antoi Toisentuvan
härsytellä emännän ajeluinnostusta.
Ja kun pimeä alkoi hämärtää, lähdettiin kumpaisenkin talon pihasta
punaväskööteihin puetuilla juhlareillä tapanin-ajoon. Seisottuneet
uljaat hevoset korskuivat, peltrut helisivät. Emännät istuivat siellä
vällyjen sisässä ja huusivat viimeisiä käskyjä pihaan jäävälle
kotiväelle. Isäntäin törnevä nappisaappainen oikeajalka riippui kuin
perämela ulkona reestä ja suupielissä tuprusi kumpaisellakin
lyhytvartinen piippu Rettigin kasakan hyvänhajuisia savuja. Kaikkien
silmistä kiilui hyväntuulinen hymy ja rauhallisen itsetietoinen
olemassaolon riemu. Siellä pihalla me, jotka kotimiehiksi jäimme,
kuhisimme. Minussakin alkoi kaksipäiväisen levon jälkeen elää taasen
liikkumisen ilo. Pieni Tapani-kökkä suunniteltiin Toiseentupaan nyt
iltapuolen aikana, että saataisiin hieman polkahtaa, kun Mäkelän Jussi
oli oppinut Piittarin Iikalta »tahtia ja mahtia». Muistan, miten
polkkanilkku kutkutti munkin jalkaini alla jo. Sitte myöhemmin pojat
kuitenkin menevät »tapanille», eikä niiden hypystä illalla mitään
tule...
Sanoivat tytöt.
Mutta maantiellä, jo kaukana kotoa juoksevat virmaa kilparavia
Toisentuvan Liinukka ja Mäkelän Suoti. Illan hämärtäessä on pakkanen
alkanut kiihtyä ja kuu noussut helottelemaan hymyillen juhlan
kunniaksi. Peltrut soivat aivan kuin muinoin, kymmeniä vuosia
takaperin, kun he kaikki olivat nuoria. Mieleen menee monta joulua ja
monta entisaikaista iloa...
Kyllä se hyvä hevonen sentään on ... hevonen! Suoti syöksähtää Liinukan
ohitse. Mäkelän emäntä naurahtaa ääneen. Isäntä ärähtää sydämen
riemusta sykähtäessä:
-- Suoti!
Toinentupa tempaa suitsista ja karjaisee kilpailun tulisessa kuumeessa:
-- Liinukka!