Isopeltokin, vaikka oli sellainen suupaltti, oli hiukan hämillään, kun
piti ryhtyä kertomaan. Naurettiin oikein miesjoukolla ja saatiin hänet
pian juttutuulelle.
-- Jos minä nyt kerron teille siitä vanhasta Manu-papista.
Se oli hauska ukko. Kiroilikin, kun siksi sattui ja otti miestä
kauluksesta. --
-- Siitä on nyt jo viitisenkymmentä vuotta. Minä kävin hänen aikanaan
rippikouluni. Sukkela pappi. Se kyseli aina jokapäiväisiä elämänasioita
ja opetti niitä. Eikä paljoa tarvinnut ulkoa lukea. Mutta sisälukua
vaati... Sitä vaati.
Hypättiin kirkonkylän kaikki välyset tuhanteen ristiin
rippikouluaikana, syysiltain kauhteilla niin, että rapa roiskui.
Kerrankin satuimme poikajoukolla pappilan riihitienhaaraan juuri kun
navettapiika, jonka nimi oli Maijastiina, ajoi retuutti eloja ja
lyhteet kuormasta putoilivat joka askelella. Piika huusi niin, että
koko kylä kaikui. Me sanoimme, että älä huoli Maijastiina, kun pastori
tulee, panee sun jalkapuuhun.
-- Jalkapuuhun, jalkapuuhun, teidät se siihen panee, härkäpäät.
Lyhteitä yritti nakella kuormalle, mutta kun tie oli niin surkeata,
eikä ollut muuta kuin pieni vitsaköyden kappale, jota Maijastiina oli
jatkanut silain häntävyöllä, mitä sillä sitte elokuormaa köytettiin.
Lyhteet putoilivat aina vain. Eikä piikaparan lopulta muu auttanut kuin
ajaa rouhuuttaa riihen ääreen kuormansa, minkä sai pysymään
piikkilavalla, ja lähteä sitte kantelemaan elolyhteitä rapaisesta
kujasta.
Me menimme auttamaan. Kokoilimme lyhteitä ja riiputimme riihikartanolle
juuri kun pappi pistäysi siihen nurkan takaa. Kohta kun näki meidän
kiikuttavan lyhteitä, alkoi hokea:
-- Katos ... katos ... Maijastiina pentelekö se lyhteitä pudottelee ...
selkään!
Maijastiina riipoi ja reuhtoi vihoissaan ja vastusti:
-- Maijastiina pentele se pudottelee, mutta miksei pastori osta köysiä?
Pappi oli juuri tarttunut vitsaköyteen, johon Maijastiina oli jatkoksi
pannut silain häntävyön. Hän piteli sen päätä takakädessään ja aikoi
juuri ruveta huitomaan Maijastiinaa. Piika pysähtyi vastapäätä,
tömppäsi jalkaa ja uhkasi:
-- Jos vain ... niin...
Pappi uhitteli vielä lyödä, mutta Maijastiina tempaisi toisesta päästä
köyttä niin, että pastori oli mennä kynsilleen.
Pappi huomasi nyt uudestaan meidät ja meni hämilleen.
-- Osta köysiä ... osta köysiä, hoki. Siinäpä vasta raha reikänsä
löytää, kun teille köysiä ostelee!
Nauroi. Mutta jätti piian siihen vihoissaan riipomaan ja tuli meidän
kanssamme lyhteitä kantamaan ja kehui:
-- Kelvoksia poikia, kelvoksia, kun kantavat lyhteitä niin koreasti.
Sekin vainaja, ei hän ollut huonolahjainen eikä muuten paha. Mutta
maallisen tavaran perään oli kovin perso.
Muistan, kun kerran puolikasvuisena poikana satuin isävainajan kanssa
papinmaksuille. Meitä seisoi useampia pastorin aitan alakerrassa.
Yläkertaan oli juuri mennyt Hakalainen ja arvatenkin kaatanut ohransa
mittaan, kun pastori ärjäisi:
-- Sulia on kauroja puoleksi!
-- Sellaisia meidän ohrat on, selitti Hakalainen.
-- Minä en huoli sun sekulistasi. Mene puhdistamaan. Et syö itsekään
kauroja.
-- Kun olisi aina edes kauroja, ei olisi täällä hätääkään, jutteli
Hakalainen vain hyvin rauhallisesti.
Niin ne siellä sanailivat. Pastorin ääni kävi yhä huutavammaksi,
kirosanojakin jo nakkeli.
-- Ooh vai ... kuin siellä käy, kuiskasi isävainaja.
Hakalaisenkin ääni alkoi jo nousta. Ruvettiin tömppäämään jalkaa aitan
ylälattiaan niin, että ... minä muistan kun putosi jauhosihti aitan
naulalta ja Jumpparin paappa, joka oli niin kurillinen, veti niskansa
kyrmyyn ja jupisi että:
-- Joko niitä pastorin manaamia piruja nyt tulee!
Juuri silloin siellä ylisellä tuntuivat ottavan yhteen, pastori ja
Hakalainen. Auta armias kun siellä jytisi! Eikä siinä viivytty kuin
siunaaman aika, kun ne tulivat kolin kolia ahtaita aitanrappuja alas.
Minä pelkäsin niin että sydän oli kurkussa, ja koetin ryömiä erään
jauhotynnyrin suojaan.
Siinä oli muutamia miehiä, jotka silmät ympyriäisinä katselivat
pastorin ja Hakalaisen tappelua. Ja kun ne tulivat rappuja alas, jo
pelkäsin että kuinka siinä käy ikään. Mutta ei niiden kuinkaan käynyt.
Hakalainen oli nyt jo niin suuttunut, että hapuili tuppea kiroten ja
hammasta purren. Mutta pastori näytti alkavan hävetä ja lauhtua, yritti
pakoilla ja hoki:
-- Katsokaa päältä, katsokaa päältä ... käy pappinsa kimppuun!
-- Sinä ensin! kiljui Hakalainen ja löi karvakenkänsä aitanlattiaan.
Kun kehtaa, raato, kimppuun käydä, vaikka ihmiset vetävät hikensä ja
väkensä muutamalle saatanalle... Jos olis toinen paikka, niin minä
näyttäisin sille...
Hakalainen huimeni yhä. Sillä olikin niin tuima luonto, ihan pitäjän
kuuluisimpia. Isävainaja meni vihdoin suhdittamaan ja sanoi, että
hillitä nyt luontoansa vähän, kun ollaan tällaisessa paikassa. Pappi se
näytti alkavan jo pelätä, puhutteli toisia miehiä niin ystävällisesti,
kuin ikänä taisi.
Juuri kun siinä parhaillaan sohittiin, tuli Pakkasen emäntä aitan
ovelle.
-- Emäntäkin tulee ja tässä hasataan, sanoi pastori ja etsi lakkiaan,
joka oli vyörynyt tynnyrin taakse.
-- Mulla olisi täällä lammas, sanoi emäntä. Meiltä kuoli isäntä, menee
lammas pastorille.
-- Lammas menee... Onko täysikuntoinen lammas?
-- Noo, parahia lampaita, oinas.
-- Vai oinas. Eikö ollut uuhta?
-- Olisi niitä ollut uuhiakin, mutta sanoivat siinä kylillä, että
pastori ottaa mieluummin oinaksia kuin uuhia ... kun miespuolinen on
kuollutkin.
-- Kuka sanoi?
-- Kylällä sanoivat.
-- Jopa, jopa... Kyllä se... Vai kuoli isäntä. Jumalantautiako oli,
vai?
-- Oikiaa jumalantautia.
-- Niin, niin ... koska aika tulee meistä kunkin kerran... Onko oinas
valkoinen vai musta?
-- Harmaa.
-- Pasturska saa sukkavilloja, vai onko teuraselukka? Ei taida olla
niin lihava?
-- Kyllä se kelpaa pitää tai penkkiin. Se on hyvävillainen ja suuri.
-- Hoi! huusi pastori piialle, joka käveli pihassa. Käy sanomassa
pasturskalle, että tällä on testamenttilammas ... tulee ottamaan sen ja
panee kettaan.
Sitte kääntyi hän uudestaan aittaan. Hakalainenkin oli jo lauhtumaan
päin. Jyvät kelpasivat nyt muistuttamatta. Oli jo kokoontunut useampia
maksajia, joten alkoi olla tungos. Pastori puhui nyt kaikille niin
ystävällisesti kuin suinkin osasi, eikä ollut enää pahaa paikkaa. Minä
katselin, kun miehet kaatelivat jyviä mittaan. Monella oli hyvinkin
kauraisia ohrat ja huononpuoleisia rukiita. Mutta se oli ollut niin
sateinen kesä ja hallainen syyspuolella, ettei ihmisillä ollut sen
parempia. Toiset antoivat pyyhkiä mitan keskeltä kahtia. Oli niitäkin,
jotka kielsivät pyyhkimästä. Silloin aina, kun joku kielsi pyyhkimästä
mittaa, hymyili pastori ja sanoi:
-- Eikö?
Toiskan vaarivainajakin oli tullut siihen. Hän oli melkein koko
elinaikansa ollut kirkon seksmannina ja piti sen vuoksi kunnianansa
maksaa hyvin. Nytkin hän pudotti mitat kukkurapäähän ja käski rengin
kaataa laariin.
-- Joka evankeliumia jakaa, hänen pitää evankeliumista elatuksensa
saaman, sanoi vaari.
Pastori näytti melkein liikutetulta.
Ja kun sitte mentiin ryypyille renkituvan puolelle, kulki Toiskan vaari
etunenässä. Tultuaan tupaan meni kättelemään pasturskaa ja sanoi:
-- Minä sanoin pastorille, kun kaadoin kukkuramitan, jotta ei niitä
pyyhkiä tarvitse. Sillä joka evankeliumia jakaa, hänen pitää
evankeliumista elatuksensa saaman.
-- Hmh. Äijä oli vähän toisellakymmenellä kun lähdettiin. En minä tiedä
missä välissä se sai... Mutta pappilan kujalla jo alkoi veisata. --