Vanha herastuomari painoi kynnellään tuhkaa piipussaan. Muhoileva
hymyily kirkasti ystävällisiä kasvoja.
-- Minä en ole ollut paljo koskaan kotoa edempänä, enkä osaa mitään
sellaista, joka teitä huvittaisi, sanoi.
-- Kun mies on viidettä kymmentä vuotta istunut käräjiä! huudahti
seppä.
-- Niin, no ... no ... ne käräjäjutut, olisko ne sen arvoisia?
Kaikki tunsivat, että herastuomari vain tällä tavalla lypsättää. Jo
hänen eilen illalla saunassa ajeltu leukansakin tutisi jännityksestä,
josta helposti saattoi päättää, että puheliaalla ukolla oli jotakin
mielen päällä.
-- Kyllähän minulla niitä käräjäjuttuja olisi, mutta... Kerrankin, kun
asessori C. pysäytti käräjät neljäksi vuorokaudeksi ja ryypätä pirrasti
kapteeni B:n kanssa.
-- Neljäksi vuorokaudeksi! huudahti Arvonen. Ja mitä käräjäväki sanoi?
-- Mitäs ne ... odottivat ja toimittivat satuja toisillensa.
-- Menivät kotiinsa?
-- Lähiset menivät, mutta ei pitkämatkaisemmat. Siellä niiden täytyi
aina olla varuillaan kaiket päivät, kun ei tietty yhtään, koska
asessorin päähän kivahtaa tulla istumaan ja huutaa juttu esille.
-- Mutta sepä oli.
-- Se oli sitä senaikaista. Onhan siitä nyt jo neljäkymmentä vuotta.
Herastuomari näytti yht'äkkiä hieman hermostuneelta. Silmistä saattoi
huomata joitakin levottomuuden merkkejä. Alituiseen painoi hän
kynnellään piippua, ystävälliset huulet mutuelivat ja silmät pälyivät
arkoina jokaisen silmiin, joka jollakin tavoin päästi ääntä.
Hän oli perin hyvänsävyinen mies. Ei varmaankaan ollut sattunut yhtään
kissaakaan hänen 70-vuotiselle elämäntaipaleelleen, jolla olisi ollut
syytä katkeruudella kohtausta muistella. Nytkin hyppäsi sepän
ruskeanharmaa kissa herastuomarin polvelle. Ilonvälähdys vanhuksen
hymyilevissä silmissä oli liikuttava.
-- Ka poikaa ... aika poika ... poikako se ... poika!
Herastuomari silitti kissaa, jonka häntä piirteli hänen leukaansa ja
silmät pälyivät silmiä, kunnes mielistyneestä kissanrinnasta kohosi
kiitollinen:
-- Mi-aa-u.
Herastuomari kumartui kissan puoleen, tavoittaen sen katsetta:
-- Mi-aa-u se sanoo ... poika.
Joku miehistä kuiskutti toiselle:
-- Se katuu jo, kun tuli luvanneeksi kertoa tuomarinsa juopottelusta.
-- Alkakaa jo kertoa, kehoitettiin.
-- Noo ... älä hätäile. Pitää tätä poikaakin vähä silotella ... niin,
poikaa, poikaa... Lempo kun se on komia poika!
Kissa kehräsi, notkisteli painelun mukaan selkäänsä, kurotti kuonoansa
herastuomarin suun lähelle, heilutti uljasta häntänsä ja huusi:
-- Mi-aa-u!
-- Niin toki... Mi-aa-u se poika vain sanoo...
-- Kyllähän minä sen tiedän, aloitti herastuomari, jotta teille hyvin
kelpaa herrojen juomajutut. Enkä minä viitsi nyt puuhun mennä, kun
kerta tuli luvattua. Mutta kyllä minä sen sanon, että harvoin niitä on
niin viisaita tuomareita kuin se vainaja. Kyllä asessori oli sitte
selvällä mies! Mutta kun se puhti tuli päälle, niin ei auttanut, vaikka
olisi ollut itse maaherra häsyyssä, ryyppäsi vain, pirrasti.
Tavallisesti sellainen tuuri rajoittui kuitenkin yhteen ja kahteen
päivään. Mutta silloin kerran, kun istuttiin talvikäräjiä, sattui
tulemaan vieraaksi merikapteeni B. Tuli kaupungista päin, juutas. Minä
muistan vielä aivan hyvin sen, kun asessori sai oikeussaliin kuulla,
että kapteeni oli tullut, että joutui heti niin levottomaan tilaan,
että näytti aivan kuin olisi ollut tulisten hiilten päällä. Arvasi,
että kapteenilla oli mukanansa miestä väkevämpää.
Me käsiteltiin juuri yhtä ruumenten varkausjuttua. Siinä oli paljon
todistajia ja ne todistivat ristiin, ja... Asessori ärjyi ja murahteli.
Me koetimme kulkea tuvanpuolella niitä neuvomassa, Isopelto ja minä,
mutta eihän siitä paljon hyötyä ollut. Kun ne tulivat oikeuden eteen,
niin pelkäsivät ja vapisivat ja sotkivat aivan. Niitä oli koko joukko
kaikenlaisia turhanpäiväisiä juttuja, niin että minunkin jo oikein
pisti vihakseni, kun sellaisilla oikeutta ja itseänsä vaivataan. Mutta
ei niitä sillä kertaa paljon tutkittu. Asessori enimmäkseen myttäsi
vähin hyvin kaikki ja kuittasi kulut asianomaisten kesken.
Kyllähän siinä vähän taisi tulla tehtyä oman käden oikeutta, mutta ei
mekään, lautamiehet, viitsitty... Lempo käskee heitä kulkemaan
käräjillä muutaman kymmenen pennin asioista!
Eikä siinä kauan viivytty, kun sille päivälle määrätyt jutut oli
ranssaakattu ja mytätty. Asessori katosi omiin huoneisiinsa niinkuin
kaste, ettei sille päivälle enää nähty.
Seuraavana aamuna kokoontui käräjäväki tavalliseen aikaan. Mutta
asessori ja kapteeni istuivat tuomarinkamarissa ja ryypätä
pirrastivat. Silloin jo tiettiin kertoa, että kapteeni hyväkäs oli
tuonut tullessaan 2 kannua rommia. Ymmärtäähän sen, minkä kolttosen
sellainen tekee hyvällekin miehelle. Päähän menee kuin juutas ja vielä
vie jalatkin. Kyllä minä olen nähnyt, vaikka en koettanut ole.
Ihmiset olivat kahdella päällä, ruvetako odottamaan, vai lähteäkö pois.
Ne kehoittivat meitä lautamiehiä käymään kysymässä, mutta ei kukaan
tahtonut viitsiä. Viimein minä menin, ajatellen että minkä mulle
tehnee...
Tuomarin ruokapöydän ääressä ne istuivat ja lauloivat yhtä siihen
aikaan paljo laulettua laulua, jonka laulamisesta näilläkin käräjillä
oli annettu kahdeksalle pojalle laulusakot.
-- Sakonalaisia laulujako täällä vain? minä sanoin piloillani, kun
äijät niin tosissaan vetivät.
Ei se asessori minuun suuttunut, mutta ei lempo tehnyt myöskään selkoa,
istutaanko sinä päivänä vai ei. Ei hänellä ollut tällaiseen lomaan
laillista oikeutta. Niine hyvineni tulin takaisin.
Eikä siinä mikään auttanut käräjäväen eikä lautamiesten. Ruvettiin
kuluttamaan aikaansa, niinkuin osattiin. Haettiin viinaa ja ryypättiin.
Toimitettiin satuja ja prikuttiin ja susilautaa pelattiin ja mitä
konstia he kukin tekivät. Muutamat kiivaammat monesti yllyttelivät
mennä asessoria vaatimaan istumaan, mutta eivät uskaltaneet. Kas, sillä
vainajalla oli sellainen heikkous, ettei se asiaa käsitellessään oikein
saattanut unohtaa, jos joku oli häntä loukannut... Niinkuin nyt on
kaikillakin ihmisillä vähän sellainen luonto.
Joka päivä lisääntyi käräjäväki. Neljännen päivän aamuna oli jo ihmisiä
niinkuin pilviä. Nyt rupesi meissä kaikissa olemaan sellainen
kapinahenki, että ajateltiin jo lähteä kaikin pois ja tehdä
hovioikeuteen ilmoitus asiasta.
Mutta ennenkuin tähän ryhdyttiin, lähettivät ne vielä minut sisään.
Menin kyökkiin. Hanna, joka oli niillä passarina, kertoi kuiskaten,
että herrat olivat siinä aamulla neljän ajoissa tapella nykäisseet,
mutta sitten uupuneet niin, että olivat nukahtaneet. Kun Hanna oli
ovenraosta mennyt katsomaan, nukkui asessori pöydän alla pyllyllään ja
kapteeni asessorin vuoteessa. Minä menin neuvotonna tupaan takaisin.
Kun juuri puhelimme siitä, mitä pitäisi tehtämän, tuli Hanna suurella
hopulla kutsumaan minua. Ajattelin kohta, että mikähän nyt mahtaa olla
hätänä?
Mitäs ollakaan. Kun tulen tuomarin kamariin, makaavat molemmat
asessorin vuoteella kamalan näköisinä. Aivan niinkuin kuolema olisi jo
istunut ratsasreisin nenänpäällä.
-- Mikä täällä nyt on hätänä? mä kysyin.
-- Pää kipiä, pää kipiä, valitti asessori. Kapteeni siunaili oikein
Jumalan-nimen kautta ja valitti syntiänsä.
-- Pitääkö hakea pappi? kysyin minä.
-- Ei tässä auta pappi mitään, rakas lautamies, sanoi kapteeni. Mutta
hakekaa viinaa.
-- Ei täältä saa mistään viinaa ... ovat näinä päivinä konineet joka
nurkan, minä sanoin.
Asessori nousi nelinkontin vuoteessaan ja kysyi:
-- Eiköhän pappilasta saisi vähä ehtoollisviiniä?... On sieltä ennen
saanut tällaiseen hätään.
Minä sanoin, että voidaan sitä koettaa.
Siinä lattialla oli vähän kaikkia lajeja, niin ettei oikein sopinut
astella joka paikkaan. Mä seisoin ovipielessä ja ajattelin itsekseni,
että voi herra siunatkoon, kun oppineet miehet tuolla lailla...
Mutta eihän se voivottelemalla parannut.
-- Eikö niillä käräjämiehillä olisi yhtään viinaa? kysyi kapteeni.
-- Sitäkö nämä sitten ... kun ei ole lupa myydä eikä lainata, minä
sanoin. On siellä, minä sanoin, se Samulikin, joka on haastettu
vastaamaan viinanmyymisestä.
-- Onko se siellä? Asessori nousi päätään pidellen, aivan kuin uusi
elämäntoivo olisi alkanut näkyä.
-- On se, sanoin.
-- Menkää hakemaan tänne!
Lähdin kohta. Pian löysinkin Samulin, joka lähti tuomarin puheille
vastustelematta. Sillä junkkarilla oli nähtävästi täysinäinen pullo
povella, kun meni. Minä sen arvasin siitä, että kun Hanna taas vähän
ajan kuluttua tuli noutamaan minua, oli pöydällä vielä viinapullo
puolillaan ja molemmat näyttivät saaneen ensi kohmelonsa. Pesivät nyt
silmiään ja kaikesta näytti, että meinattiin taas ruveta istumaan
käräjiä. Asessori kaatoi ryypyn ja sanoi minulle:
-- Ottakaa, lautamies.
-- En minä, mä sanoin... Tarvinneeko nyt mennäkään pappilaan?
-- Ei. Mutta ottakaa ryyppy.
-- En minä ollenkaan, eikö asessori muista. Kiitoksia vain.
-- Eikö ollenkaan? kysyi asessori ja vahtasi mua silmiin aivan kuin
lehmä uutta konttia.
-- Ei. Minä en ole koskaan ryypännyt.
Asessori tuli luokseni. Tunteli käsivarttani ja kysyi:
-- Onko se ihminenkään, kun ei ryyppää?
-- On se! minä nauroin, ja terve onkin.
Minä katselin samalla, kun se kapteeni yritti ryyppyä suuhunsa. Käsi
vapisi niin, että aina kun aikoi nostaa ryypyn, läikkyi viina pöydälle.
Oikein oli surkeata nähdä ikänsä puolesta parhaillaan olevaa miestä
sellaisessa tilassa. Teki jo mieli mennä auttamaan, mutta ajattelin
taas, että on oikein synti auttaa viinaryyppyä huulille tuollaiselle,
joka on niin kovin tyyten juonut miehuutensa. Kapteeni parka koetti
asetella ensin jalkojaan ja nojata pöytää vasten saadakseen tukea,
sitten sovitella ruumistaan löytääkseen tasapainoa. Silmien tähdätessä
viinalasiin rävähtämättä, toisella kädellä pidellen toisen ranteesta,
koetti vivuta lasia huulilleen. Viimein se onnistui. Väristys näytti
käyvän läpi miehen ruumiin. Voivoi sentähden...
Mutta kun ne tunnin verran laittelivat itseänsä, jo ilmestyi asessori
oikeussaliin ja alkoi kun alkoikin istua. Nyt se oli niin hyvällä
tuulella ja lempeänä, että oikein oli mukavaa.
-- No tuomittiinko Samuli viinanmyynnistä? kysyi joku nuoremmista
kuulijoista.
-- Ei sitä sillä kertaa...
Herastuomarin silmä välähti ikään kuin karkuteille.
-- Vai ei sillä kertaa...
-- Ei. Enpä enää sitä asiaa niin tarkkaan muista, mutta ne taisivat
olla, ne todistajat, vähän sellaisia ja tällaisia.
Miehet rupesivat naureskelemaan ja juttelemaan, sillä herastuomarin
kertomus oli lopussa.
-- Vähän sellaisia ja tällaisia, jatkoi joku.
-- Niin! Sellaisia ja tällaisia.
Herastuomarin katse jo kirkastuu.
-- Kun niin moni sai hyvään tarpeeseensa niinä odotuspäivinä, niin...
-- Tuomarikin.
-- Ja monta kertaa oli saanut!... Ka sitä poikaa ... juutasta kun on
komia poika...
-- Mi-aa-u!