Isäntä Mäntyläisen suu oli juonikkaassa hymyssä.
-- En tiedä, sanoi, te olette kertoneet niin hauskoja juttuja, että...
Katsoi sivuilleen, mihin sylkisi.
Monen muun suu oli jo odottavalla vehnäsellä. Siirtelivät jalkojaan,
vaihtoivat polvea, mikä sytytti uuden paperossin, kuka pani piippuun.
-- Annas minä kaivan perät sun piipustas, sanoi Tienvieri ulottaen
Mäntyläisen piippua.
-- Älä vain pohjaa puhko.
-- En. Toimita sinä vain niitä sun satujas.
-- Kerran kun minä olin Mäkiturja-vainajalla ajopoikana, aloitti
Mäntyläinen, lähdimme, isäntä ja minä, Riimalaan holliin. Se oli niin
Jumalalta kylmä talvipakkanen, että kun vähänkin kosteata tuli naamasta
ulkopuolelle, kohta jäätyi, niinkuin tikku. Olimme molemmat paksusti
puettuina. Mullekin laitettiin kotona isännän isävainajan vanhat turkit
omieni päälle. Niillä oli reessä hyvin mukava istua, eikä minun ollut
vähääkään muuten kylmä, mutta jalkoihin rupesi matkalla ottamaan,
vaikka olikin aivan uudet karvakengät, jotka ruoti-Tuomas oli
edellisellä viikolla tehnyt härkäpahasen koivista.
Muistan vielä aivan hyvin, kuinka mukavalta tuntui silloin, kun
ensimmäistä kertaa kävellä tossottelin niillä karvakengillä ja hieroin
hangella niistä tervavettä. Se härkä oli kesällä tehnyt niin monta
sapettavaa kiusaa karjamatkoilla, että olin monta kertaa kyynelet
silmissä luvannut sille, selkänahkansa kautta, kaikki kalliisti maksaa.
Se tapasi mennä jöngöttää ja huipata häntäänsä, piittaamatta yhtään
mitään siitä, mitä minä sille vihojani puhkuin. Syksyllä se junkkari
vihdoin pantiin penkkiin, ja silloin minä jo tilasin sen koivista
kengät ja ne luvattiin. Siivot ansakengät niistä tulikin muuten, vaikka
täytyihän niihin tulla »Tuomaan peukalonjälki». Mutta minkä sille teki,
kun en saanut itse tehdä.
Istuin lautakoijan perässä ja annoin hevosen mennä hölköttää, kun
isäntä ajoi edellä. Vaikka jalkojani vähän palelikin, en viitsinyt
nousta, kun ne isännän isävainajan turkit oli niin raskaat, etten
paljoa päässyt paikaltani päkähtämään. Päässäni oli minulla uusi,
keltainen paslikka, jonka olin ostanut kynttelinmarkkinoilta
edellisellä viikolla. Se oli hyvä paslikka, korean keltainen ja pehmeä.
Sitä oli jo moni yrittänyt ostaa, mutta en ollut ruvennut kenenkään
kauppoihin. Ajattelin vain, että antaa nyt mielen tehdä, muttei saada.
Juuri näitä omia asioitani, ansakenkiäni ja paslikkaani, sitten niitä
turkkeja mietiskellen ajelin toisen hevosen jäljessä. Isäntä oli
noussut ja jäänyt kävelemään minun rekeni perään.
-- Eikö sinun ole vilu? kysyi.
-- Jalkoja vähän tuntelee, sanoin.
-- Tule kävelemään.
-- Tiedä ... viitsiikö.
-- Jalkasi kylmetytät. Tule kohta, tahi minä kaadan.
-- Kaatakaa, jos tahdotte.
Isäntä sieppasi samalla minun paslikanpiikkiini ja veti siitä tielle.
Vaikka se olikin leikkiä, pisti minun aikalailla vihakseni. Se veti yli
lautakoijan laidan ja minun otti selkääni vähän kipeätä. Pelkäsin jo,
että paslikka repee. Se oli aina niin kovakourainen ja vähä
rehvänluontoinen, jotta minua tapasi sapettaa, kun viitsi niitä
voimiansa näyttää sellaisille kakaroille kuin minäkin vielä olin, siinä
kahden-kolmentoista tienoilla. Purin hammasta itsekseni ja ajattelin,
että odota!
Kyllähän minä sen nyt jäljestäpäin olen ymmärtänyt, että hyvä tahtohan
sillä oli, vaikka olis se saanut tulla ihmismäisemmin toimeen pannuksi.
Mutta ei sitä silloin tullut ajatelluksi.
Kun siitä tieltä kömmin jaloilleni, olivat hevoset jo kulkeneet
muutaman sylen edelleen ja isäntä istui omassa reessään ja nauroi.
Nähtyään, että minä aloin juosta paarustaa, saavuttaakseni rekeni,
huusi hän hevosille ja antoi niiden ruveta juoksemaan. Olin juuri
saavuttamaisillani reenperän, kun hevoseni tempautui hilpeään juoksuun
ja minä jäin raskaine turkkeineni tielle seisomaan.
Voi kamalaa, kuinka minua suututti!
Ensimmäinen kiusanteon ajatus, joka tuli mieleeni, oli se, etten
päkähdä paikaltani, vaan jään siihen. Mutta sitten ajattelin, että
sillä on syytä minua rangaista, eikä se katso, minkälaisen aseen saa
käteensä, kun sen pään ottaa. Rupesin siis tallustamaan jäljestä. Mutta
koetin sen tehdä niin hitaasti kuin suinkin oli mahdollista. Pakkanen
oli yhä kirppaantunut sen johdosta, että oli alkanut tuulla. Jalkani
lämpenivät pian hyväksi, mutta alkoi samalla hiottaa. Mitään hätää ei
mulla ollut. Muuten täytyy minun tunnustaa, että jonkinlainen
vahingonilo täytti sydämeni, kun vähän ajan kuluttua näin isännän
seisovan hevosten kanssa keskellä talvitietä ja kuulin hänen huutelevan
ja karjuvan minua kiiruhtamaan. Mutta minäkö olisin kiiruhtanut!
Lompottelin niin hiljaa kuin taisin ja ajattelin, että nyt
_hänellä_ on vilu.
Kun vihdoin saavutin, tuli hän jo vastaani seipäänkappale kädessä ja
alkoi sillä annatella turkkieni päälle. Se ei koskenut juuri ollenkaan,
mutta minä aloin huutaa aivan kuin henki olisi ollut kysymyksessä. Voi
armas, kuinka minä huusin!
Ensin ajattelin, että jään makaamaan siihen tielle. Mutta sitten taas
muistin, että se oli väliin niin siannahkainen, ettei säälinyt yhtään.
Katsoin siis viisaimmaksi vääntää itseni rekeen, aina hiljakseen
valitellen.
Sillä vainajalla oli kiukkuinen luonto, mutta pian se leppyikin.
Kun me tulimme Riimalaan, vedin itseäni aivan kuin koko ruumiini olisi
ollut piestynä yhdeksi melloksi. Riimalassa istuin penkin ja
hollisängyn nurkkaan ja murjotin. Seurasin siitä salaa isännän eleitä.
Hän rupesi yhä useammin luomaan minuun syrjäsilmäyksiä. Silmistä näin,
että mies jo katuu ja ajattelin itsekseni: odota! Minä yritin
jaloilleni, mutta valahdin lattiaan kiljahtaen. Isäntä tuli minun
luokseni ja kysyi jo säälin äänellä:
-- Piruko sun on?
Minä olin purskahtaa nauramaan, mutta sain sen väännetyksi poruksi.
-- Luntioometko sinun on kipiät?
-- Niin ... jos ei vain ole lonkkaluu tiloiltansa.
-- Eihän se nyt? Enhän minä niin kovaa sua ... vähä pälssyjen päälle,
leikillä, sillä kapulalla.
-- Oliko se leikkiä?
-- Mitäs se muutakaan... En minä sinua niin löyhäksi luullut...
-- Antakaas itse koettaa ... jotta mies lyö seipäällä niin
jumalattomasti pakkasessa lonkkaluiden päälle, sanoin minä.
-- Mene maata ... tottapa se siitä nyt paranee.
-- Ei minun sovi, kun täytyy hoitaa hevosia, uikutin minä.
-- Kyllä minä ne hevoset hoidan. Riisu vain maata ja anna anteeksi...
Perhana, minun pisti niin vihakseni, kun sinä jäit niin kauas ja minä
luulin, että sinä taas juonittelit.
-- Juonittelin... Vai juonittelin! Olisitte koettanut itse kaksissa
pälsyissä ja näin kakarain voimilla.
Sillä lailla me siinä jantustimme ja minun oli vähä vaikea väliin pitää
nauruani. Kun isäntä kehoitti aina, että mennä vain maata, hän kyllä
hoitaa hevoset, niin minä rupesin sanomaan, jotta minä meinaan mennä
pois, etten minä viitsi palvella, kun ei tiedä koska henki viedään ...
vaikka kaikkensa koettaa. Isäntä hyvitteli kaikella lailla ja auttoi
minua sänkyyn.
-- Panetko piippuun? kysyi sitte ja tarjosi massikkaansa, jossa oli
Rettigin kasakoita. Minun oli taas vähän vaikia olla purskahtamatta
nauruun. Ennen oli isäntä aina vainonnut minun piippujani, särkenyt
ainakin viisi savi- ja plankkupiippua. Nyt täytin nysäni hänen
massikastansa. Kun en aina voinut estää naurua purskahtamasta, koetin
vääntää suuni itkuun ja ääneni myös. Kai se onnistui, koska isäntä tuli
lähemmäs ja kysyi:
-- Jottako se ottaa niin kipeästi?
-- Jotta, valitin minä.
-- Saat maata nyt koko hollin ajan, niin tottahan paranee.
Käänsin selkäni lattialle ja savuttelin, nahkasten alla maaten, isännän
rettinkiä.
Holli kesti toista viikkoa ja minun kipuni myös. Eikä isäntä pakottanut
mihinkään. Hän hoiteli minua kaiken aikaa niin kuin omaa poikaansa,
antoi syödä parhaat palat ja poltella rettinkiänsä. Joskus minun
omaatuntoani pyrki soimaamaan, kun niin pitkälle häntä kiusasin. Mutta
lohdutin itseäni taas sillä, että kun hän oli antanut minulle niin
monta syytöntä selkäsaunaa ja särkenyt niin monta sievää savipiippua,
niin pitäköön nyt vähän hyvänäkin.
Hollin loputtua olin jokseenkin terve ja autoin vikkelänä isäntää
hevosten valjastamisessa. Matkalla antoi hän minulle viinaakin. Olimme
nyt parhaat ystävät, paremmat kuin koskaan ennen, ja tulimme laulaen
läpi oman kylän.