Tervasmäen sepän vuoro oli kertoa. Hänellä oli mielessään
montakin tarinaa, mutta tällä kertaa valitsi muistelman samalta
polkupyörämatkalta, josta Arvonen oli viime sunnuntai-iltana kertonut.
Hän tahtoi vain näyttää toteen, että hieman nuoremmassakin polvessa
kuin siinä, johon Arvosen emännän täti kuului, on reippaita naisia,
jotka aina ansaitsevat niiden yleisen kiitollisuuden, jotka ovat
joutuneet liikkumaan kotiveräjän ulkopuolella ja ovat siten pakotetut
vaivaamaan emäntäväkeä ylimääräisillä ruoanlaittohommilla.
Seppä aloitti:
Kun pyöräilimme Arvosen kanssa kotiinpäin, saavutti meidät nälkä ja yö
yksiin aikoihin. Olimme silloin jo saapuneet oman pitäjän latvoille,
Annalan talon tienristeykseen. Ehdotin Arvoselle, että menisimme
viiliä syömään, koska tunsin talon haltijaväet. Emäntä oli meillä
kengityttänyt toisella viikolla hevosen, kun se oli kaupunkimatkalla
ruvennut niin jalkojaan arkomaan. Oli silloin sanonut, että jos sepälle
joskus sattuu kulkuja, ei pidä heidän talon ohi käydä, vaan tulla
katsomaan.
Niin tulivat he Annalan pihaan. Tuskin oli nyrkillä pari kertaa varoen
koskettu ovea, kun jo ilmestyi porstuaan naisen ääni, joka kirkkaalla,
komentavalla äänellä kysyi:
-- Keitä siellä on?
Minä silloin mainitsin nimeni.
Ovi lensi auki ja emäntä iloisesti nauraen tervehti:
-- Mutta enpä minä olisi sen sopivampia vieraita tainnut odottaa! Kuka
tämä toinen on?
Selitin, että tämä on räätäli Arvonen.
-- No herra siunatkoon!... Me olemme tämän mestarin emännän kanssa
olleet yht'aikaa rippikoulussa! Tulkaa nyt tupaan.
Isännän ajoi emäntä heti housuja jalkoihinsa panemaan ja juttelemaan
vierasten kanssa sillä aikaa, kun hän panee ruokaa ja keittää kahvia.
Hiljakseen isäntä valmistuu kamarissa vastaanottokuntoon ja emäntä jo
ehti ilmoittamaan että »se on tuo meidän sellainen könssäri, jottei
siitä tahdo tulla valmista...» Mutta aivan kuin heti katuen
moittineensa miestään liiaksi, hän lisää: »... vaikka en mä sitä sano,
kyllä se miehen reiän siltä täyttää paremmin kuin moni muu, ei se
mikään vemppula ole...» Avaa jo samalla kamarinovea:
-- Etkö sinä nyt jo kerkiä? Kauanpa sinä tuhrit.
-- No älä nyt hädi ... kuuluu kamarista ja sen jälkeen ähkymistä,
kunnes isäntä tulee pää pörröllä, suu naurussa ja kertoo, että hän oli
juuri päässyt uneen.
-- Ja me nyt tulimme häiritsemään, valitti Arvonen.
-- Hää-iritsemään! nuhteli emäntä.
-- Mitäs häiritsemistä tämä on, isäntä lohdutteli.
-- Täällä metsäloukoilla näkee niin harvoin ihmisiä, että silloin kun
niitä tänne eksyy, niin oikein naurattaa, selitti emäntä.
-- Onko miehillä piippuja, tääll' olis tupakoita. Isäntä kävelee
kamariin päin.
-- Piippuja! huutaa emäntä. Luuletko sä jotta ne siellä rinnalla vielä
piipulla polttelevat niin kuin sinäkin... Eikö sulla ole paperossia?
-- Ei me polteta ollenkaan, selitin minä.
-- Mä sen arvasin. Kun nyt niin kovin sivistytähän.
Miehensä perään kamariin hän huusi:
-- Tule nyt pois sieltä! Ei miehet polta ollenkaan. Tarjoa viiniryyppy.
-- Emme me ryyppää viiniäkään, muistutti Arvonen.
-- Oletteko te niin raittiita? No ei meidän Iikkakaan (hänen poikansa)
ryyppää eikä polta. Se on nyt tämä uuden ajan maailma sellaista. -- Ei
ne ryyppää, sanoo hän isännälle, joka tulee pullon ja lasin kanssa. Vie
vain takaisin.
Isäntä pisti pullon kaapinolalle tuvassa ja kävi juttuamaan meidän
kanssamme.
Jotenkin meni puhelu osuuskauppoihin. Me kerroimme tästä meidän kylän
kaupasta ja kyselimme eikö siellä heidän loukollaan jo sellaista
puuhata... Isäntä sanoi, että ei siellä vielä, mutta jatkoi omaan
sanaansa:
-- Syytä kyllä olis hyvinkin, kun nuo kauppiaatkin menevät kaikki
renkaisiinsa...
-- Mitähän sinäkin _renkaista_, nuhteli emäntä, kun et kumminkaan
tiedä etkä ymmärrä mitä ne renkaat ovat.
-- Noo, miks'en minä sitä tiedä, kun olen kuullut.
-- Vaikka olisitkin! Parempi ihmisen on aina puhua sellaista, jota
itsekin ymmärtää.
Meihin pyrki tekemään kiusallisen vaikutuksen emännän ilmeinen halu
suutaa miestään. Olin juuri aikeissa ruveta laskemaan tästä leikkiä,
mutta emäntä oli saanut ruoan pöytään ja kehoitti syömään, sanoen:
-- Siinä nyt on vain ... mutta kun on näin yönaika, ei oikein viitsisi
keittääkään ja... Vaikka mitähän mä sitä koristelen, paras sanoa
suoraan, ettei taidakaan. Mitäs minä taidan keittää, puuroa ja velliä
ja kaprokkiperunoita, hah hah haa!
Hän nauroi sydämensä pohjasta.
-- Minä olen aina ollut vähän vanhanaikainen ja taitamaton, eikä
tämäkään, tämä _meidän_, ole ruokien kanssa kovin uudenaikainen,
niin on totuttu syömään melkein kylmältä... Tässä nyt olis viiliä,
voita, lihaa, leipää ja juustoa ja maitoa... Tulkaa nyt... Olis meillä
muniakin, keitänkö?
Kielsimme ehdottomasti. Pöydässä oli ruokaa ainakin viiden miehen
varalle, kaikki mainiota laatua. Ja kyllä se nyt luistikin!
Syödessämme, kun kuvailimme emännälle, miten kiitollisena nälkäinen
matkamies istuu tällaiseen erinomaiseen pöytään, kun on niinkin
nälissään kuin me nyt, rupesi emäntä kertomaan erästä omaa kokemustaan,
joka hänelle oli sattunut viime syksynä eräällä kaupunkimatkalla.
-- Mä oikein istun tuohon, hän sanoi ja tuli istumaan toiseen päähän
pöytää, kun me söimme toisessa päässä, -- ihmisten lähelle toimittamaan
kaupunkimatkaani.
-- Tämä meidän oikein hevosella vei mun asemalle, kun menin. Aioin
tulla vasta seuraavana päivänä, mutta asiani loppuivat ja tulinkin
samana iltana jo asemalle takaisin. Ajattelin, että kestailen siellä
tuttujen luona, kun ne aina pyytävät, eikä tule aloksesta lähdettyä.
Siinä iltapäivällä oli mun ruvennut ottamaan kenkä jalkaani, niin ettei
tahtonut saattaa ollenkaan kävellä. Mutta aseman lähiseuduilla oli
mulla sukulaisia, siellä toisella puolen jokea, se Pirttimaan miniä. Se
on minun tätini tytär. Ne olivat, Tilta ylkämiehinensä, meillä toissa
jouluna juhlakestissäkin monta päivää, kun niiden morsiustouhu oli
parhaallansa. Minä ajattelin, että heillepä nyt on sopiva mennä.
Niin minä klomppasin sinne pimeällä syysrapakolla ja kenkä puri jalkaa.
Oli jo vähän myöhäinen, kun pääsin pihaan, mutta tuvasta näkyi vielä
valkeata ja porstuan ovi oli auki. Menin tupaan. Isäntä istui takalla
poltellen ja oli jo puoliksi riisuutunut. Pöydällä paloi pikkuinen
lamppu.
-- Iltaa, minä sanoin. Täällä tulee oikein myöhäisiä kulkijoita.
Selitin, että olin heidän miniänsä täti ja kuinka minä nyt olin
häätynyt kulkeelle näin myöhään ja pyysin yösijaa.
Isäntä ei katsonutkaan puhuessani minuun. Nojasi vain olkapäätänsä
takkarautaan ja poltteli. Kun minä olin lopettanut, alkoi hän:
-- Ei -- ei -- ei meille sovi ottaa yövieraita. Pitää mennä yöllä
Almänninkiinkin ja...
Minä oikein hölmistyin, vaikka ei se ole minun tapojani. Kysyin siltä
mieheltä:
-- Mutta minkä tähden ette te nyt anna minun olla yötä, maata vaikka
tuossa penkillä, kun en minä teiltä mitään pyydä?
Emäntä tuli kamarista. Hän oli arvatenkin ovenraosta kuullut meidän
sanailemisemme ja sekaantui siihen:
-- Kyllä ... kyllä on aivan mahdotonta ottaa meille nyt vastaan
yövieraita.
-- Mutta ... kun minä en pyydä muuta kuin tuossa penkillä maata? Minun
ottaa kenkäkin niin surkeasti jalkaani jotta, jos mun nyt pitää sillä
ontua tuolla pimiässä rapakossa ja lähteä talo talolta kerjäämään kenen
penkillä saisi olla yötä, niin sepä nyt vasta...
-- Ei se nyt meillä ainakaan sovi, sanoi emäntä tylysti.
Voi sentähden, kun minun teki mieleni ruveta niitä oikein haukkumaan,
mutta sain pidätetyksi itseni. Minä vain kysyin rauhallisesti:
-- Missä teidän poika ja miniä asuvat?
-- Yläkerrass' ne, sanoi isäntä.
-- Mistä sinne tikat menevät?
-- Sieltä porstuan perästä.
Menin porstuasta etsimään vintinrappusia. Siellä oli pimeää kuin
säkissä. Viimein pääsin muutaman rapun päähän, mutta siellä oli niin
paljon kaikenlaista kamaa, joka vieryi, kolisi ja tukki tien, etten
päässyt mihinkään, pääni vain löin seiniin. Aatamini alkoi jo oikein
nousta, minä menin tupaan ja huusin sotaäänellä ovesta:
-- En minä osaa! Siinä tikoilla on niin paljo päkkänöitä, ettei siitä
pääse. Tulkaa näyttämään lampulla.
Isäntä tuli vastaan sanomatta lamppuineen aina tikkojen yläpäähän asti
ja näytti tietä.
Astuin ovesta tädintyttären kamariin. Pöydällä palaa tuijotti huono
lamppurämä. Mies oli ylhäällä ja luki virsikirjaa, mutta Tilta nukkui
lapsen kanssa. Minun sydämeni jo löi ilosta, että tässäpä niille nyt
oikein riemu syntyy, kun odotettu täti tulla tupsahtaa siinä paikassa.
-- Hyvää iltaa, täällä tulee nyt oikein myöhäisiä yövieraita, mutta
älkää nyt peljästykö, sanoin minä. Ja kun mies katsoa toljotti minua
niin kuin lehmä uutta konttia, niin minua yritti ruveta suututtamaan.
Mutta sain kuitenkin itseni hillityksi ja selitin miksi olin näin
myöhään joutunut liikkeelle. Tuskin olin lopettanut, kun se mies, ilman
että edes istumaan käski, alkoi tavailla että:
-- Ky-ky-ky-kyllä se on, kulkaa, nyt sillä lailla, jotta ei meidän sovi
ottaa kortteeriväkeä.
-- Ko-ortteeriväkeä? En suinkaan minä ole teille kortteeriväeksi
tullut! En minä tarvitse mitään muuta, kun saisin vain tuossa lattialla
maata yösydämen. Mulla on itselläni täällä kopassa kaikkea kyllä. Ei
minun ole nälkä eikä jano.
-- Joo, mutta kuulkaa, kyllä se ... kun sekin jo nukkuu... Ei meidän
sovi tähän kortteeriväkeä ottaa.
Tätä kertoessaan emäntä nauroi sydämestään ja sanoi, ettei hänen
auttanut muu, kuin lähteä kamuamaan kestitalosta ja etsimään toista
yösijaa. Kaikkein enimmin häntä harmitti se, että oli itse näitä niin
kovin kestivierainaan pitänyt, ja että nuoret ihmiset tulevat niin
itsekkäiksi.
Hän tuli rappusia takaisin, potki kiusalla pyörimään kaikki päkkänät,
mitä vain eteen tai ulottuville sattui, ja ankara kolina siitä pitikin
syntymän. Arveli että kyllä se Tiltakin siihen heräsi, vaikka ei se
hänen huutoonsa herännyt.
Lähimmässä talossa hän sai kohta hyvän yökortteerin ja vielä pantiin
syömäänkin. Kehui sittemmin pari kertaa lähettäneensä tädin tyttärelle
kutsuja, että tulla heille kestiin lapsinensa ja miehinensä, mutta
eivät ole tulleet. Kun ne tulisivat, kyllä hän ne ylhäällä pitäisi ja
opettaisi niille vähän ihmisten tapoja.
Olimme syöneet vahvasti, ja nyt juotiin joukolla vehnäskahvit päälle.
Meitä oli pidetty hyvänä. Emäntä oli ehtinyt jo tehdä selkoa talon
varallisuussuhteistakin, isännän vuorostaan suhdittaessa.
Molemmat ehdottivat, että makaisimme heillä yön. Mutta ravittuamme
itsemme ja levähdettyämme emme sellaista ajatelleetkaan, sillä ihana
kesäinen yö houkutteli kauniille metsäiselle taipaleelle pyrkimään
kotiin, josta aiotun viikon sijasta oli nyt oltu poissa vain kaksi
yötä. Tämän kolmannen loppu nukuttaisiin jo kotona.