_(Maija tulee esiin. Hän on kömpelö ja hengästynyt. Hänellä on
talvipuku: turkki, puuhkio, hilkka, saali, villalapaset ja
päällyskengät. Svante näyttää pitkää nenää)._
MAIJA. Mutta pysähdy nyt, Svante! Anna minulle takaisin kukkani!
_(Svante heittää lentosuukkojen, pakenee ja katoaa)._ Hän pakenee, häntä
ei enää näy! Oi, sitä poika veitikkaa! _(Koroittaa äänensä)._ Svante-e!
KAIKUÄÄNET _(joka puolelta)._ Svante-e!
MAIJA _(istahtaa huohottaen mättäälle)._ Se vielä puuttui! Koko metsä
pilkkaa minua. Eikä yksikään armelias kuusenkarahka pidä kiinni varasta,
minun omaa veljeäni Svante Aprillia, joka on varastanut kaikki minun
kukkani! _(Pyyhkii silmiänsä)._ Ei, ... kukaan ei saa nähdä minun
itkevän! _(Nousee ylös reippaana ja iloisena)._ Hyvää huomenta, metsä!
Tunnetteko minua, herra Hongikko. Kenties rouva Kuusela muistaa minut
menneestä vuodesta? Enkös minä sinutellut neiti Lehmusta, Vaahteraa,
Pihlajaista ja Tuomista? Vuodet kuluvat, pikku tytöille tulevat entiset
puvut liian ahtaiksi... Vai niin. Herrasväki näyttää niin oudolta,
herrasväellä ei ole kunnia? Minun täytyy kai sitte esitellä vähäinen
olentoni _(niiaa)._ Minä olen Maija, kukkaistyttö, jonka koko Eurooppa,
pohjois-Aasia ja pohjois-Amerikka tuntee. Mutta tänä vuonna on nimeni
Perdita, kadotettu Toukokuu. Ajatelkaas, eilen, viimeinen päivä
Huhtikuuta, oli auringonpaiste; tänään, ensimäinen päivä. Toukokuuta, on
talvi ja lunta! Oi, miten minua paleli, kun avasin silmäni tänä aamuna!
Kaikki koululapset etsivät minua, mutta eivät löytäneet mistään. Minä
olin kömpinyt valkoisen peittoni alle. Arvatkaas, tuliko kodissa surua
ja valitusta! Lastenhan piti tänään saada iloisin vapaapäivänsä, ja
missä on nyt heidän iloinen Toukokuun ensimäinen päivänsä? Perdita!
Perdita!
KAIKU _(näkymätöinnä)._ Perdita! Perdita!
MAIJA. Tuossa sen kuulette! Mutta ei ole kylliksi yhdessä äänessä.
Kaikki vuoret, kummut ja laaksot, kaikki odottavat lehtisilmut, kaikki
paleltuneet laululinnut, kaikki hyttyset, joiden tuli tanssia franseesia
tänään, etsivät ja surevat minua. Sano niille vaan yksi sana, niin saat
sata vastausta. Sano niille: _(koroittaa äänensä)_ Perdita!
_(Sadat näkymättömät kaikuäänet kertovat kaikilta sivuilta: Perdita!
Perdita!)_
MAIJA. No niin, hiljaa, olkoon siinä nyt kylliksi! _(Kaikuäänet
vaikenevat)._ Huomaatko nyt, metsä, että luonto kuulee meitä ja vastaa
meille. Kaikki odottaa, kaipaa ja toivoo meidän kanssamme... Kun minä
nousin ylös ja hain kukkiani, oli veljeni Svante ottanut ne. Oi, sitä
petturia! Minä juoksin hänen jälestään saadakseni hänet kiinni, mutta
... huu, miten kylmä ulkona oli! Minun tätini, täti Almannakka, juoksi
minun jälestäni. _(Matkii mummoa, jolla on ääni sorruksissa)._ Lapsi,
lapsi, mitä sinä ajattelet! Menet ulos ohuessa hameessasi ja saat
»lentsun!» _(Yskii)._ Pue itsesi kunnollisesti, tyttö, kas tässä! Ja
sitte hän puki ylleni kaikki, mitä vaatehuoneesta löytyi, vaatteita,
jotka oli jo pantu kesäksi koita pakoon. Niin, minä olen kaunis, minä!
Minun tulee olla olevinani kukkaistyttö ja olen aivan kuin talvipöpö.
KAIKU _(näkymätöinnä). _ Talvipöpö!
MAIJA. Oh! Ole hiljaa! Sitä ei tarvitse minulle uudelleen sanoa!
_(Kovemmin)._ Svante-e!
KAIKU _(näkymätöinnä)._ Svante-e!
MAIJA _(suuttuneesti)._ Pidä suusi kiinni, narri!
KAIKU _(kuten ennen)._ Pidä suusi kiinni, narri!
MAIJA. Ei, tuon kanssa ei toki kannata riidellä. Oi, kuinka minun on
kylmä ja kuinka väsynyt minä olen! Kas, tuossa on kaksi paleltunutta
sinivuokkoa. Minä istun' niiden viereen. _(Istuu)._ Anteeksi, rouva
Kuusela, että istun rouvan hameenliepeelle! _(Huokaa)._ Miten valo on
ihanaa, kun se samalla on lämmintä! Miten kevät on iloinen, kun se
todellakin on kevät!... Mutta kuka tulee tuolla? Lumiukko!
_(Valkoiseen lakanaan puettu lumiukko, jolla on naamio kasvojen edessä
ja pitkä, valkoinen parta, astuu esiin nojaten kahteen kainalosauvaan)._
MAIJA. Miten vanhalta ja huonolta hän näyttää! Mistä sinä tulet, köyhä
vanhus?
LUMIUKKO. Alpeilta.
MAIJA. Sinä tarkoitat kai Lapista. Minulla ei ole penniäkään sinulle
antaa, mutta jos olet väsynyt, niin lepää tässä pehmeillä kuusenoksilla!
LUMIUKKO. Kiitos. Tahdon nukkua itseni lämpöiseksi. _(Hän istahtaa ja
nukkuu havunoksille)._
MAIJA. Mitä? Nukkuuko hän jo? Ja minä olen melkein yhtä väsynyt kuin
hänkin. Jos minä pitäisin itseäni valveilla lukemalla koululäksyäni?...
Jangtsekiang eli Sininen joki... Hoangho eli Keltainen joki
_(haukottelee)_... Tschinkiang, Sutscheu, Schanghai... Koskahan mahtanee
prinssi Florio saapua tänne kylmään pohjolaan. Hän ei kiirehdi. Koko
hänen seurueensa tulee kantamaan hänet riemukulussa ... ja aikaa
tarvitaan, ennenkuin kaikki ovat pukeutuneet hovipukuihin. Me toiset
_(haukottelee)_ saamme odottaa... Jospa hiukan nukahtaisin. Hyvää yötä,
auringon säde! _(Nukkuu)._
_(Perhonen ja korennoinen lentävät näyttämölle)._
PERHONEN. Täällä on kevääntyttönen kulkenut ennen meitä. Minä näen hänen
jälkensä lumessa. Korennoinen, minulla on kylmä ja nälkä; anna minulle
yksi ainoa kirsikankukka!
KORENNOINEN. Perhonen, minulla on yhtä kylmä kuin sinullakin, ja vielä
ankara jano. Anna minulle sininen järvi kauniine aaltoineen!
PERHONEN. Jos olisin varpunen, söisin sinut heti.
KORENNOINEN. Jos sinä olisit kastehelmi, joisin minä sinut heti.
PERHONEN. Kuuleppas, korennoinen! Minun mielestäni meistä kahdesta voisi
tulla pari. Eilen, auringon loistaessa, kömmimme molemmat ulos
koteroistamme. Tänään, kun aurinko ei loista, voimme kuolla yhdessä. Me
olemme eläneet yhden päivän ja yhden yön hyvinä ystävinä. Olemme eläneet
kylliksi.
KORENNOINEN. Yhden päivän valossa ja yhden yön varjossa. Sinä olet
oikeassa, kuolkaamme tänä yönä toistemme vierelle lumeen ja kiittäkäämme
Jumalaa.
_(He istuvat maahan ja nukahtavat. Lumi[1] lankeaa valkoisena heidän ja
Maijan, lumiukon ja sinivuokkojen yli. Kaiku tulee esiin)._
[1] Lumi on valkoista, pieniksi paloiksi leikattua paperia.
KAIKU. Lapsi raukat! Jumala katsoi niihin lämpimänä aurinkona, ja ne
heräsivät eloon. Jumala käänsi pois kasvonsa, ja ne katosivat. Heidän
elämänsä oli yksi päivä ja yksi yö. Mutta Jumala on armelias, hän
herättää jälleen eloon kaikki, jotka nöyryydessä kärsivät ja kuolevat
maan päällä. Minä panen ensimäisen viheriän pajunoksan perhosen ja
korennoisen haudalle. _(Hän panee viheriän oksan niiden päälle)._
Sanotaan, että olen ilkeä ja kielevä. Mutta sellainen olen siitä syystä,
kuin kaikki pilkkaavat minua. Minä osaan kyllä olla hyväkin. Sanokaa
vaan minulle ystävällisiä ja kauniita sanoja, niin minä kyllä vastaan,
samoin kuin minua puhutellaan. _(Kuuntelee)._ Mikä myrskytuulen pauhina!
Zefyyri lakaisee metsää. Hän on prinssi Florion kamaripalvelija; hän
odottaa herraansa ja siivoaa hänen viheriäistä linnaansa. Florio on
kiltti poika, mutta vähän turhamielinen, kuten kaikki nuoret prinssit.
Hän tahtoo saapua tänne kuninkaallisesti. Senvuoksi saamme me toiset
odottaa ja väristä. _(Kuuntelee jälleen)._ Mutta kuka visertää tuolla
ylhäällä pilvissä? _(Kuuluu leivosen viserrys)._ Olisiko se leivonen?
Mahdotointa! Hän paleltuisi kuoliaaksi. _(Uusi viserrys)._ Mutta se on
kuitenkin hän! Minä lyön vetoa kaikista maailman juoruista, että nyt ei
prinssi Florio enää voi olla kaukana. Se vaan vielä puuttuisi, että
käkikin... _(Käki kukkuu)._ Ei, mutta kuulkaa, tuossa se nyt tosiaankin
on! _(Käki, siivellinen, harmaisiin puettu poika, astuu esiin)._
KÄKI. Hyvää huomenta, kaiku! Miksi et vastaa kukkumiseeni?
KAIKU. Ei, kuules nyt, pikku käkönen, sinä olet varmaankin erehtynyt.
Minä en näe sinistä taivasta, tuisku on asettunut, mutta sade räiskyy
vielä vasten kasvojani. Rouva Kuusela, olkaa hyvä ja lainatkaa minulle
sateensuoja!
KÄKI. Prinssi Florio, metsän nuori kuningas, tervehtii uskollisia
puitansa, ruohojansa, kukkiansa ja lintujansa. Hän palajaa Alpeilta
pohjoiseen valtakuntaansa ja kysyy, onko hän tervetullut?
KAIKUÄÄNET _(ympäriinsä). _ Tervetullut!
KÄKI. Pois kaikki talviset pilvet, jäät, lumet, pimeys ja usvat! Sininen
taivas, viheriä maa, vapaa meri! Kaikki purot lirisemään! Kaikki metsät
viheriöimään! Kaikki kedot kukkimaan! Kaikki lapset piiriin tanssimaan!
KAIKU. Ja tuollaista sinä kehtaat uskotella meille, juuri kun kaikki
_(yskii ja niistää nenäänsä)_ olemme menehtyä yskään ja nuhaan. Missä
hänen prinssinsä sitte on? Enpäs minä häntä näe! Ääneni on sorruksissa;
kadotan kokonaan kauniin ääneni, enkä voi enää virkaani hoitaa.
_(Käki kukkuu kolme kertaa vähäisten väliaikojen jälkeen. Ensimäisen
kukunnan aikana nousee lumiukko ylös. Toisen kukunnan aikana pudottaa
hän päältänsä pois valkoisen lakanan, parran ja naamion. Kolmannen
aikana seisoo hän näyttämön keskellä; hän on nuori, kukkaisiin puettu
prinssi)._
FLORIO. Tässä olen, metsä! Tässä olen, taivas! Tässä olen, meri! Kaikki
suuri tulee hiljaisuudessa. Aamu kirkastuu yöstä. Kevään vihanta kohoaa
talven lumesta. Kaikki, mikä kärsii, hengittäköön terveyttä. Kaikki,
mikä on kuollut, herätköön uuteen eloon!
_(Näitä sanoja lausuttaessa nousevat Maija, molemmat sinivuokot,
perhonen ja korennoinen ylös)._
PERHONEN. Kummallista! Uneksuin, että olin paleltunut kuoliaaksi.
FLORIO. Ei, saat elää onnellisena lyhyen perhoiselämäsi. Saat kokonaisen
viikon vielä lentää kukasta kukkaan ja kiittää Jumalaa.
KOBENNOINEN. Uneksuin sinisestä järvestä, jota en koskaan saisi nähdä.
FLORIO. Sinä saat liidellä kimeltävässä auringon valossa sinisten
aaltojen yli, ja kun kuolet, tulee Unda Marina pitämään sinua, niinkuin
timanttikoristetta, liehuvissa suortuvissaan.
MAIJA. Florio, Florio, missä olet viipynyt niin' kauan? Me odotimme
sinua, kuten prinssiä, loistavassa juhlakulussa, ja sinä tulit köyhänä
lumiukkona, unohdettuna ja tuntematoinna!
FLORIO. Ken olet sinä, vanha, paleltunut mummo, jota en ole koskaan
ennen nähnyt?
MAIJA. Hän kysyy, ken minä olen! Ja kuitenkin se olen minä, joka olen
tuhannen vuotta hänen kanssaan rakentanut laivoja puroihin, maalannut
perhoisten siivet ja kerinyt kultalankaa aamuruskon hunnussa! Kas, miten
ne ovat käärineet minut talven turkkeihin!
FLORIO. Oletko se sinä, Maija! Oi, miten nuo julmat, ymmärtäväiset
ihmiset ovat rumasti pukeneet kevään iloisimman tyttösen! Tule, saa'os
jälleen vapautesi! Sinä, puuhkio _(heittää pois puuhkion)_, saat olla
oravanpoikasien leikkitupana. Sinä, talvihilkka _(hän heittää pois
hilkan)_, olet sopiva variksen pesäksi. Sinä, saali _(heittää pois
saalin)_, saat liehua tuulessa metsän korkeimman kuusen latvassa. Sinut,
turkki _(heittää pois turkin)_, lahjoitan minä joulutontulle ensi
jouluna. Oikeaan kenkään _(heittää pois päällyskengät)_, saapi
västäräkki ja vasempaan kenkään saapi harakka munia munansa tänä kesänä.
MAIJA _(seisoen kukkaisilla koristetussa kevätpuvussa)._ Minulla on
sinulle pyyntö, Florio. Kaikilla koululapsilla on tänään vapaapäivä, ja
kaikki ovat olleet aivan onnettomia, kun on ollut näin kylmä ja --
lunta. Pyydä, että taivas selkenisi! Anna meille kaunis Vapunpäivä!
FLORIO. Eikös käki ole jo sitä teille luvannut? Katso ylös! Mitä näet?
MAIJA. Aurinko! Aurinko!
KAIKU. Aurinko! Aurinko! _(Panee sormen suulleen)._ Oi, suokaa anteeksi,
prinssini, ääneni on ollut sorruksissa kaksikymmentä minuuttia, enkä ole
senvuoksi voinut hoitaa virkaani, mutta nyt en voi enää vaieta.
FLORIO. Puhu, kaiku, ja anna iloisten äänten metsässä kajahtaa!
_(Koululapsia tulee näyttämölle, molemmilta sivuilta)._ Missä on
kapellimestarini?
KÄKI. Mitä käskee teidän korkeutenne?
FLORIO. Soita tanssin sävel! Kaikki lapset piiriin! Kaikki lehdet
lepattamaan! Kaikki linnut visertämään! Kaikki hyttyset katrillia
tanssimaan, -- mutta tarpeeksi etäälle!
_(Kaikki koululapset, perhoset, korennoiset ja sinivuokot tekevät piirin
prinssi Florion ympärille, joka ojentaa kätensä Maijalle. Kaiku puhaltaa
torveensa. Käki antaa merkin alkamaan, laulaen: kukkuu!)_