Henkilöt:
Isoäiti (75 vuotta).
Lotta (15 vuotta).
Kuvastinkuvia.
_Huone. On ilta ja kaksi kynttilää palaa pöydällä. Perällä varjostin.
Varjostimen keskiosassa vaan puitteet. Ovi, piironki, keinutuoli, palli.
Isoäiti kutoo sukkaa keinutuolissa. Lotta istuu pallilla hänen
jalkojensa juuressa._
LOTTA. Ajatteles, miten merkillinen päivä, isoäiti! Sinun
syntymäpäiväsi! Äiti ja isä ja kaikki serkut ja kaikki palvelusväki ovat
onnitelleet sinua, setä Fritz on pitänyt sinulle puheen, -- ja me olemme
laulaneet virren sinun kunniaksesi.
ISOÄITI. Jumalan kunniaksi. Jumala on kantanut minua käsivarsillaan läpi
vaihtelevien aikojen ja antanut minun kokea monta surua, mutta paljo
enempi armoa ja hyvin paljo rakkautta.
LOTTA. Tänään tahdon minä olla koko päivän sinun palvelustyttösi, tänään
ja kaikkina päivinä. Saanko olla, isoäiti?
[Kuva: Aikojen kuvastin.]
ISOÄITI. Saat, hyvä lapsi. Kaikki te kilvan koetatte minua ilahduttaa.
Minä tarvitsen niin vähän. Minä tiedän kyllä, että te pidätte minusta.
LOTTA. Isoäiti täytyy pukea, isoäidin hiukset täytyy suoria, isoäidin
täytyy saada istua mukavasti ja hauskasti, isoäidillä täytyy olla
valoisaa ja lämmintä ympärillään. Koirat eivät saa haukkua, ja ovet
eivät saa seisoa ra'ollaan, että huoneeseen tulee vetoa. Sitte sinä
tarvitset yhden, joka lukee sinulle ääneen. Mitä sinä kaikkein
mieluimmin haluat kuulla? Luullakseni Davidin 103:n psalmin.
ISOÄITI. Niin, lue se viimeiseksi tänä iltana. Lue Jumalan armosta ja
anteeksi antavasta rakkaudesta koko elämäni ajalla ja myöhäisenä elämäni
iltana.
LOTTA. Mutta onko tosiaankin totta, että sinä tänään täytät
seitsemänkymmentä viisi vuotta?
ISOÄITI. On. Jumala antaa ensimäisen numeron kasvaa, mutta toinen alkaa
aina alusta. Oli kerran aika, jolloin minäkin kirjoitin, niinkuin sinä
nyt, ikäni yhden ja viiden numerolla.
LOTTA. Todellakin! Onko isoäiti tosiaankin kerran ollut viisitoista
vuotias?
ISOÄITI. Miksi pidät sitä niin uskomattomana? Onko se niin mahdotointa,
että minun keltaiset poskeni ovat kerran olleet punaiset, minun
ryppyinen otsani sileä, minun harmaa tukkani ruskea ja minun kuihtuneet
käteni pehmoiset?
LOTTA. Ei, mutta isoäiti on ollut vanha, niin kauan kuin minä muistan.
ISOÄITI. Etsi piironkini ylimmäisestä laatikosta, niin löydät
muistokotelon nuoruuteni ajalta.
LOTTA _(etsii ja löytää laatikosta muistokotelon, metaljongin)._ Oi,
katsohan! Onko tämä nuori tyttö juuri sinä, isoäiti. Miten hyvältä hän
näyttää! Ja kuinka hän on minun oman äitini näköinen! Minä tahtoisin
olla hänen sijassaan!
ISOÄITI. Jos sinä olisit hänen sijassaan, niin olisit sinä se vanha
mummo, jota sinä sanot isoäidiksesi. Sinä joutuisit vaihtaessasi
tappiolle, pikku Lotta.
LOTTA. Ei, isoäiti! Katsos miten veitikkamaiselta ja iloiselta hän
näyttää! Noin kaunis ja noin hyvä en minä ole koskaan ollut.
Vaihdammeko?
ISOÄITI. Niin, mitäs ei uskaltaisi viidentoista vanhana tehdä! Rakas
lapsi, ajattele minun silmälasiani ja minun harmaita hiuksiani; ajattele
takanasi pitkää elämää monine koettelemuksineen ja edessäsi vuosien
lunta ja elämän ehtohämärää! Niin, totta on, että illan jälkeen sarastaa
uusi aamu, uusi nuoruus, joka ei koskaan kuihdu.
LOTTA. Kuta kauemmin tätä sinun nuoruudessasi otettua kuvaa katselen,
sitä paremmin tunnen sinut. Jotain nuorta ja lämmintä loistaa vuosien
lumen alta, kuten sinä sanot. Varmaankin senvuoksi, että sinä olet niin
ylen hyvä. Kas, nyt nauraa kuvasi muistikotelossa! Sinulla oli varmaan
hyvin hauska, kun olit nuori.
ISOÄITI. Oli kyllä; lyhyessä hameessa ollessamme hyppää koko maailma
harakkaa edessämme. Pitkässä hameessa kompastuu helpommin.
LOTTA. Onko sinulla ollut harmia? Unohda ne, isoäiti! Muista ainoastaan
se iloinen ja ihana seikka, että olet ollut noin suloinen tyttö! Siis,
vaihtakaamme! Sinä olet olevinasi minä, ja minä olen olevinani sinä!
ISOÄITI. No niin, etsi samasta laatikosta, josta löysit minun
valokuvani! Vasemmasta kulmasta löydät rasian ja rasiasta mustan
kuvastimen, jonka kerran sain eräältä köyhältä eukolta. Kun olin sinun
ikäisesi, menin eräänä päivänä metsään marjoja poimimaan ja näin siellä
mummon, joka oli taittanut jalkansa, makaavan avutoinna yhdessä
muurahaispesässä. Minä kannoin hänet kotiin ja hoidin häntä, kunnes hän
parani. Kiitollisuudesta antoi hän minulle kallehimman aarteensa,
taikakuvastimen, jonka keijukaisten ruhtinatar oli hukannut
aamuterheneen. Pidä varovasti kuvastinta, lapsi, sillä sellaista on
ainoastaan yksi koko maailmassa! Siinä näkee entiset, nykyiset ja
tulevaiset, aivan kuin ne eläisivät edessämme. Olen kätkenyt sen
kaikilta, mutta sinä saat sen nähdä, voidaksesi käsittää, mitä merkitsee
vaihtaa vuosia isoäidin kanssa.
LOTTA _(etsien piirongissa)._ Kuvastin? Täällä on rasia, jossa on
sormuksia ja helmiä... täällä on kilpikonnan-kuoresta tehty kampa, joka
on kullalla koristettu ... kuinka sinä olet rikas, isoäiti!... Ja täällä
on muistikotelo, jossa on isoisän valokuva. Oi, niin hieno
herrasmies!... Ei, mutta katsos! Täällä on kirjesalkku, jossa on
kirjeitä ja painetuita kukkia! Mutta missä on peili?
ISOÄITI. Peili on eräässä norsunluu-rasiassa.
LOTTA. Tässä on rasia. Miten kauniisti se on tehty! Kannessaan enkeli,
joka käy pyörivän pallon päällä.
ISOÄITI. Aika ja onni käyvät pyörivällä pallolla.
LOTTA. Isoäiti, minä pelkään! Minä en uskalla avata aikojen kuvastinta.
ISOÄITI. Niin, anna sen olla koskemattomana piilossansa. Meille voi olla
hyödyllistä nähdä menneitä aikoja, mutta ei tulevia!
LOTTA _(epäillen)._ Mutta nähdä samalla kertaa sekä menneitä että
tulevia! Nähdä kaikki, mikä on ollut, ja kaikki, mikä on tuleva!
Isoäiti, avaa sinä kuvastin ja minä katson sinun olkasi ylitse.
ISOÄITI _(ottaa rasiasta esille pienen kuvastimen)._ No, mitä sinä
tahdot nähdä?
LOTTA _(katsoen hänen olkansa ylitse)._ Rohkenenko? Saanko? Tahtoisin
nähdä sinut, isoäiti, viisitoistavuotisena.
ISOÄITI. Kuihtunut vanhus, muutu jälleen nuoreksi! Näyttäydy
jälkimaailmalle!
KUVA N:O 1. _(Nuori tyttö, 1830-aikaisessa puvussa ja pitkät palmikot
niskassa, tulee näkyviin varjostimen keskelle)._
LOTTA. Aivan kuin valokuva! Miten suloinen hän on! Saanko puhua hänelle?
ISOÄITI. Katsoa ja puhella saat, mutta et saa koskea häntä, sillä
silloin haihtuu hän ilmaan.
LOTTA _(hämillään)._ Mikä on neidin nimi?
KUVA _(niiaten)._ Nimeni on Beata Sophia Randers.
LOTTA _(kuiskaten)._ Se olet sinä, isoäiti. _(Ääneen kuvalle)._ Tunteeko
neiti tätä vanhaa rouvaa tässä keinutuolissa?
KUVA. En, en ole koskaan ennen häntä nähnyt.
LOTTA _(kuiskaten)._ Isoäiti, hän ei tunne sinua!
ISOÄITI. Miten voisi viisitoistavuotisena tuntea itseään
seitsemänkymmenen viiden vuoden vanhana?
LOTTA _(kuvalle)._ Minunkin isoäitini nimi oli Beata Sophia Randers,
ennenkuin hän meni naimisiin. Onko neiti nähnyt kapteeni Silfversparrea?
KUVA. Olen kyllä, hän on kadetti Haminassa. Minä tanssin hänen kanssansa
eilen, syntymäpäivänäni. Sotilasvaatetus pukee häntä, hän tanssii
valssia niin hyvin, että pää voipi aivan mennä pyörälle. Muutoin
nimitämme me tytöt häntä aina variksenpelättimeksi, sillä hän ei osannut
kerran ampua varista.
ISOÄITI. Niin ne tytöt! Me ilveilimme siihen aikaan joskus
Silfversparren kanssa.
LOTTA. Tietääkö neiti, että kadetti Silfversparresta tuli sitte minulle
isoisä?
KUVA. Älkää tehkö hänestä pilaa!
LOTTA. Hän meni naimisiin minun isoäitini kanssa, ja neiti itse on minun
isoäitini.
KUVA. Oi, miten hauskaa! Nöyrin palvelijasi; kunnioitukseni
isoäidillesi... Sano mulle, etkö sinä ole minun koulutoverejani
vapaaherratar Rosenin kasvatuslaitoksesta? Suo anteeksi, etten sua heti
tuntenut. Meitähän on niin monta.
LOTTA _(vilkkaasti)._ En ole koskaan kuullut puhuttavan Rosenin
kasvatuslaitoksesta. Mutta me olemme varmaankin tanssineet ja leikkineet
yhdessä. Mehän olemme saman ikäiset, mehän sinuttelemme toisiamme. Onko
sinusta hauskaa ajaa polkupyörällä?
KUVA. Kuinka? Polku...
LOTTA. Polkupyörällä. Minä osaan jo ajaa ja sinäkin saat pian oppia.
Sinun täytyy usein käydä meidän luonamme. Asutko sinä lähellä
rautatietä?
KUVA. Rautatietä? Mitä rautatietä?
LOTTA. Oikeata rautatietä tietysti. Onko teillä telefoonia, että voimme
joskus keskustella keskenämme? Sähkösanomien lähettäminen tulee liian
kalliiksi.
KUVA. Tele...? Sähkö...? Parlez vous français, mademoiselle?
LOTTA _(kuiskaten)._ Isoäitiähän puhuu ranskan kieltä!
ISOÄITI. Se olikin ainoa, mitä opimme vapaaherratar Rosenin
kasvatuslaitoksessa.
LOTTA _(ääneen)._ Miksikä sinä kysyt minulta, osaanko puhua ranskaa?
KUVA. Sinä käytät niin paljo vieraita sanoja. Minä tulen sinun luonasi
käymään. Missä sinä asut?
LOTTA. Missä minä asun? Täällä kotona tietysti.
KUVA. Näytä minulle merkkausliinasi. Minun on seinällä puitteissa ja
lasin takana.
LOTTA. Merkkausliina, mitä se on?
KUVA. Se on tietysti merkkausliina! Mutta suo anteeksi, äiti odottaa,
meidän täytyy ruveta leipomaan joululeipää ja kastamaan kynttilöitä.
ISOÄITI. Niin, sitä me saimme oppia kotona.
LOTTA. Mutta sitä minä en osaa! Mutta sinä olet niin kiltti ja iloinen,
että minun täytyy saada tanssia sinun kanssasi seitsemän kertaa
ympäri... _(Juoksee kuvan luo, koskettaa siihen ja kuva katoaa)._ Beata,
minne jouduit?... Hän katosi, isoäiti!
ISOÄITI. Minähän sanoin sen jo sinulle! Luuletko sinä, että minulla
viidentoistavuotiaana oli aavistustakaan polkupyörästä, rautatiestä,
sananlennättimestä ja telefoonista? Minä tiesin niistä yhtä vähän, kuin
sinä tiedät merkkausliinoista tahi kynttiläin kastamisesta. Mutta
sinähän halusit vaihtaa vuosia minun kanssani. Tahdotko nyt nähdä itsesi
minun ikäisenäni?
LOTTA _(hämmästyen)._ En, isoäiti, en uskalla. Minähän saisin nähdä
itseni katoavan!
ISOÄITI. Ole tyytyväinen, pikku Lotta, iloisine viisinetoista vuosinesi.
Kenties voin näyttää sinulle toisen pienen tytön, joka kuuluu
sinullekin. Tule vielä kerran tänne ja katso olkani ylitse, niin saat
nähdä tyttäresi-tyttären saman ikäisenä kuin itse nyt olet.
LOTTA. Tyttäreni-tyttären! Saanko minä tyttärentyttären?
ISOÄITI. Saat kyllä tyttären-tyttären, joka tulee vuorostaan nimittämään
sinua isoäidiksi.
LOTTA. Oi, isoäiti tekee minusta pilkkaa!
ISOÄITI. Kaikki on mahdollista. Lotan tyttärentytär, astu esiin!
_(Lotta menee entiselle paikalleen keinutuolin taakse. Kuva n:o 2, nuori
tyttö tulee esiin varjostimen takaa, hän on puettu omituiseen
tulevaisuuden pukuun, punainen nauha vyöllä, silmälasit nenällä, lyhyt
piippu suussa; hänellä on lyhyeksi leikattu tukka ja tohtorinhattu
päässä; lukee erästä kirjaa. Äänettömyys)._
ISOÄITI. No, etkös kysy mitään?
LOTTA _(kuiskaten)._ Hän näyttää kopealta. Hän on kuusta pudonnut.
_(Ääneen). _ Mikä sinun on nimesi?
KUVA _(katsoo ylös kirjasta)._ Mitä tarkoitatte?
LOTTA. Minä kysyn sinun nimeäsi?
_(Kuva kääntää hänelle selkänsä)._
LOTTA. Vai niin, anteeksi! Mikä on tohtorittaren nimi, jos rohkenen
kysyä?
KUVA _(kääntyy takaisin)._ Magneta Hypothenusa Problem,
sosiaalidemokratiian tohtori, palvelijanne.
LOTTA. Rohkenenko kysyä, mikä tuo kirja on, jota tohtori Magneta
Hypothenusa Problem noin ahkerasti tutkii?
KUVA. Se on »20:nen vuosisadan edistys», jonka on kirjoittanut sama
kirjailija, joka myös on kirjoittanut »19:sta vuosisadan raakuus».
LOTTA. Hyvin hauskaa tohtorittaren esi-isille. Suorittaako tohtoritar
pian ylioppilastutkinnon?
_(Kuva kääntää hänelle jälleen selkänsä)._
LOTTA. Anteeksi! Minun aikanani käytiin vielä tohtorin ijällä koulua.
KUVA _(kääntyy jälleen)._ _Meidän_ aikanamme käy koulu sähköllä
kuusikymmentä kilometriä tunnissa.
LOTTA. Vai niin. Opetetaanko koulussa myöskin tupakoimaan?
KUVA. Kaikki sivistyneet tytöt polttavat nykyään apelsiinin siemeniä.
LOTTA. Vai niin. No, mitä muuta koulussa saa oppia? Osaako tohtori
hypätä harakkaa?
KUVA. Olkaa hyvä ja lausukaa ajatuksenne tieteellisemmin!
LOTTA. Tahdon koettaa. Osaako Magneta olla nuori, iloinen, vallaton?
Osaako Hypothenusa tanssia? Ymmärtääkö tohtoritar Problem tehdä
kepposia? Osaako hän nauraa ja itkeä, kuten viisitoista vuotiaana
nauretaan ja itketään?
KUVA _(ylpeästi)._ Minä osaan kaikkea, paitsi vastata sopimattomiin
kysymyksiin.
LOTTA _(suuttuneena)._ Mitä nyt, neiti Luonnonvoima? Tokko hän tietää,
että olen hänen isoäitinsä?
KUVA. Harakan isoäiti sinä olet etkä minun ... antediluvian!
LOTTA _(kuiskaten)._ Mitä se merkitsee isoäiti? Antediluvian?
ISOÄITI. Se on olento, joka on syntynyt ennen vedenpaisumusta.
LOTTA. Vai niin. Tietääkö Hypothenusa, että ennen vedenpaisumusta
antoivat isoäidit epäkohteliaille lapsenlapsilleen vitsaa?
_(Juoksee esiin ja tarttuu kuvan silkkivyöhön. Kuva katoaa)._
LOTTA _(silkkinauha kädessä)._ Sanoa isoäitiään antediluviaaniksi! Minun
äitini on antanut minulle vitsaa vähemmästäkin... Mutta minne joutui
Hypothenusa?
ISOÄITI. Kysele kuvastinkuvaa! Kas, sinä sait silkkinauhan käteesi! Ajan
punainen kummitus on ainoa, joka on jälellä tulevaisuuden aaveesta.
LOTTA. Minäkö olisin tuollaisen krokotiilin isoäiti! Ei, mummo, minä en
mene koskaan naimisiin!
ISOÄITI. Ei koskaan ... viidentoista vanhana.
LOTTA _(tarkastaa silkkinauhaa)._ Mitä tämä merkitsee? Kaikki muu on
harhanäköä, mutta tämä nauha on todellinen punainen silkkinauha, jonka
olen nähnyt jossain tätä ennen. Olisivatko Constance ja Louise
pukeutuneet kujeillakseen kanssani? Mutta serkkuni eivät ole ilmaa,
niistä voi pitää kiinni. Poltanko tämän silkkinauhan? En polta! _(Sitoo
nauhan vyötäisilleen)._ Onhan uusin kuosi pukea itsensä sillä tavoin
kuin viisikymmentä vuotta tämän jälkeen pukeudutaan. Mutta anna minulle
kuvastin, isoäiti, nyt tahdon ottaa korkeimman arvosanan historiassa.
Mitä minä välitän tulevista vuosisadoista? Pitäkööt huolen itsestään!
Minä tahdon nähdä Semiramin riippuvat puutarhat, Cæsarin tulon Roomaan
ja Columbuksen, kun hän löysi Amerikan. Minä annan sinun äidinäitisi
tulla esiin ja niiata sinulle. Minä annan isän-isäni isän juosta
»niijamaijaa» ja vetää perässään koko lauman esi-isiänsä aina Aatamiin
asti. Anna minulle kuvastin, isoäiti, minä tahdon nähdä Eevan
paradiisissa!
ISOÄITI. Hiljaa, hiljaa, pidä varovasti kuvastinta! Velhon kapineihin ei
ole luottamista! Paradiisissa oli käärme.
LOTTA _(ottaa peilin ja vilkuttaa riemuiten sitä)._ Minä tahdon poimia
kirsikan elämän puusta ja omenan tiedon puusta. Minä tulen jakamaan sen
sinun ja äidin ja isän ja kaikkien ihmisten kanssa. Isoäiti Eva, astu
esiin ja salli minun nähdä paradiisi!
KUVA N:O 3. _(Pitkä, valkoinen kummitus, jonka ympärille on kääriytynyt
suuri käärme, astuu esiin varjostimesta)._
ISOÄITI. Varo itseäsi lapsi!
LOTTA. Hui ... käärme! Se matelee tänne päin! Isoäiti, puolusta minua!
_(Hän pakenee, kompastuu ja putoaa. Kuva katoaa)._
ISOÄITI. Hyvästi Semiramis, Cæsar, Columbus, Eeva ja paradiisi! Lapsi,
lapsi, sinä olet lyönyt maailmanhistorian kappaleiksi!
LOTTA _(nousee hämmästyneenä)._ Onko käärme poissa? Hui, kuinka se
peljästytti minut! Mutta ... minä luulen, että kuvastin on mennyt rikki!
_(Kokoaa palaset)._ Eikö sitä voi liimata, isoäiti? On olemassa
eräänlaista kittiä, jolla on nimenä »Älä itke».
ISOÄITI. Ei varjoja voi liittää yhteen! Ei mikään kitti voi tehdä
menneitä aikoja jälleen ehyiksi! Ne ovat olleet ja menneet ikipäiviksi.
LOTTA _(nyyhkyttäen pallilla ja nojaten isoäidin polveen)._ Minä olen
lyönyt maailmanhistorian kuoliaaksi... Minä olen surmannut tulevaisuuden
... ja sen olen tehnyt oman isoäitini syntymäpäivänä!
ISOÄITI. Älä sure, lapseni. Sinä olet särkenyt muiston hauraan lasin;
tee itsellesi uusi kuvastin tulevaisuuden toivoa varten. Paranna
särkyneitä ihmissydämiä! Monet tahtovat tietää tulevaisia asioita ja
vapisevat kuitenkin niiden outoa kaukaisuutta. Anna niille parempi
kuvastin, joka ei koskaan putoa kappaleiksi. Anna heille Jumalan
kaitselmus, joka tekee meidät ymmärtäväisiksi menneiden aikain suhteen
ja levollisiksi tulevaisuuteen nähden!... Tahdotko vieläkin vaihettaa
vuosia kanssani?
LOTTA _(katsoo kysyvästi isoäitiin)._ Tahtooko isoäiti vaihettaa minun
kanssani?
ISOÄITI. En, lapseni. Uusi aika tarvitsee uusia voimia ja jokaisella
ajalla on rajansa. Onnelliset me, jos olemme voineet täyttää aikamme
tarkoituksen! Elä parhaimman hyväksi ajallasi, kuten minä olen ajallani
elänyt!
LOTTA. Kuinka sinä olet hyvä, isoäiti!
_(Esirippu laskee)._