Petter Marttinen tuli jauhojansa hakemaan myllystä. -- Niin ja niin
paljo tulee olla jauhoja, -- arveli Petter, -- sillä niin ja niin paljo
rukiita minä tänne toin.
-- Niitä tulee olla yksi kappa enempi, -- vastasi Mylly-Matti.
-- Ei, mutta, -- sanoi Petter.
-- Kyllä, mutta, --- sanoi Matti, -- sillä niin ja niin paljo sinä tänne
toit.
Matti oli itsepäinen. Ja mitäs Petter rupeaisi kinastelemaan, koska hän
sai enempi? Mutta se, joka oli suutuksissaan, oli myllärin Maija.
-- Kuuleppas nyt Matti, -- sanoi hän ukolleen, sinä olet niin typityhmä,
että sinä voit syödä lusikan puuron mukana. Miksi sinä lahjoitit
Petterille kapan jauhoja, kun ei hän niitä tahtonut ottaa?
-- Koska ne oikeuden mukaan olivat hänen, -- sanoi Matti viattomasti.
-- Hänen ja hänen? Sinun ne olivat, koska ei hän tahtonut niitä ottaa.
Tulee aina pitää puoliaan, tulee olla ovela.
Matti ihaili Maijan tavatonta ymmärrystä. Hän piti kyllä puoliaan, hän
oli ovela, hän! Mutta eräänä päivänä valitteli hän:
-- Rotat syövät meidät kokonaan.
-- Eivät ne ole minuun koskeneetkaan, -- sanoi Matti.
-- Ne syövät kaikki mitä meillä on, -- selitti Maija.
-- Yöllä ovat ne syöneet reijän Mikkolan säkkiin.
-- No, viritä hiirenloukkuja!
-- Luuletko, että ne menevät pyydyksiin? Mitä vielä, siksi ovat ne liian
viisaita. Mutta nyt olen minä ovelampi niitä. Minä viritän rotansakset
ja kylvän jauhoja niiden päälle, niin että ne näkevät vaan jauhot.
Maija viritti rotansakset myllynlattialle ja riputti jauhoja niiden
päälle. Vähän ajan perästä kuuli hän Pikku-Matin huutavan niin kovasti,
että se kuului, vaikka myllynratas kolisi.
-- Mikä poikaa vaivaa? --
Pikku-Matti oli kolmivuotias vapautta rakastava mies; hän vaelteli
ympäri ilman poliisia. Nyt oli hänen oikea jalkansa tarttunut kiinni
rotanpyydykseen.
-- Saitko sinä jotain? -- kysyi Matti suppilon kautta myllyn
ylikerrasta.
-- En muuta kuin yhden pojan, joka on tyhmän isänsä kaltainen, --
vastasi Maija, irroittaen pojan rotanpyydyksestä.
-- Nyt tulen olemaan viisaampi, -- ajatteli Maija. -- Mitä ne välittävät
pienistä loukuista? Nyt tulen virittämään kokonaisen vuoren niille. --
Sitte otti Maija vanhan hyljätyn tomuluukun, joka oli raskas kuin ovi,
asetti sopivan puikon sen alle ja puikon alle palan paistettua juustoa.
-- Haju viekoittelee ne tänne ja täällä tulee kestit. Koko rottaparvi
rupeaa jyrsimään kilpaa, ja, puksis, putoaa luukku.
Seuraavana aamuna oli Maija utelias. Oikein, luukku oli pudonnut, mutta
reuna oli ylhäällä. Vähemmän kuin kuusi ei niitä voinut olla, kenties
oli niitä koko tusina. Maija nosti riemuissaan luukkua ja löysi parhaan
kanansa, joka oli aivan litistyneenä rottien vuoren alla.
-- Saitko jotain? -- huusi Matti suppilon kautta.
-- Sain, -- vastasi Maija puoleksi itkien, -- minäkin rupean tulemaan
sinun kaltaiseksesi, isä! Kuinka minä voinkaan unhoittaa, että kanoilla
on tapa pistäytyä myllyyn, saadakseen osansa jyväsäkeistä?
Nyt loppui vähäksi aikaa sota rottia vastaan. Mutta nuo kiittämättömät
kuokkavieraat käsittivät niin vähän Maijan rauhaa rakastavaa
ajatustapaa, että ne tulivat yhä julkeammiksi. Vihdoin nakersivat ne
rikki Matin saappaat ja Maijan sukat.
-- Kas niitä, miten hyvä ruokahalu niille on tullut! -- sanoi Matti.
-- Ei, nyt ei auta mikään muu, kuin että lainaamme lukkarin kissan. Se
kuuluu olevan oikein mainion viisas rottakissa, lukkarin muorin sanojen
mukaan.
-- Niin, niin, -- sanoi Matti. -- Kunhan hän vaan ei sinua narraisi.
-- On kai minulla sentään enemmän ymmärrystä kuin kissalla ja sinulla,
-- tiuskasi Maija.
Maija sai lainaksi lukkarin kissan ja kestitsi sitä niin maidolla ja
jauhopuurolla, ettei mirri ollenkaan välittänyt rotista.
-- Vai niin, -- sanoi Maija, -- aijotko sinä olla minua ovelampi? --
Sitte antoi hän mirrin nähdä nälkää kaksi päivää sillä seurauksella,
että mirri söi häneltä parhaan kukonpojan. Jotainhan täytyy saada, kun
on pyydetty vieraaksi.
-- Saitko jotain? -- kysyi Matti.
-- Sellainen! Odotappas, nyt saat ensin nähdä nälkää ja sitte sinut
suljetaan myllyyn!
[Kuva]
Mirrin oli nälkä ja hän asettui vahtimaan, nyt vihdoinkin hoitaakseen
virkaansa. Rotan hajua oli siellä joka nurkassa. Mutta rotat olivat yhtä
oveloita kuin mirrikin, eivätkä tulleet ulos koloistaan. Mirri sai
odottaa. Mutta mirri ei ollut suotta niin mainion viisas, miksi
lukkarinmuori oli häntä kehunut. Tuolla oli tyhjä säkki myllyn
lattialla. -- Jos minä nyt menen säkkiin, -- ajatteli mirri, -- niin
tuntevat rotat ainoastaan jauhojen hajun ja luulevat, että minä olen
juossut pois.
Niin, mirri kömpi säkkiin. Mutta sitä ei hänen olisi pitänyt tehdä.
Sillä Matilla oli paljo tänä yönä jauhatettavaa ja hän kulki lyhty
kädessä myllyssä nähdäkseen, oliko jyviä suppilossa, etteivät kivet
kuumenisi. Silloin liikkui jokin tyhjässä säkissä. -- Vai niin, --
ajatteli Matti, -- ovatko ne nyt tuolla? Nyt ei niille enää kelpaa
saappaat ja sukat, nyt täytyy niille olla säkin parhaat jauhot. Mutta
minä ne kyllä narraan. Ovela täytyy olla.
Matti sitoi varovasti säkinnuoran kovaan solmuun, heitti säkin selkäänsä
ja meni myllynrännille. Vesi virtasi, Matti piti säkkiä niin kauan veden
alla, että rottien varmaankin nyt jo täytyi olla kuolleina. -- Miten ne
potkivat ja vinkuvat ne raukat! -- ajatteli Matti. -- Oih! Sellaista
inhoittavaa työtä. Mutta nyt minä narraan Maijaa, joka on niin
käsittämättömän ovela!
Kun kaikki säkissä oli hiljaa, meni Matti kotiini otti säkin mukaansa ja
pani sen tuolille sängyn viereen, jossa Maijan hame riippui. Aamulla
aikoi Maija ottaa hameensa, mutta löysi hämmästyksekseen märän säkin.
-- Mitä siinä on? -- sanoi hän.
-- Siinä on uusia perunoita, -- sanoi Matti. Niin viisas ei hän ollut
mielestään ollut eläessään. Uusia perunoita! Ja sitte ne olisivatkin
noita kauan turhaan pyydystettyjä rottia! Matti nauroi, niin että putosi
säkin päälle istumaan.
-- Kuules nyt, ukkoseni, -- sanoi Maija epäilevänä, -- sinä olet luotu
narrattavaksi, mutta et muita narraamaan. Avaa heti säkin nuora!
Umpisolmu leikattiin auki, ja siellä makasi lukkarin ylistetty mirri
aivan näköisenään, mutta sillä erotuksella, että hän nyt oli kuollut.
Matin tavatoin iloisuus sai ällistävän lopun.
-- Tyhmä, tyhmä, tyhmä, tyhmä! -- olivat ensimäiset sanat, jotka Maija
sai kuuluviin hämmästyneiltä huuliltaan. Hän olisi voinut lisätä sanat,
joita niin usein on syytä puheeseen liittää: -- tyhmästi, mutta hyvässä
tarkoituksessa!
Kun hän jälleen oli saanut takaisin palasen entistä rohkeuttaan, lisäsi
hän: -- Nyt ei auta muu, kuin että koko mylly täytyy polttaa!
-- Tokkohan? -- sanoi Matti.
-- Täytyy, -- sanoi Maija, -- sillä ihmisen tulee olla ovela.
-- Tokkohan? -- sanoi Matti vielä kerran.