Oletkos kuullut puhuttavan Löfin Riikasta, joka tahtoi mennä taivaaseen
punaiset kengät jalassa? -- Mitä ihmettä? Mennä taivaaseen? -- Odota
hiukan! Löf oli uutisasukas, joka raivasi metsää ja oli rakentanut
itselleen mökin sen suuren joen rannalle, joka laskee Oulunjärveen.
Lehtinen oli hänen oikea suomalainen nimensä, mutta kaupungissa oli joku
kääntänyt hänen nimensä Löfiksi, se oli muka hienompaa. Kunnollinen
työmies hän oli, ja hänen vaimonsa oli yhtä ahkera. Talvella hoiti vaimo
kahta lehmää ja kahta lammasta, mutta kesällä auttoi hän miestään tervan
poltossa, ja elukat saivat parhaastaan tulla omin neuvoin toimeen,
paitsi silloin, kun satuttiin saamaan kylästä joku paimenpoika
ruokapalkalla.
Heidän ainoa rikkautensa oli tyttö, jonka nimi oli Erika ja jota
kutsuttiin Riikaksi. He olisivat kyllä toivoneet itselleen poikaa, joka
kerran olisi auttanut isää tervahaudalla, mutta Riikka oli jo
seitsemännellä, eikä hänellä vielä ollut veljeä.
Kirkolle ei ollut pitkältä, mutta kylään oli pitkä matka, ja Riikalla ei
ollut ketään, jonka kanssa olisi leikkinyt, kun vanhemmat olivat
metsässä. Mutta Riikka ei ollut neuvotoin. Hän teki itselleen lehmiä
männynkävyistä, pani niille tikuista neljä jalkaa, kaksi sarvea ja
hännän. Ne asuivat hänen navetassaan tuvanportaan alla, mutta Riikalla
itsellään oli oma tupa ja talo erään suuren kiven takana veräjän luona.
Joka aamu vei hän lehmät laitumelle ja joka ilta kotiin lypsettäväksi.
Särkyneen lautasen palaset olivat olevinaan viilipyttyjä. Yhtä hauska se
oli. Lehmät olivat siivoja lehmiä, jotka eivät koskaan juosseet hänen
luotaan metsään, eikä mitkään karhut niitä ahdistelleet. Männynkävythän
osasivat puskea.
Riikalle juohtui mieleen, että lehmien seurassa tulisi olla lampaita.
Hän löysi metsästä leppien siemennuppuja ja teki niille jalat. Ne olivat
pikku lampaita; niitä ei hän voinut lypsää, sillä lampaita ei lypsetä.
Mutta leppien siemennuput eivät olleet yhtä kuuliaisia kuin männynkävyt;
ne pyörivät pois tuulen mukana, linnut nokkivat niitä ja saivat tikkuja
kurkkuunsa.
-- Minä tarvitsen paimenpojan, -- ajatteli Riikka. -- Enhän minä voi
olla koko päivää metsässä lampaita paimentamassa. Minunhan täytyy
puhdistaa tupani ja lakaista lattiani. Jospa minä saisin veljen
paimenpojaksi! Rakas Herra Jumala, anna minulle pieni veli!
Riikka oli joka sunnuntai kuullut isän ja äidin lukevan Jumalan sanaa.
Hän tiesi, että Jumala on hyvä, että Hän mielellään antaa, jos Häneltä
pyytää jotain hyvää, ja että Hän asuu taivaassa. Ja tapahtui, että
Jumala, joka aina kuulee lasten rukoukset, nytkin kuuli pikku Riikan
rukouksen ja antoi hänelle veljen paimenpojaksi tahi johonkin muuhun
toimeen maailmassa.
Kun Riikka palasi tupaan, näki hän suureksi ilokseen pienen veljen
samassa kätkyessä, jossa hän itse oli muutamia vuosia ennen nukkunut. --
Äiti, äiti, -- huusi hän, -- Jumala on antanut minulle paimenpojan! Anna
hänen heti tulla minun kanssani lammasten luo metsään!
-- Odota vähän! -- sanoi äiti.
Isä sanoi: -- Odota, kunnes pikku veljesi on oppinut kävelemään!
Pojalle annettiin nimeksi Maunu, ja Riikka odotti koko kesän, syksyn,
talven ja kevään, mutta vielä seuraavan kesän alussa osasi Maunu
ainoastaan ryömiä niinkuin koiranpenikka, sillä jalat eivät häntä
kannattaneet. Riikan lehmät ja lampaat olivat talven ajan asuneet takan
alla padan kanssa, mutta nyt täytyi niiden päästä laitumelle, ja heti
kun lampaat tulivat ulos, vei tuuli ne mukanaan. Riikan kärsivällisyys
loppui. -- Rakas Herra Jumala, -- pyysi hän, -- opeta Maunu käymään,
että saisin hänestä paimenpojan!
Riikka toivoi, että Maunu hänen tupaan tullessaan juoksisi häntä
vastaan. Mutta ei, Maunu ryömi entiseen tapaansa, eikä Riikka voinut
käsittää, miksi Jumala ei auttanut. -- Kenties ei Hän ole kuullut minua!
Kenties täytyy minun mennä Hänen luokseen taivaaseen, että Hän oikein
kuulisi pyyntöni!
Eräänä lauantai-iltana hämärän ajalla saapui taloon kuljeskeleva suutari
raskas pussi seljässä. Isä oli ulkona ja Riikka oli lehmiensä luona;
äiti kehräsi tuvassa ja suutari latoi pöydälle joukon kenkiä, joita
hänellä oli sekä suurille että pienille. Äiti osti isälle parin pieksuja
ja itselleen puukengät. Lapset eivät nyt mitään kenkiä tarvinneet;
Riikka kulki avojaloin, ja Maunu sai odottaa, kunnes hän oppi
kävelemään.
Mutta suutari oli itsepäinen. Hänellä oli pienet pieksut juuri Riikkaa
varten ja kun ei äiti tahtonut niitä ostaa, veti hän pussistaan esiin
parin punaisia sahviaanikenkiä, jotka olivat jollekin herraslapselle
tilatut.
-- Menkää matkaanne! Tuollaista turhamielisyyttä! Mitä minä tuollaisilla
koruilla tekisin? -- vastasi äiti.
-- Ostakaa nyt sentään, -- pyysi suutari liikuttavasti; -- saatte ne
puolella hinnalla. Minä tein ne herrastalon pienelle neidille, mutta ne
eivät sopineet hänelle, ja niin sain minä, köyhä mies, pitää ne ja
menettää kaiken sen, mitä ne olivat minulle maksaneet.
Liekö sitte syynä ollut äidin hyvä sydän, vaiko se, että kengät sai
puolella, pääasia on, että äiti lopuksi osti nuo punaiset kengät. Ne
piti säilytettämän lukitussa arkussa. Riikka ei saisi niitä nähdä,
ennenkuin hän tuli ymmärtäväisemmäksi. Kengät olivat tehdyt yhdentoista
vuoden vanhalle tytölle. Ja kun arkku oli ullakolla, mutta äidin täytyi
mennä lehmiä lypsämään, niin asetti hän kengät toistaiseksi
nurkkakaappiin.
Keväällä oli taloon tullut sokea ruotimummo, jonka piti olla talossa
kolme kuukautta. Seuraavana sunnuntaiaamuna, kun isä ja äiti menivät
kirkkoon, lupasi ruotimummo heidän poissa ollessaan hoitaa taloa ja
lapsia. Riikka tuuditti pikku veljeä ja mietiskeli, milloinkahan Jumala
antaisi sille niin lujat jalat, että se kykenisi hänelle paimenpojaksi.
-- Onko taivaaseen pitkä matka? -- kysyi hän ruotimummolta, joka istui
ja luki ulkoa vanhoja virsiä, joita hän ei enää voinut lukea kirjasta.
-- Muutamilla on pitkä matka ja muutamilla lyhyt, -- vastasi mummo, --
mutta hyvillä lapsilla ei ole koskaan pitkältä taivaaseen. Heidän tulee
vaan muistaa, että tie on kapea ja tien molemmilla puolilla on syvät
ojat: oikealla puolen maailma ja vasemmalla puolen synti. Eikä sitä niin
tarkasti tiedä, mitä alla on. Mutta sen, joka tahtoo taivaaseen vaeltaa,
tulee kulkea varovasti ja katsoa suoraan eteensä; ei saa katsella
oikealle, ei vasemmalle, eikä tielle jalkojensa alla.
Riikan miettiessä, mitähän nämä sanat merkitsivätkään, sattui hänen
katseensa puoliavoimeen nurkkakaapin oveen, ja siellä kiilsi jotain
punaista. Äiti oli kiireissään sunnuntai-aamuna unohtanut kätkeä
punaiset kengät kirstuun.
Riikka tuli uteliaaksi, kiipesi hiljaa penkille ja veti kengät esiin.
Oi, niin kauniit kengät! Näin koreata ei hän ollut koskaan ennen nähnyt.
-- Ne ovat liian pienet äidille, ne ovat varmaankin minua varten tehdyt!
Sitte koetti hän kenkiä. Niin, vähän liian isot ne olivat, mutta sitte
ne eivät purista varpaita. Oi, miten hienoa! Ja samassa juolahti hänelle
mieleen, että nythän hän voisikin mennä taivaaseen. Ei hän voinut mennä
sinne avojaloin, mutta näin hienoissa kengissä Jumala kyllä hänestä
pitäisi.
Tuossa tuokiossa oli hän ulkona, eikä köyhä, sokea ruotimummo huomannut
mitään. Mistä Riikka nyt löytäisi Jumalan? Taivas oli niin suuri ja niin
korkea... Mutta jos hän menisi vanhan, kyhmyisen männyn luo, jonne hän
näki auringon eilis-iltana laskeutuvan? Aurinkohan menee Jumalan luo
nukkumaan; siis täytyy Jumalan asua kyhmyisen männyn takana.
Riikka kiirehti askeleitaan. Hän tahtoi joutua takaisin päivälliseksi.
Joka toisella askeleella katsoi hän jalkoihinsa. Kengät olivat niin
pehmoiset; tikut ja kivet eivät ollenkaan tuntuneet. Kengät laahasivat
hiukan, koska olivat liian suuret, mutta ei se haitannut sitä, joka oli
tottunut käymään avojaloin.
Kuitenkin oli jotain hyvin kummallista noissa uusissa kengissä. Sillä
kaikkialla missä Riikka kulki, tuntui hänestä, kuin olisi joku huutanut
hänen jälkeensä. Veräjä sanoi: -- Minnekäs Riikka on matkalla niin
kauniissa kengissä? Tie sanoi: -- Varo kenkiäsi, etteivät kastu
rapakossa! Aita sanoi: -- Kiipeä minun ylitseni, jos uskallat niin
koreilla kengillä! Ja harakka ladonkatolla nauroi: -- Anna minulle
kenkäsi, Riikka, näethän, että olen avojaloin!
Tie kulki lähellä joen rantaa ja sielläkös syntyi sipinää suuressa
koskessa, kun Riikka tuli lähemmäs. Kaikki aallot, kaikki kivet ja
kaikki hyppivät kalat huusivat: -- Riikka, Riikka, Riikka, me olemme
niin köyhiä, anna meille punaiset kenkäsi!
Eikä asia muuttunut paremmaksi, kun hän tuli kyhmyisen männyn luo ja
istahti lepäämään eräälle kivelle. Siellä oli suuri muurahaispesä männyn
juurella; sata muurahaista tahtoi kiivetä hänen jaloilleen ja syödä
hänen kenkänsä. Heinäsirkka oli yhdellä hyppäyksellä hänen hameensa
liepeellä, kihnutti jalkojansa ja sanoi: -- Muurahaiset ovat niin
nälkäisiä, Riikka, anna niille punaiset kenkäsi!
-- Etkös häpeä! -- sanoi Riikka, hyppäsi seisoalleen ja puisti elukat
itsestään. Mutta nyt oli hän männyn luona, ja missäs oli taivaaseen
vievä ovi? Yhtä kaukana oli yhä männynkin takana taivaan sininen reuna.
Eikö taivaassa ollutkaan ovea? Tahi kenties ei Jumala ollut kotona?
Kenties oli hän kirkossa?... Niin, nythän oli sunnuntai! -- Miten tyhmä
olinkaan, -- ajatteli Riikka. -- Tänään on Jumala kirkossa. Minun täytyy
mennä sinne.
Oli vielä hyvä matka kirkolle, mutta Riikka astui reippaasti. Hän oli
ollut ennen siellä isän ja äidin kanssa jouluaamuna ja silloin oli
hänellä ollut sukat ja virsut, mutta nyt oli hän paljo hienompi.
Riikka tuli kirkkoon jumalanpalveluksen kestäessä. Siellä oli paljo
väkeä ja kaikki penkit olivat täynnä. Riikka tunkeutui sisälle ja istui
käytävän lattialle. Silloinhan hänen täytyi ojentaa jalkansa, niin että
kaikki saivat nähdä hänen punaiset kenkänsä. -- Mitähän ne pitävät minun
punaisista kengistäni, -- ajatteli Riikka. Pappi saarnasi ja messusi,
urut soivat, kansa lauloi virsiä, mutta Riikka ei kuullut mitään, hän
näki vaan punaiset kenkänsä ja ajatteli, mahtoiko kirkossa olla muita
yhtä koreita kuin hän.
Jumalanpalvelus loppui, kansa virtasi ulos kirkosta ja Riikka meni myös.
Kuka veti häntä hameesta kirkon portailla? Äiti se oli, hänen oma
äitinsä, ja heti jälessä tuli isä. -- Rakas lapsukaiseni, kuinka sinä
olet yksin tänne tullut?
-- Minä menin taivaaseen pyytämään Jumalalta, että hän opettaisi Maunua
kävelemään, mutta Jumala ei ollut kotona. Minä luulin hänen olevan
kirkossa.
-- No löysitkö sinä hänet kirkosta? Oletko sinä rukoillut oikein
hartaasti, niinkuin Jumalaa tulee rukoilla?
Ei, sitä ei Riikka ollut tehnyt. Hän häpesi sitä tunnustaa. Hän oli
aivan unohtanut, mitä varten hän oli tullut kirkkoon.
-- Minä ymmärrän, -- sanoi äiti, joka nyt huomasi punaiset kengät, --
sinä et tiedä parempaa. Onhan suuriakin ihmisiä, jotka eivät ajattele
muuta kuin turhamielisyyttä kirkossa. Heitä nyt pois koristuksesi, ja
kulje meidän mukanamme avojaloin kotiin!
Riikka totteli. Äiti tarkasteli kenkiä. Ne olivat lintassa, likaiset ja
repaleet. -- Miksi en lukinnut heti pahuksia arkkuuni? Nyt eivät ne
kelpaa mihinkään muuhun, kuin lapselleni turhamielisyyttä opettamaan.
Tule Riikka!
Kotimatkalla tulivat he kosken rannalle. Kivet, virta ja kalat ilkkuivat
kuten ennenkin: -- Riikka, Riikka, me olemme köyhiä, anna meille
kenkäsi!
-- Kuule, äiti, mitä ne sanovat!
-- Mitä ne sanovat?
-- Ne sanovat: me olemme niin köyhiä, anna meille kenkäsi!
-- No, eivät ne tule rikkaammiksi siitä aarteesta. Mutta saakoot
mielellään, mitä tahtovat.
Ja niin heitti äiti punaiset kengät koskeen. Riikka näki niiden
tanssivan aalloilla, kunnes virranpyörre ne nielasi. -- Voivatkohan
kalat uida niissä, -- ajatteli Riikka. Mutta hänellä oli itku kurkussa.
Ei hän koskaan maailmassa saisi enää niin kauniita kenkiä.
-- Älä itke, -- lohdutti äiti. -- Mitä' sinä luulet, että Jumala olisi
sanonut, jos sinä olisit tullut hänen luokseen punaisissa kengissä.
Jumala olisi sanonut: -- Välitänkö minä sinun punaisista kengistäsi?
Pois luotani, turhamielinen sydän! Minun luokseni tulevat ainoastaan
köyhät ja nöyrät ihmiset, ja ne tulevat kaikki avojaloin!
Riikan pyyhkiessä kyyneleitään tapahtui, kun he tulivat kotiin, että
ruotimummo tuli heitä vastaan pikku Maunun kanssa, joka nyt otti ensi
askeleitaan omin jaloin. Ja Riikka tuli niin iloiseksi, että hän aivan
unohti punaiset kenkänsä. Jumala on niin ihmeellisen hyvä, että hän
kuulee nekin rukoukset, jotka ihminen on ainoastaan ajatellut, mutta
unohtanut rukoilla.
[Kuva]