Hei, Antti ja Martti ja Tiina ja Mai,
Nyt nuotalle! Tuotte mun nuttuni kai!
Mitä tekee, jos hiukkasen puhaltaa,
Nyt Mikon aikana siikoja saa.
Jos meri se hyrskyy
Ja vettä jos tyrskyy,
Niin äyskäri mukahan ottakaa!
Kas nyt on mun verkkoni aalloilla noin!
Sen jällehen hinata takaisin voin.
Seis, nuoria tuolla te loiskuttakaa,
Ei siika nyt verkosta karata saa!
Ja Tiinako että
Nyt pelkäävi vettä!
Sä hametta nosta ja laulele vaan!
Mä muistan, kun kesällä laulusi soi,
Kun nuotta runsaasti kaloja toi,
Ja silakat välkkyi kuin hopea vaan.
Sun reipasta työtäs mä kiitellä saan.
No, mitäs se luikkaa
Nyt Kallea, suikkaa?
Hän piankin suuttuvi Amerikkaan.
Ja vaikk' olis rikaskin Amerikka,
Ja siellä lohia, silakoita,
Niin ennen mä puuroni kotona syön
Ja täällä teen ankaran merellä työn.
Ja naureksin noita
Herras-onkijoita,
Kun liejussa tekevät turhasti työn.
Mä merellä keinuva oon merimies,
Mun purteni viikinkiretkiä ties. --
On peltoni meri, sielt' leipäni saan,
Siell' eloni pursi se keinuvi vaan.
Jos purteni hukkuu
Ja aalloille nukkuu,
Niin pääsen mä taivahan satamaan.
[Kuva: Tuttemuj.]
[Kuva: Tuttemuj.]
Hän oli pieni miehen alku, nelivuotias vain, mutta mies hän oli
mielestään, pieni ja reipas. Tuttemuj oli hänen nimensä. Se nyt oli
liikanimi vain; isä ja äiti kai tiesivät enemmän; semmoisilla miehillä
on monta nimeä. Kaksi veljeä hänellä oli, Mikke ja Nikke, toinen 9 ja
toinen 11 vuoden vanha. Niilläkin oli monta nimeä. He olivat saaneet
kankaasta tehdyn valkoisen veneen, joka oli kevyt kuin herneenpalko.
Sitä kun sinisellä melalla meloi, niin se tanssi järvellä. Ajatelkaas,
oikein tanssi järvellä!
Eräänä päivänä saapui Mikke palkoveneineen kotia ulkomaamatkalta. Hän
oli näet käynyt Espanjassa, joka oli lahden tuolla puolen. Espanjaan on
pitkä matka; Mikke oli melonut itsensä väsyksiin ja riensi kotiin,
mielessä vain maukkaat voileivät. Palkoveneensä jäi irralleen
venelaiturin kupeelle. Sehän se on poikain tavallinen huoleton tapa.
Salaa ja minkään poliisin seuraamatta oli Tuttemuj lähtenyt ulos
retkeilemään; mikä onkaan jalon vapauden vertaista.
Matkallaan saapui hän venelaiturillekin ja näki sen ääressä palkoveneen.
Tuttemuj tietysti oli heti valmis siihen kömpimään. Kyllä hän oli
kuullut Ahdista puhuttavan, mutta hänpä oli myös nähnyt miten
palkovenettä melotaan. Ja ennenkuin mikään poliisi ennätti häntä keksiä
oli hän jo ulkona järvellä.
Rasvastyynenä oli järven pinta ja ensikertaa oli nelivuotias mies yksin
ulapalla. Kuinka pehmosta ja hienoa vesi oli; mela upposi siihen kuin
lusikka velliin. Osaisikohan veden päällä kävellä? Olisipa sitä hauska
koettaa. Käveliväthän pojatkin syksyllä jään päällä, ja kärpäset
kävelivät viilipytyissä.
Tuttemuj kastoi kättään veteen. Tuohan oli aivan yhtä märkää kuin
kylpysoikossa. Ei hän viitsinytkään lähteä kylpysoikkoon. Ja hän pisteli
melallaan oikealta ja vasemmalta, aivan kuin veljensäkin olivat tehneet.
Hyvin se kävikin! --
Kepeänä lenteli itikka vedenpintaa pitkin. -- Osaatko sinäkin lentää,
vaikket olekaan lintu? Olisipa lysti, kun osaisi lentää!
Tuli sitten utelias salakka, sieppasi itikan ja nielasi sen yhdellä
kerralla. -- Osaatko sinä uida, vaikka olet niin pieni? Kuka sinulle on
sitä opettanut? Mikke osaa uida, Nikke osaa uida, Wahti osaa uida, mutta
minä olen pieni vielä. Kun kasvan suureksi, niin uin Espanjaan.
-- Ainahan uida osaa, vastasi salakka. -- Pahempi on kävellä kuivalla
maalla.
-- Mutta sitä minä osaan, tuumaili Tuttemuj. Salakka ei huomannutkaan,
että iso ahven oli juuri hänen takanaan, ja yks' kaks' sujahti salakka
ahvenen kitaan.
-- Mitä se oli?
-- Eipä mitään; -- sanoi ahven, -- minä syön vain aamiaistani.
-- Meillä on tapana paistaa kalat, -- sanoi Tuttemuj.
-- Mutta eipä ahvenkaan huomannut että iso hauki väijyi takana
kaislikossa. Tuokiossa ennätti se palkoveneen luo ja nielasi ahvenen
aamiaisineen päivineen. Kun hauki sivalsi pyrstöllään, niin syntyi
vedessä pyörre, joka pani palko veneen keinumaan. -- Häpee toki, sanoi
Tuttemuj. -- Aiotko minutkin syödä? Samassa löi hän melalla veteen niin
reippaasti, että se pääsi kädestä ja lähti uimaan omia teitään. Samassa
tuli pieni tuulenpuuska, ja palkovene ajelehti minne tahtoi järvellä,
Tuttemuj ei nähnyt valkoista enkeliä, joka istui hänen vierellään.
Tuulen mukana oli hauska kulkea. Mutta ei Tuttemuj voinut siinä ristissä
käsin istua. Hän pani taas kätensä veteen, otti sitä kuin kauhalla ja
laski sen juoksemaan takaisin järveen. Vene kallistui vähän ja sekös
lystiä oli. Hän kiikutti sitä puolelle ja toiselle. Vene kallisteli
kovasti, ja sepä vasta oli kaikista hauskinta! Olisippas äiti ollut
näkemässä, miten taitava hän oli!
Hetken päästä juolahti Tuttemujlle mieleen, pysyisikö hänen pieni,
sininen lakkinsa vedenpinnalla. -- Pysyi se, ja se kellui aivan kuin
melakin. -- Voisikohan sillä vettä ammentaa? Näkyi se vettäkin pitävän!
Mutta tokkohan kengät pysyisivät veden päällä! Tuokiossa riisui Tuttemuj
molemmat kenkänsä ja laski ne veteen. Aivan oikein, nekin pysyivät! Ja
nyt hänellä paitsi palkovenettä oli kolme venettä vesillä. Olihan siinä
kokonainen laivasto! Mikellä oli vain yksi höyrylaiva, jonka nimi oli
Wellamo.
Lakki ja kengät kyllä pitivät urhoollisesti puoliaan, mutta eivät
suvainneetkaan seurata palkovenettä. Omia teitään nekin menivät kuin
melakin. Pieni käsi tavoitti niitä, mutta se oli liian lyhyt.
Tuttemuj istui nyt sukkasillaan. Voisihan hän yhtähyvin olla paljain
jaloinkin. Hän vetäisi sukat jalasta ja koetti ammentaa niihin vettä.
Mutta se ei maksanut vaivaa, kun vesi juoksi niistä läpi, eivätkä ne
edes pysyneet veden päällä. Tuttemuj viskasi ne pois. Toinen putosi
järveen ja upposi.
Tuuli puhalsi Espanjaan päin, eikä aikaakaan, niin palkovene ajelehti
Espanjalaiseen satamaan. Ja Tuttemuj päätti siellä nousta maihin. Mutta
mitähän tuolla lepikossa liikkui? Mahtoiko se olla Ahti? Mutta eihän
Ahti asunut Espanjassa, hänhän asui järvessä. Lähellä rantaa oli litteä
kivi, sille kapusi Tuttemuj, samassa sattui hän jalallaan potkaisemaan
palkoveneen ulos järvelle. Hyvästi vain; sekin meni menojaan niinkuin
airo, lakki ja kengät.
Tuttemuj seisoi kivellä ja arveli, miten maihin pääsisi. Siinä oli vielä
vettä välillä. -- Mitäpä siitä, minä uin, ajatteli Tuttemuj, hän oli jo
unohtanut ettei osannutkaan uida. Samassa tuli jotakin näkyviin
lepikosta. Lehmähän se olikin! Sen perässä tuli toinen ja kolmas lehmä,
ja vihdoin tuli härkäkin. Niiden teki mieli veteen seisomaan, lepikossa
kun oli niin paljon sääskiä. Kenties niitä janottikin. Äkkiä ne
huomasivat kivellä pienen miehen.
-- Ammuu, huusivat ne. Luulivatko ne Tuttemujta koiraksi? Melkein se
siltä näytti. Koirat kun aina haukkuvat lehmiä ja näykkivät niitä
jaloista, niin lehmät ovat koirille vihaisia.
Mutta eipä Tuttemuj hätäillyt. Mistähän asetta saisi? Kivellä oli aallon
tuoma kuiva kaisla. Hän otti kaislan aseeksi. Ase oli urhon vertainen.
-- Ammuu, sanoivat lehmät, ja härkä mylvi. Sitten kaikki lähtivät
kahlaamaan matalaa rantaa. Aikovatkohan ne syödä minut? arveli Tuttemuj
itsekseen ja ojensi uhkaavasti kaislansa vihollista kohti. Jos ne
lähelle tulevat, niin minä lyön niitä!
Saatuaan voileipänsä muisti Mikke palkoveneen, jonka hän oli luvannut
aina sitoa laituriin kiinni. Juosten riensi hän rantaan. Palkovenettä ei
näkynyt. Ja missä oli Tuttemuj? Mikke hyppäsi soutuveneeseen ja lähti
löytöretkelle. Karkulaista ei näkynyt. Mutta mitähän tuolla veden päällä
kellui? Kenkä! Kenenkähän se oli? Sehän oli Tuttemujn. Vähän matkan
päässä ui pieni, sininen lakki juuri uppoamaisillaan. Mikelle nousi
sydän kurkkuun; hän souti Espanjaan ja löysi kaislikosta melattoman
palkoveneen. Sen nähtyään olisi äiti varmaan pyörtynyt. Mutta Mikke
souti eteenpäin ja keksi vihdoin urhean sotasankarin, joka seisoi
kivellä paljain jaloin, lakittomin päin ja vihollisten saartamana.
Vapaaehtoisesti karkulainen kömpi veneeseen. Vapaus on ihanaa, mutta
pelastuksellakin on puolensa. Kenties Tuttemujn urhokkaisuus sentään
lopulla olisi pettänyt, mutta nyt hän oli niin vallan varma
rohkeudestaan. -- Olisivatpa vain tulleet, minä olisin lyönyt niitä niin
että! sanoi hän ylpeästi heilutellen kauheaa kaislaa.
-- Missä mela on? kysyi Mikke.
-- Melako?
-- Niin; entä kengät ja sukat?
Tuttemuj joutui hämilleen ja vaikeni.
-- Mokomaa pikku retusta! arveli Mikke.
-- Mutta eivätpä ne uskaltaneet syödä minua, sanoi Tuttemuj.
-- Ammuu, sanoivat lehmät.
[Kuva]